lauantai 29. maaliskuuta 2014

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

25. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja



Knausgårdin taistelut eli käsittämättömän yksityiskohtainen oman elämän kuvaus jatkuu. Siitä saakka kun luin ensimmäisen kirjan, olen halunnut tarttua tähän toiseenkin ja nyt sen aika sitten koitti. Tarinassa hämmästyttää se, miten kiinnostavaa on lukea jotain, mikä ei oikeasti kiinnosta, kuten vaikka yksityiskohtaista kuvausta lastenkutsuista. Kirjailija vain jotenkin mystisesti hallitsee kerronnan. Lisäksi kiinnostaa se, kuinka paljon tarinassa kuitenkin on fiktiota mukana. Kaikkia pieniä yksityiskohtiahan hän ei voi mitenkään muistaa, vaan aukkoja on pakko paikata. Voisikohan olla niin, että vain suuret linjat ovat omaelämäkerrallisia ja kaikki yksityiskohdat fiktiota?

Tässä tarinassa kertoja muuttaa Tukholmaan, tapaa naisen, saa lapsen. Pidän siitä, ettei tarina etene kronologisesti. Päähenkilö on yhtä aikaa miellyttävän inhimillinen ja sympaattinen ja toisaalta äärettömän ärsyttävä ja neuroottinen. Välillä ymmärrän häntä täydellisesti ja välillä en ollenkaan.

Esimerkiksi seuraavasta tavoitan täydellisesti ajatuksen ja olen viime aikoina itsekin kokenut jotain vastaavaa:

Minua sitoi sosiaalinen tilanne, eivät siinä olevat ihmiset. Näiden kahden näkökulman välillä ei ollut mitään. Oli vain pienuutta ja itsetuhoa, toisaalta suuruutta ja etäisyyttä. Ja niiden välillähän arki on. Ehkä juuri siksi minun oli niin vaikea elää siinä. Siedin kyllä arjen velvollisuuksia ja rutiineja, en iloinnut niistä, niillä ei ollut minulle merkitystä eivätkä ne tehneet minua onnelliseksi. Tässä ei ollut kyse siitä ettei minua huvittanut luututa lattioita tai vaihtaa vaippoja, kyse oli jostakin olennaisemmasta, siitä, ettei arki tuntunut minusta arvokkaalta, kaipasin siitä aina pois, olin aina kaivannut. Elämä jota elin ei ollut omaani. Yritin tehdä siitä omaani, kävin taistelua koska halusin sitä mutta epäonnistuin, kaipuuni teki tyhjäksi kaiken mitä tein.

Ehdottomasti luen lisää, kun taistelut jatkuvat.

Arvio: 4+/5

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

24. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Maihinnousu, romaani

Maaliskuun kirja omasta hyllystäni

Olen vältellyt tämän kirjan lukemista, koska tiesin sen kertovan avioerosta ja syöpäsairaasta lapsesta. Ajattelin tarinan olevan ankea, ahdistava tai sitten elämä on kamalaa -tyylinen ruikutus. Mutta kirja olikin pääpiirteissään ihan miellyttävä, kerralla luettava, toiveikaskin kaiken kurjuuden alla. Toki tarina on aiheensa vuoksi hyvin melankolinen ja päähenkilön alistuminen pettäjäsikamiehensä mielivaltaan paikoin ärsyttääkin. Tietty toiveikkuus ja vahvuus tässä kuitenkin miellytti, vaikka elämän varjopuolia kuvataankin. Pidin kerrontatavasta ja tarinan rytmistä, kovastikin. Onnistunut tarina, viimeistellyn ja mietityn oloinen.

Arvio: 3½/5

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

23. Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Joenjoen laulu

En muista koskaan lukeneeni yhtäkään kirjaa saamelaisista, joten tartuin kirjaan kiinnostuneena. Lisäksi muistan pitäneeni ennenkin Alasalmen kirjoista, joten odotukset olivat melko korkealla. Enkä todellakaan joutunut pettymään.

Kirjassa on kolme tarinaa, 1500-luvulta, 1800-luvulta ja vuodelta 2013. Pidin kaikista tarinoista, myös Lars Levi Laestadiuksesta kertovasta, vaikka etukäteen ajattelinkin sen ehkä kiinnostavan vähiten. 1500-luvun tarinassa on maaginen ja kiehtova tunnelma. Sen päähenkilö, nuori tyttö Soruia on kovin sympaattinen ja hänen tarinalleen toivoo onnellista loppua, vaikkei se kovin todennäköiseltä näytäkään. Myös Laestadius näyttäytyy ehkä hieman yllättäen melko miellyttävänä hahmona. Epämiellyttävin, tosin ehkä helpoiten lähestyttävä hahmo on nykyajan tarinan pikkurikollinen Sami, mutta hänenkin tarinansa on uskottava ja kiinnostava.

Tämä kirja yllätti positiivisesti. Kirjalla on tärkeä viesti vähemmistön puolustuspuheena, joka on kuitenkin hienovarainen eikä mikään meuhkaava paasaus. Kieli on kaunista ja tarina elää ja hengittää. Lapin maisemat piirtyvät kovin elävinä mieleen. Mielestäni tämä on Alasalmen paras kirja ja voisin sanoa jo nyt, että tämä tulee sijoittumaan parhaiden tänä vuonna lukemieni joukkoon.

Arvio: 4/5

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

22. Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Enkelintekijä

Rakastan inhota Läckbergin kirjoja. En todellakaan erityisemmin pidä näistä, mutta silti tartun innoissani uusimpaan päästäkseni pöyristymään kökkökielisyyksistä ja ylenkatsomaan turhanpäiväistä epäuskottavaa hössötystä. Olenpa varmaan jokaisen kirjailijan ihannelukija, hah.

Nyt jouduin kyllä pettymään, koska kirja ei ollutkaan niin yliampuvan mehukas huonoudessaan kuin olin ajatellut. Tai sitten olen lukenut viime aikoina liikaa hömppää enkä enää erota hyvää kirjallisuutta huonosta? Tämä on ihan kelpo helppolukuinen viihdedekkari, joka pitää otteessaan ja jonka parissa kyllä viihtyy illan jos toisenkin. Melkoisen epäuskottavaahan juonenkulku on, mutta niinhän dekkareissa yleensäkin. Edellisistä kirjoista tuttujen henkilöiden maailmaan on mukava palata ja tätä voi kyllä suositella helppojen dekkareitten ystäville. Itse janoan nyt jotain hieman toisenlaista luettavaa.

Sarjan edelliset osat, joiden arvioissa mielipiteeni Läckbergin kirjoista käy hyvin ilmi:
Jääprinsessa, Saarnaaja, Kivenhakkaaja, Pahanilmanlintu,
PerillinenMerenneito ja Majakanvartija.

Arvio: 3-/5

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

21. Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

Image for Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin from akateeminen.com

Luettuani Pancolin edelliset kirjat Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi taisin päättää, etten lue enää tätä kolmatta osaa, mutta toisinaan sitä vain kaipaa hömpähköä, aivot nollaavaa luettavaa. Pancolin kirjoissa olisi hyvinkin aineksia kivahkoiksi lukuromaaneiksi, jolleivat ne löisi niin pahasti yli. Eniten minua ärsyttää yksiulotteiset henkilöhahmot - ylimielinen ja kova on ylimielinen ja kova vailla mitään heikkouksia tai inhimillisyyttä ja alistuva ja nöyrä nöyrtyy ja nöyristelee kerta toisensa jälkeen. Vielä tätäkin enemmän tympäisee realistiseksi tarkoitetussa kirjassa hahmot, jotka ovat kuin fantasiahahmoja, kuten vaikkapa ihmelapsi Juniori, joka esimerkiksi seuraavassa läksyttää äitiään:

"Ei", sanoi Juniori. "Se on kyllä puoli yksi absoluuttisessa ajassa mutta ei puoli yksi paikallista aikaa, koska sinä et ota huomioon valonnopeutta etkä signaalia, jonka valo aikaa laskettaessa välittää... Aikaa ei voi määritellä absoluuttisesti, ja ajan ja aikaa mittaavien signaalien nopeuden välillä on erottamaton yhteys. Se, mitä sinä kutsut ajaksi kun puhut esimerkiksi seinäkellon ajasta, on pelkkää paikallista aikaa. Absoluuttista aikaa eivät koske todellisen ajan rajoitukset. Liikkuva seinäkello ei lyö samaan tahtiin kuin liikkumaton seinäkello. Sorrut samoihin virheisiin kuin Leibnitz ja Poincare. Arvasinhan minä!"

Niin, tämä ihmelapsihan ei ole 15-vuotias, vaan KAKSIvuotias! Lisäksi kyseinen tyyppi osaa lukea ajatuksia. Hoh-hoijjaa...

Kirja on varsin pitkä, 917 sivua, mutta se on nopea- ja helppolukuinen.  Tarina yllättää, viehättää ja ärsyttää rönsyilyllään ja aivan liian monilla henkilöillään sekä useaan kertaan käytetyillä juonenkäänteillään. Kuinkakohan monet täydellisesti toisilleen tarkoitetut rakastavaiset erottaa tarinassa turhantärkeä ylpeys ja väärinkäsitykset. Henkilöt riutuvat ilman toisiaan, koska eivät kykene selvittämään välejään. Tällaisia pareja ovat ainakin Josephine ja Philippe, Hortense ja Gary, Shirley ja Oliver... Kaikkien osalta loppu on tietenkin onnellinen.

En yleensä lue tämäntyyppistä kirjallisuutta, mutta jokin Pancolin tyylissä pienistä ja vähän isommistakin ärsyttävyyksistä huolimatta kuitenkin viehättää, vetää ja vetoaa. En enää päätä, ettenkö lukisi seuraavaakin osaa mikäli sellainen on joskus tulossa.

Ja niin, 1100-luvulta on kuulemma peräisin seuraava viisaus: Jumala loi opettajat ja saatana kollegat. Huvitti.

Arvio: 3-/5