keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Veronica Roth: Outolintu

44. Veronica Roth: Outolintu

Outolintu

Rothin trilogia nousi käsittääkseni teinien suosioon Nälkäpelin jälkeen elokuvien myötä. En ole nähnyt elokuvaa enkä sen jatko-osia enkä tiennyt kirjasta muuta kuin että sekin on jonkinlainen dystopia. Tulevaisuudessa kansalaiset on jaettu viiteen eri ryhmään, Vaatimattomiin, Teräviin, Rehteihin, Sopuisiin ja Uskaliaisiin, joista jokaisella pitäisi olla oma tehtävänsä rauhan, sovun ja järjestyksen ylläpitämiseksi. Pinnan alla kuitenkin kuohuu ja muhii jotain ihan muuta. Teini-ikäisinä eri osastoille syntyneet lapset saavat itse päättää, mihin osastoon kuuluvat. Tarinassa seurataan Trisiä, joka muuttaa Vaatimattomasta Uskaliaisiin.

Pidin tarinan ideasta, mutta taustatarinaan ja miljöön yksityiskohtaisempaan kuvaukseen olisi voinut panostaa paljon enemmän, jotta tästä olisi tullut aikuistakin kiinnostava kirja. Tarina jää pinnalliseksi ja omalla tavallaan hyvinkin kiinnostava Trisin koulutusjakso muuttuu aivan liian yhtäkkiä toimintaelokuvamaiseksi sodaksi. Söpö ja imelä rakkaustarinakin on teinilukijoiden mieliksi ympätty mukaan. Toisaalta tunteet sivuutetaan hyvin nopeasti. Päähenkilön lähipiiristä kuolee porukkaa jatkuvasti ja kuolemille lähinnä kohautetaan olkapäitä ja jatketaan ryminällä eteenpäin. Ei näin! Tästä olisi saanut pienellä hionnalla paljon tasokkaammankin kirjan. Luen kyllä jatko-osatkin, vaikka tämän perusteella ne varmaankin ovat silkkaa väkivaltaa ja räiskintää.

Arvio: 3/5

Touko-kesäkuun dekkarit

Touko- ja kesäkuussa luin kuusi dekkaria.

38. Jo Nesbo: Verta lumella. Osa 1

Verta lumella

Suosikkini Nesbon uusin törötti kirjaston pikalainahyllyssä, joten pakkohan se oli mukaansa napata. Kirja on melko lyhyt ja ohut, ja se kertoo kiltistä Olavista, joka työskentelee huumepomolle ja tappaa vahingossa väärän ihmisen. Kyseessä on trendikkäästi dekkari rikollisen näkökulmasta siis. Ihan nopealukuinen ja näppärä, mutta... Miten niin osa 1? En halua lukea kirjoja osissa. Pitäiskö minun joskus vuoden päästä osan 2 ilmestyessä muistaa yksityiskohtia tästä kirjasta, kun olen välissä ehtinyt lukea sata muutakin kirjaa? Ja mitä muuta tämmöinen osiin jakaminen on kuin rahastusta? Olisin ihan mielelläni lukenut kunnon tiiliskivijärkäleen.

Tarina on ihan luettava, muttei erityinen. Nesbolta odotin jotain vähän muuta.

Arvio: 3/5
Luettu toukokuun puolivälissä

39. Kristina Ohlsson: Varjelijat

Varjelijat

Ohlssonin dekkareita olen pitänyt kovin koukuttavina, mutta ongelmana näissä jatkuvissa sarjoissa on se, etten meinaa muistaa taustatarinaa, poliisin elämäntilannetta ja edellisten kirjojen tapahtumia. Edellisten kirjojen Nukketalo ja Tuhatkaunot tapahtumat olin ehtinyt jo unohtaa, varsinkin kun vetävistä tarinoista huolimatta Ohlssonin kirjat asettuvat perusdekkarin lokeroon, ja niissä ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa. Tämäkin on alkuasetelmiltaan hyvin perusdekkari - metsästä löytyy muutama vuosi sitten kadonneen nuoren naisen ruumis ja poliisi alkaa tutkia tapausta. Vaikka tarina etenee dekkarigenren näkökulmasta melko tavanomaisesti, on mukaan onnistuttu ymppäämään mukavasti jännitteitä, ja tarina on vetävä ja koukuttava. Dekkareitten ystäville voi ehdottomasti suositella. Ohlssonkin tuntuu parantavan otetta kirja kirjalta.

Arvio: 3½/5
Luettu kesäkuun alussa

40. Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

Joka yksin kulkee

Taas uusi Jungstedt - sopivan kevyttä ja vaivatonta kesälukemista. Kadonneita lapsia, mielenterveysongelmia, epämääräisiä uhkauksia, poliisien välistä ihastumista ja rakastumista, kissoja, joihin aina kiinnitän huomiota, vaikka niiden kohtalona dekkareissa yleensä onkin tulla tapetuksi... ja lopulta murha. Juonenkäänteet ovat ennenkin nähtyjä, helpoille dekkareille tyypillisiä. Kirjailijan tyylin tuntien näppärää ja sujuvaa luettavaa, hieman lapsellista ja selittelevää. Loppu jää trendikkäästi auki ja kesken, joten eiköhän jatkoa seuraa.

Arvio: 2/5
Luettu kesäkuun alussa

41. Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus

 Paviaanivarkaus

Uuden dekkaristin esikoisteos. Kannessa hehkutetaan tämän muistuttavan Jens Lapiduksen dekkareita ja kyllä, näin on, jopa häiritsevän paljon. On hyvä poliisi, paha poliisi ja pohjimmiltaan hyväsydäminen rikollinen, josta ei oikein ota selvää, onko hän hyvä vai paha. Näiden kolmen näkökulmista tarina vuorotellen etenee lyhyin kohtauksin. Ja onhan tämä, koukuttava, viihdyttävä, karu. Dekkareitten ystävä tuskin pettyy. Tarinan miljöö on vastenmielinen eikä kovin uskottavakaan; välillä tämä muistuttaa aikuisille suunnattua satua. Kirjailija ei kuitenkaan pidä lukijaansa idioottina ja selittele liikoja. Vietin tämän parissa muutaman kiireettömän illan ja yhden sateisen sunnuntaiaamupäivän ja viihdyin. Eipä tämä mikään maailmankirjallisuuden huippu tietenkään ole, mutta omassa lajissaan varsin näppärä tekele. Suosittelen helppojen ja vetävien dekkareitten ystäville.

Arvio: 4/5
Luettu kesäkuun puolivälissä

42. Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä 

 Leijonankesyttäjä

Tällaisenkin uutuuden kirjaston pikalainahylly onnistui lainattavien pinooni tyrkkäämään. Läckbergin kirjat ovat todella suosittuja, mutta henkilökohtaisiin suosikkeihini ne eivät kuitenkaan kuulu. En oikein pidä kirjailijan tyylistä, vaikka hän punookin taitavasti juonenkäänteitä. Liikaa hössötystä, liikaa lapsellista selittelyä, lukijan omalle päättelylle ei anneta ollenkaan tilaa. Pidän näitä hyvin yksinkertaisina kirjoina, joskin toki viihdyttävinä. Ja mainiota aivotonta kesäviihdykettä tämäkin toki tarjosi.

Läckbergin edellisten kirjojen kaavan mukaan tässäkin tapahtuu nykyajassa rikos, joka liittyy menneisyyden tapahtumiin. Luvut kulkevat osin menneessä, mutta suurimmaksi osaksi nykyisyydessä useiden aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden näkökulmista, ja jossain vaiheessa nykyisyys selittää menneet. Pääjuonenkäänteet osasin arvata, siitäkin miinusta, mutta oli loppuratkaisussa toki yllättäviä yksityiskohtia. Läckbergin tyylistä pitäville tämä tuskin on pettymys. Dekkarina tarina on keskinkertainen, kirjallisuutena ö-luokkaa.

Arvio: 3-/5
Luettu kesäkuun puolivälissä

43. Katarina Wennstam: Petturi

Petturi

Wennstamin uusin kertoo vihamurhasta. Aluksi löytyy raa'asti murhattu nuori mies. Voidaanko jalkapalloilija tosiaan tappaa siksi, että hän vaihtoi seuraa? Myöhemmin paljastuu, että murhattu jalkapalloilija oli homo. Kuka hänet murhasi ja miksi? Siksikö mitä hän teki vai siksi mitä hän edusti?

Olen pitänyt Wennstamin kirjoista ja melko karustakin yhteiskuntakriittisestä otteesta. Tässäkin jalkapallohuligaanien käytös on niin brutaalia, ettei sitä halua edes uskoa todeksi. Tämä oli hyvin helppolukuinen ja sujuvasti etenevä, mutta pistää miettimään maailmaa ympärillään ja osoittaa epäkohtia. Jostain muistan lukeneeni tai kuulleeni, että tämä olisi uuden trilogian alku. Vaikka olenkin huono muistamaan itseään toistavien ja kuitenkin aika samankaltaisten dekkareitten yksityiskohtia, mielestäni tässä on osaksi samoja henkilöitä kuin Wennstamin edellisissä kirjoissa. Olisikohan niin, että edellisen trilogian päähenkilöt ovat väistyneet sivuun ja sivuhenkilöistä on tullut päähenkilöitä? Seuraavat  osat varmasti jatkavat asianajaja Shirinin ja poliisi Charlotan rikostutkimuksia. Itseäni täysin kiinnostamaton Shirinin avioliittokin jäi täysin levälleen, joten eiköhän tarina jatku. Ehdottomasti luen jatkonkin. Enemmän tämänkaltaiset dekkarit minuun uppoavat kuin camillaläckbergit.

Arvio: 4-/5
Luettu kesäkuun lopulla, e-kirjana

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

37. Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Siilin eleganssi

Pariisiin sijoittuvissa tarinoissa on vaikeasti selitettävissä oleva omalaatuinen tunnelmansa. Tästäkin kirjasta tuli heti Katherine Pancolin kirjojen atmosfääri mieleen. Tarinassa on kaksi yksin viihtyvää päähahmoa: Kerrostalon ovenvartijarouva, joka on fiksu ja sivistynyt, mutta teeskentelee yksinkertaista ja tietämätöntä sekä esiteini-ikäinen tyttö, joka on kaikessa suuressa elämänkokemuksessaan niin vakuuttunut elämän tyhjänpäiväisyydestä ja epäaitoudesta, että on päättänyt tehdä seuraavana syntymäpäivänään itsemurhan. Epätavalliselta kuulostavat henkilöt kiinnostivat heti. Taloon muuttaa japanilainen herra, joka kiinnostuu näistä yksinäisistä ja näkee heidän pintansa alle. Sen suurempia juonenkäänteitä kirjassa ei olekaan, paitsi lopussa on yllätys, jota en itse osannut odottaa yhtään.

Kirja on melko erityylinen kuin mitä olen viime aikoina lukenut ja siksipä se olikin raikas ja virkistävä välipala. Hieman opettavainen sävykään ei tökkinyt tai ärsyttänyt. Odotin siirappista loppua, jota en saanut, ja se muuttikin tarinan heti särmikkäämmäksi. Pidin tästä yllättävän paljon, vaikka yleensä tämänkaltaiset kirjat eivät ihan minua varten ehkä ole.

Arvio: 3½/5