sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Margaret Atwood: Poikkeustila

67. Margaret Atwood: Poikkeustila



Syyskuun kirja omasta hyllystäni

Atwoodin novellikokoelma on kärsivällisesti kököttänyt kirjahyllyssäni ja odottanut lukuvuoroaan vuositolkulla. Alussa kirja vaikutti ok-osastolta. Kirjan kolmatta novellia lukiessani tajusin, että novelleissa on samat henkilöt, ja samassa kirja alkoikin kiinnostaa enemmän. Onko tämä edes varsinainen novellikokoelma, kuten takakansi väittää, koska novelleista tai luvuista kuitenkin muodostuu yhtenäinen tarina? Ilmeisesti kyseessä on osittain myös elämäkerta?

Tarina kertoo naisesta, joka ensin lähes teini-ikäisenä saa pikkusiskon. Myöhemmin hän muuttaa maalle asumaan naimisissa olevan miehen ja eläinlauman kanssa. Tämä elämä maalla oli mielestäni kirjan kiinnostavin osa. Sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, mutta ei mitään erityisen järisyttävää vaikutusta tehnyt kuitenkaan. Jotain vastaavaa haluaisin kuitenkin lukea pian. Tarinan kieli, maailma ja tunnelma viehättivät.

Arvio: 3+/5

torstai 25. syyskuuta 2014

John Bradshaw: Kissan mieli. Ymmärrä lemmikkisi käytöstä

66. John Bradshaw: Kissan mieli. Ymmärrä lemmikkisi käytöstä

Kissan mieli

Aloin lukea tätä kirjaa jo toukokuussa ja ajattelin lukaista sen läpi, koska olen kissaihminen yhtä paljon kuin kirjallisuusihminen tai lukeva ihminen. Suunnittelemani nopea lukaisu vaihtui kuitenkin hitaaseen kahlaamiseen ja vasta nyt, yli neljä kuukautta myöhemmin, sain kirjan luettua loppuun. Kovin montaa lukua en voinut tätä kerrallaan lukea, koska sisällön sijasta aloin kiinnittää koko ajan huomiota kieleen, joka on, jos ei nyt kammottavaa niin ei myöskään sujuvaa, vaan monin paikoin lähes silmiinpistävän kökköä. Ymmärtämistä vaikeuttavia kömpelöitä lauserakenteita ja relatiivipronominien väärinkäyttöä on aivan liikaa. Ja on se pluskvamperfektin passiivin kieltomuoto vaan vaikea. Käsittääkseni kirjojen suomentaminen ei ole mitään halpaa hupia, joten miksi, oi miksi oikolukuun ei käytetä riittävästi aikaa ja resursseja?

Kirjan sisältö sisällysluettelon perusteella on mielenkiintoinen ja kattava alkaen kissan historiasta ja päätyen tulevaisuuteen. Kirja on täynnä asialliselta näyttävää tekstiä, ja sen sivuja eivät täytä söpöt kissankuvat kuten useimmissa kissakirjoissa. Itseäni kiinnosti eniten kissan ajattelu, tunteet ja kissojen tapa nähdä ja kokea maailma. Mutta. Hyvin nopeasti tämä kirja menetti uskottavuutensa silmissäni ja sai minut jopa ärsyyntymään. Kirjoittaja väittää, että maatiaiskissanpennun luovutusikä on kahdeksan viikkoa, koska ne ovat silloin söpöimmillään (??!!), mutta rotukissojen luovutusikä on 12 viikkoa. Ei voi olla todellistakaan, että tällaista sontaa julkaistaan vuonna 2014! Kissa mikä kissa, miten ihmeessä rotu voi vaikuttaa luovutusikään? Tähän voisi vaikka keksiä jonkin vastaavan esimerkin ihmisroduista, mutta enpä taida viitsiä. Onneksi sentään suomentaja oli älynnyt huomauttaa, että Suomessa kaikkien kissojen luovutusikä on 12 viikkoa. Muuten varmaan olisinkin lopettanut lukemisen kesken. Lisäksi kirjassa on muitakin hyvin vanhakantaisia ajatuksia, kuten että kissa ei kiinny ihmiseen vaan paikkaan. Luulin, että tämäkin käsitys on murrettu jo ajat sitten! En myöskään usko siihen, että kissa kärsisi toisen kissan olemassaolosta reviirillään. Omat kaksi kissaani ainakin leikkivät ja nukkuvat yhdessä, vaikka eivät olekaan samanikäisiä eivätkä samasta pentueesta. Kas kun ei käsketty poistamaan kissan kynsiä, jotta se ei tuhoa huonekaluja. Itse asiassa tämäkin mainitaan kirjan lopussa.

Petyin tähän kirjaan. Todella harmi, että näin kiinnostavasta aiheesta jäi lopulta aika valju vaikutelma. Aineksia olisi ollut, mutta viimeistelyä kirjan suomennos olisi kaivannut paljon. Lisäksi teos tuntuu osaksi olevan hyvin vanhanaikainen ja edustavan enemmän ns. vanhankansan mielipiteitä kuin tiedettä, mikä on todella yllättävää, koska kirjoittaja on yliopiston tutkija? Ja ilmeisesti myös johtava eläinten käytöksen tutkija? Olen hyvin hämmentynyt. Olen kuvitellut, että esim. ulkokissoja ei enää kannata juuri kukaan järkevä ja sivistynyt ihminen, eikä edes pelkästään kissan turvallisuuden, vaan myös kissan luonnossa tekemien tuhojen takia. Tässä kirjassa ulkokissa on normi, sisäkissa poikkeus. Lieneekö kulttuuriero sitten. Kirjan mukaan kissat tappavat pelkästään Britanniassa 275 miljoonaa luonnonvaraista eläintä vuosittain. Kenenköhän vika sekin on? Ei todellakaan kissan, vaan ihmisen. Mikä muu lemmikkieläin muka heitetään ulos vaeltelemaan oman onnensa nojaan ilman valvontaa? Ei minun kissojani ainakaan.

Kaikkiaan kirja oli pettymys eikä antanut vastauksia kysymyksiin, joita minulla oli. En oppinut ymmärtämään omia kissojani nykyistä paremmin, mutta toisaalta en edes tunnistanut omiani kirjan kissakuvauksesta. Omat kissani kun ovat sisällä turvassa, eivät metsästä, koska ulkoilevat vain valvotusti, eivät pelkää ihmisiä ja viihtyvät hyvin toistensa seurassa.

Arvio: 1/5

maanantai 22. syyskuuta 2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 3. Kuolema

65. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 3. Kuolema

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Olen odottanut tämän trilogian viimeisen osan suomennosta siitä saakka, kun luin kakkososan, joten ilahduinkin kovasti, kun tämä odotti minua kirjaston pikalainahyllyssä. Katsoin hiljattain myös uusintana tulleen kyseisestä trilogiasta tehdyn televisiosarjan, joten olin tietoinen tarinan lopusta ja nuorten miesten viimeisistä vaiheista. Kuolemasta. Kirja antaa kuitenkin aina paljon enemmän kuin elokuva, ja vaikka tv-sarjakin kolahti ja jäi mietityttämään, tämä kolahti vielä syvemmälle. Trilogian  ensimmäinen osa oli hyvä, toinen vielä parempi ja tämä taas, jos mahdollista, vielä toista osaakin koskettavampi - raadollinen, riipaiseva, ravistava.

"Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet."

Kolmas osa päättää ruotsalaisten nuorten homomiesten tarinan. Kuolemaan, kuten on jo selvää. Oli mukava lukea myös Bengtin ja Lars-Åken tarinat, vaikkeivat ne mukavia tarinoita olleetkaan. Tämä on ihan käsittämättömän upea trilogia, joka kaikkien pitäisi lukea. Maailma ja ihmisten suhtautuminen vähemmistöihin on käsittämätöntä, edelleen. Lopussa on kuitenkin myös toivoa.

Minun ainoa elämäni!
Ainoa elämä jonka olen saanut!
Ainoa elämä jonka saan.
Ainoa elämä, jonka olen koskaan halunnut!
Minun ainoa elämäni!

Arvio: 5/5

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Amity Gaige: Schroder

64. Amity Gaige: Schroder

Schroder

Olen lukenut viime aikoina niin paljon dekkareita, että olipa mukava lukea välillä jotain ihan muuta! Aiemmin en muista lukeneenikaan kirjaa huoltajuusriidasta. Tarinassa päähenkilö Eric kirjoittaa kirjeitä entiselle vaimolleen ja yrittää selvittää, miksi hän lähti mitään ilmoittamatta automatkalle heidän yhteisen tyttärensä kanssa. Mieleeni tuli heti aluksi yksi suosikkikirjoistani, Poikani Kevin, jossa nainen kirjoittaa kirjeitä miehelleen ja keskiössä on myös pariskunnan lapsi. Eric ei välttämättä vaikuta kovin luotettavalta kertojalta, mikä tekee tarinasta vain kiintoisamman. Kiintoisaa (ja epäuskottavaa) on myös se, kuinka päähenkilö on onnistunut salaamaan kaikilta itäsaksalaisen taustansa.

Pidän roadtrip-kuvauksista, sekä kirjoina että elokuvina. Pidin tästäkin matkasta ja koko ajan odotin, mihin se johtaa, monessakin mielessä. Loppua kohden kiinnostus tarinaa kohtaan kuitenkin jostain syystä hiipui ja lopulta tämä jäi melko keskinkertaiseksi ja yhdentekeväksi lukukokemukseksi. Harmi sinänsä.

Arvio: 3/5

tiistai 16. syyskuuta 2014

Kaksi Härköstä ja yksi Liksom

Väliaikainen (Kovakantinen)Kansi: Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taitoKaikki oikein (Kovakantinen)
 

61. Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Kaikki oikein on minulle historiallinen tapaus - se on ensimmäinen iPadilta lukemani e-kirja. Paikallisen kirjastomme hakujärjestelmän mukaan tätä kirjaa jonottaa yli 60 ihmistä, mutta e-kirjan laina kahdeksi viikoksi oli vain kahden klikkauksen päässä. Vaikka pidänkin konkreettisista käsinkosketeltavista paperisista kirjoista huomattavasti enemmän kuin tabletin ruudun tuijottamisesta, päätin kuitenkin siirtyä 2010-luvulle ja kokeilla e-kirjan lukemista. Jo oli aikakin, sanoisi varmasti moni.

Kukapa meistä ei olisi joskus haaveillut lottovoitosta? Tässä tarinassa haaveesta tulee totta. Aihe on hykerryttävä, tarina on kepeä, nopea- ja helppolukuinen, viihdyttävä, äkkiä ahmaistava. Äkkirikastumisen ja shoppailupinnan alla piilee kuitenkin myös vakavampia teemoja - miten yhtäkkiä kuin taivaasta päähän pudonneet miljoonat vaikuttavat parisuhteeseen, sukulais- ja ystävyyssuhteisiin? Mikä vaikutus rahalla on omiin ongelmiin, kuten orastavaan alkoholiongelmaan? Entäs jos yhtäkkiä on varaa ja mahdollisuus juoda vaikka aamusta iltaan, kun ei töissäkään tarvitse käydä? Oman elämän ongelmia eivät taida miljoonatkaan poistaa.

Nopea lukupala oli tämä. Viihdyttävä ja kevyesti antoisa, ja nautin Härkösen joistakin oivalluksista kovastikin. Varsinkin maakuntalaulujen soittaminen kostoksi miehen kuorsauksesta huvitti.

Arvio: 3½/5

62. Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Tämän vuoden kirjan ja ruusun päivän kaupanpäälliskirja kökötti odottavan näköisenä kirjaston pikalainahyllyssä. Härkösen kolumneja olen lukenut ennenkin ja niistä pitänyt, joten tämä lähti mukaan. Kolumnit ovat nokkelia ja sukkelia, viihdyttäviä, ajankohtaisia, toisinaan ajatuksiakin herättäviä. Itse aloin miettiä, että tosiaan - lähes mistä tahansa voisi kirjoittaa kolumnin. Pitäisiköhän kokeilla?

Arvio: 3+/5

63. Rosa Liksom: Väliaikainen

Miten ihailtavan lyhyitä, tiiviitä, napakoita ja kiehtovia novelleja Liksom kirjoittaakaan. Hurahdin tähän kokoelmaan heti ensimmäisestä novellista lähtien enkä olisi halunnut sen koskaan loppuvan. Pieni tökähtävä pysähtyminen ja hidastuminen tosin tapahtui kirjan kolmannessa osassa, kun kieli vaihtui peräpohjalaismurteeksi. H-kielen lukeminen vaati enemmän totuttelua eikä ensin kolahtanut yhtä kovaa kuin alun novellit, vaikka varsin hyvin tiedänkin lapin murteen olevan ominta ja tyypillisintä Liksomia. Mutta on Liksom taitava, omintakeinen, hurmaava. Murteeseenkin tottui kun aikansa luki. Toimiva kokonaisuus, todellakin.

Arvio: 3½/5

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Lisää skandinaavidekkareita


LangenneetPoliisi


59. Michael Katz Krefeld: Langenneet

Tästäkin dekkarista olin kuullut kovasti kehuja, mutta melko tavanomaiselta rikostarinalta tämä vaikutti. Tarinassa on genrelle hyvin tyypillisesti kolme näkökulmaa: vaimonsa traagisesti menettänyt, alkoholisoitunut poliisi, ihmiskaupan uhriksi joutuva nuori itäeurooppalaistyttö ja ehkä hieman yllättäen pikkupoika, joka auttaa isäänsä täyttämään eläimiä. Ihmiskauppakuvio on ainakin niin vastenmielinen, etten välttämättä jatkuvasti jaksaisi näin raakoja tarinoita lukea. Muuten dekkareitten ystävät saavat tästä varmasti haluamansa. Juoni on vetävä ja helppolukuinen, tarina viihdyttää. Silti, ei tämä mitään uutta tai erityistä tarjoa.

Taisin  mainita, että  Lapiduksen Stockholm noir on omintakeinen eikä tuo mitään muuta rikostarinaa mieleen, mutta tämäpä muistutti hieman Lapidusta. Skandinaavidekkarit ovat toki laadukkaita ja viihdyttäviä, mutta toistavat kovasti toisiaan. Voisiko poliisi olla joskus jotain muuta kuin kyyninen ja viinaanmenevä?

Arvio: 3+/5

60. Jo Nesbo: Poliisi

Poliisi on kymmenes Harry Hole -dekkari. Yhdeksännen osan lopussa annettiin ymmärtää Holen hyvin todennäköisesti kuolleen, joten kirjan alussa saakin jännätä melko pitkään, onko Harry Hole mukana tarinassa muuta kuin kuolevana sivuhenkilönä.

Poliiseja murhataan vanhoilla rikospaikoilla, joissa he ovat itse tutkineet rikosta, samoina päivämäärinä, joina rikos aikanaan tapahtui. Kuka murhaa poliiseja ja miksi? Voiko murhaaja edes olla kukaan muu kuin poliisi itsekin? Tarina on mielikuvituksellisen monitahoinen ja loistavan otteessaanpitävä. Loppu on suorastaan hykerryttävän häkellyttävä, nerokas. Nesbo on käsittämätön juonenpunoja ja myös erittäin kyvykäs kirjoittaja. Rikokset ovat kammottavia, mutta tarinan seuraaminen on ilahduttavaa ja yllätyksiä tarjoavaa. Nesbo on aivan mestari johtamaan lukijaa harhaan, ja tämä tekee näistä dekkareista aivan ylivertaisia moniin muihin verrattuna.

Arvio: 4+/5

Arto Salminen: Varasto

58. Arto Salminen: Varasto

Varasto

Lukukokemus Varastosta olisi kai ollut tyystin erilainen, jollen olisi nähnyt elokuvaa. En oikein pitänyt siitä, että aloin välittömästi nähdä tätä elokuvana päässäni. Tekstinä tarina vaikuttaa tylymmältä kuin humoristinen elokuva, mutta kieli on karuudestaan huolimatta kieltämättä ilahduttavan elävää. Varsinaista inhorealismiahan tämä onkin tai oikeastaan raivorealismia takakannen mukaan.

Tarinassahan on kyseessä rautakaupan varastomiehet ja heidän elämänsä pienipalkkaisina työläisinä. Tätäkin voisi suositella vähän lukeville nuorille ihmisille. En kuitenkaan suosittelisi kirjaa millekään pikkuteineille, koska mikään kevyt ja mukava hyvänmielenkirja tämä ei ole, vaan parikymppisille. Vaikka lyhyen ja helppolukuisen tarinan lukaisee nopeasti, tämä ei ole aivotonta höttöä, vaan mukana on ideaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Tylyyteen ja karkeaan kieleen kannattaa kuitenkin varautua.

Arvio: 3/5

maanantai 1. syyskuuta 2014

Paljon ruotsalaisia kesädekkareita

Kesällä luin myös ruotsalaisia dekkareita.




54. Liza Marklund: Ajojahti

Ärsyttävän Annika Bengtzonin tarina jatkuu. Poliitikkoa on kidutettu äärimmäisen raa'asti ja poliitikon vaimo on kadonnut jäljettömiin. Tapausta tutkivat sekä poliisit että toimittajat. Annika Bengtzon on avioeronnut ja uusperheellistynyt, mikä aiheuttaa omat ongelmansa. Samaan aikaan myös Bengtzonin lehden päätoimittaja joutuu epäsuotuisaan valoon ja median silmätikuksi vanhan dokumentin vuoksi.

Jaa-a. Mitähän tästä sanoisi, kun aika mitäänsanomaton olo jäi. Kyseessä on valitettavasti melko yhdentekevä dekkarintekele. Kyllähän tämän lukaisi kaiken kevätkiireen keskellä, mutta ei tästä mitään käteen tai mieleen jäänyt.

Arvio: 2/5
Luettu toukokuun puolivälissä

55. Jens Lapidus: Luksuselämää

Stockholm Noirin kolmannessa osassa Lapiduksen edellisistä kirjoista tutut pahikset jatkavat rahanpesu- ja muita rikoksiaan. Lisäksi kaksois- tai ehkä jopa kolmoiselämää viettävä poliisi soluttautuu rikollisten joukkoon ja tuo tarinaan oman näkökulmansa. Henkilöt ovat vastenmielisistä teoistaan huolimatta sympaattisia, heistä on helppo pitää ja heidän tekojensa motiiveja voi jollain tavalla ymmärtää. Tarina kulkee jouhevasti eteenpäin useasta näkökulmasta ja tarjoaa rikostarinoiden ystävälle oivallista kesäviihdettä. Positiivista on myös tietynlainen omintakeisuus - tätä on vaikea verrata mihinkään toiseen viime aikoina lukemaani dekkariin. Toivottavasti Lapidus kirjoittaa lisää, mutta ei enää jatkoa tähän, vaan jotain muuta.

Arvio: 3+/5
Luettu kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa

56. Anders de la Motte: Lume

Pidin kovasti Peli-dekkarista, jonka tarinaa tämä Lume jatkaa. Edelleen tarinaa kuvataan henkivartijana työskentelevän naispoliisin ja pikkurikollismiekkosen silmin, vuorotellen molemmista näkökulmista. Molemmat päähenkilöt ovat tahoillaan joutuneet pulaan. Toista syytetään virkavirheestä, toista murhasta. Kumpikin on tekoihin syytön. Kuka tai mikä haluaa heidät pulaan? Onko kyseessä jälleen kenties Peli?

Kumpikin päähenkilö tahollaan yrittää selvittää, kuka haluaa lavastaa heidät syylliseksi. Jossain vaiheessa tarinat tietenkin risteävät. Onhan tämä ihan nokkelaa lomaluettavaa, mutta ensimmäisen osan uutuudenviehätys loisti poissaolollaan ja kieltämättä tässä on hieman sellaista suositun kirjan väkisinväännetyn jatko-osan makua myös. Ihan viihdyttävä kirja kuitenkin.

Arvio: 3/5
Luettu heinäkuun puolivälissä

57. Håkan Nesser: Toden ja ilveen verkko

En ole aiemmin lukenut Nesserin Van Veeteren -sarjaa, joten tästä sarjan ensimmäisestä osasta lienee hyvä aloittaa. Käsittääkseni dekkarisarjassa on ilmestynyt ainakin kymmenen teosta, jotka varmaan kaikki luen jossain vaiheessa hitaaseen tahtiin. Kunhan ehdin. Tämäkin oli mukavaa ja sujuvaa matkalukemista, jota voi hyvillä mielin suositella skandinaavidekkareitten ystäville. Alku on yllättävä. Mies herää krapulassa kotoaan muistamatta edellisestä illasta mitään ja löytää vaimonsa tapettuna kylpyammeesta. Samoin loppu yllättää, vaikka se onkin dekkarigenrelle melko tyypillinen. Pitää varmaan ottaa huomioon sekin, että tämä kirja on yli 20 vuotta vanha, joten mitään kovin tuoretta se ei edes voi tarjota. Lukukokemuksena ihan kiva, ei erityisen hätkähdyttävä tai maailman suurinta vaikutusta tekevä, mutta sellainen tyypillinen kelpo perusdekkari.

Arvio: 3/5
Luettu heinäkuun lopussa