keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuosi 2014

Vuonna 2014 luin 91 kirjaa. Vuodesta 2009 alkaen olen lukenut 509 kirjaa.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa
Kate Atkinson: Elämä elämältä 
Margaret Atwood: Poikkeustila 
Marja Björk: Poika
John Bradshaw: Kissan mieli. Ymmärrä lemmikkisi käytöstä
Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Michael Cunningham: Tunnit
Sanna Eeva: Maamorsian
Nura Farah: Aavikon tyttäret
Gillian Flynn: Paha paikka
Amity Gaige: Schroder 
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 2. Sairaus 
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 3. Kuolema
Carol Gorman: Jerry, hurmaava hikke 
Lotte ja Soren Hammer: Kaikella on hintansa
Eija Hetekivi Ohlsson: Tämä ei ole lasten maa
Kati Hiekkapelto: Kolibri 
Pekka Hiltunen: Iso
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Antti Holma: Järjestäjä 
Hugh Howey: Siilo
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito 
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein  
John Irving: Vapauttakaa karhut!
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä
J.K. Johansson: Laura
Mari Jungstedt: Neljäs uhri
Mons Kallentoft: Syyskalma 
Juhani Karila: Gorilla
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Michael Katz Krefeld: Langenneet
Anni Kytömäki: Kultarinta
Lars Kepler: Nukkumatti
Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja
Heli Laaksonen: Pursu 

Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti
Jens Lapidus: Siisti kosto
Jens Lapidus: Luksuselämää
Tuija Lehtinen: Traktori

Leena Lehtolainen: Rautakolmio
Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta
Kari Levola: Tahdon
Rosa Liksom: Väliaikainen
Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Maria Kallio -extra. Toimittaneet Hannu Harju ja Ismo Loivamaa
Liza Marklund: Ajojahti
Annamari Marttinen: Ero
Ian McEwan: Vieraan turva
Kirsi Merimaa: Hotelli Kalifornia
Tuomas Milonoff ja Riku Rantala: Madmanners. Seikkailijan etiketti
Anders de la Motte: Peli
Anders de la Motte: Lume 
Haruki Murakami: 1Q84. Osa 3
Merja Mähkä: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois
Reijo Mäki: Intiaani
Reijo Mäki: Kaidan tien kulkijat
Jo Nesbo: Lumiukko
Jo Nesbo: Poliisi
Jo Nesbo: Isänsä poika 
Håkan Nesser: Toden ja ilveen verkko
Håkan Nesser: Herra Roosin tarina
Håkan Nesser: Kaalbringenin kurkunleikkaaja
Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi 
Novelli palaa! Matkanovelleja
JJ Nääs: Mourukatit
Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
Kristina Ohlsson: Nukketalo
Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot
Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin
Katherine Pancol: Mimmit 
Kira Poutanen: Ihana meri
Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Anne B. Radge: Aion tehdä sinut onnelliseksi
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo 
Louis Sachar: Riskitekijä
Arto Salminen: Varasto
Maria Semple: Missä olet, Bernadette?
Salla Simukka: Kun enkelit katsoivat muualle
Salla Simukka: Jäljellä
Salla Simukka: Toisaalla
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Alexander Söderberg: Andalusialainen ystävä
Anneli Vainio: Eksyvä löytää. Matkustamisen ja matkallaolon tärkeydestä 

Tuomas Milonoff ja Riku Rantala: Madmanners. Seikkailijan etiketti

91. Tuomas Milonoff ja Riku Rantala: Madmanners. Seikkailijan etiketti

Mad Manners

Lukaisinpa sitten tällaisenkin matkakuumeessani. Kirjaan on koottu tapoja, uskomuksia, käytösohjeita ja vastaavia lähes kaikilta mantereilta. Se on hyvin kattava, lähinnä reppureissaajan ja budjettimatkaajan opas useisiin erilaisiin kulttuureihin. Kirjoitustyyli välillä ärsytti ja huvittikin, mutta muuten kirja on varsin mielenkiintoista luettavaa tällaiselle keski-ikäisellekin omatoimimatkailijalle.
Kirjaa voi käyttää myös haku- ja selailuteoksena. Sitä ei tarvitse lukea kannesta kanteen kuten minä tein. Suosittelen omatoimimatkailijoille, jotka aikovat matkustaa Kanariaa tai Lontoota eksoottisempiin kohteisiin.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Vuoden viimeiset dekkarit

87. Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi

Mies joka kuoli kuin lohi

En ollut tiennytkään, että Mikael Niemi on kirjoittanut dekkarin, joten uteliaana tartuin tähän. Tornionjokilaaksossa murhataan vanha mies ja Tukholmasta saapuu nuori naispoliisi selvittämään murhaa. Kyseessä on siis hyvin tyypillinen dekkariasetelma. Kovin tavalliseksi dekkariksi tämä ei kuitenkaan muodostu, koska teemaksi nouseekin meänkielen puolustus, vähemmistön asema Tornionjokilaaksossa. Voiko kielen vuoksi murhata? Voiko kielen murhata? Suomenkielisten asema halveksittuna vähemmistönä on tietenkin näin suomalaisena aika erikoista  lukea. Muitakin rikoksia nousee menneisyydestä, historia pääsee esille ja kaiken päälle liimataan vielä rakkaustarina. Loppu on melko korni, mutta ei tämä ärsyttänyt, vaan karmeista rikoksista huolimatta onnistuin tulemaan tästä oudosti jopa hyvälle tuulelle?

Arvio: 3+/5

88. Mons Kallentoft: Syyskalma

Syyskalma

Joulukuun kirja omasta hyllystäni

Olen pitänyt muutamasta aiemmin lukemastani Kallentoftin dekkarista, mutta tämän kanssa en oikein meinannut päästä käyntiin. Alussa tuntuu, että tarinassa on liikaa henkilöitä ja siinä viitataan jatkuvasti edellisen kirjan tapahtumiin, joita en kunnolla muistanut. Kirjailijan tyylistä pidän edelleen, lähes runollisesta kielestä ja inhorealistisesta maailmankuvastakin. Paikoin tämä tarina on kyllä jopa liian angstinen ja synkkä, mutta toisaalta se on realistinen. Poliisi voi todellakin traumatisoitua syvästi, jos joku hullu uhkaa tappaa hänen lapsensa. Mutta miksi niin monessa skandinaavidekkarissa päähenkilö on juoppo ja yksinäinen, elämänhallinta täysin hukassa? Ja kuitenkin hän hoitaa työnsä moitteettomasti ja selvittää monimutkaiset rikokset armottoman fiksuutensa avulla? Eiköhän tässä ole jonkinlainen ristiriita?

Juoni ei ole kummoinen - tapahtuu murhia ja niitä selvitetään. Päähenkilö Malinin inhimillinen kamppailu oman elämänsä mörköjen kanssa on kiinnostavampaa seurattavaa. Kuitenkin luulen pitäneeni sarjan edellisistä osista enemmän?

Arvio: 3/5

89. Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot

Tuhatkaunot

Taas yksi ruotsalainen dekkari. Paljon viime aikoina dekkareita lukeneena aloin arvailla tarinan mysteereitä jo alkuvaiheissa. Osan arvasin oikein, kaikkea en todellakaan.  Ihan sujuva ja mukava perusdekkari, jossa kuolleena löytyy pappispariskunta. Miehen epäillään tappaneen vaimonsa ja sitten itsensä, mutta onko kyseessä sittenkään perhesurma vai kylmäverinen, itsemurhaksi lavastettu murha? Mihin on kadonnut kuolleen pariskunnan tytär ja miten laiton maahanmuutto ja ihmissalakuljetus liittyvät aiheeseen?

Ihan ovela ja koukuttava dekkari, jossa on mukana paljon erilaisia näkökulmia. Pidän kirjailijan tyylistä ja ehdottomasti luen lisääkin hänen kirjojaan.

Arvio: 3½/5

90. J.K. Johansson: Laura

Laura

Tuli sitten tällainenkin dekkari joululoman suklaakoomassa luettua. Kirjailijan nimimerkin takana on kuulemma joukko tarinankerronnan ammattilaisia, ja taitaa olla joku salkkarikäsikirjoittajaporukka kyseessä. Sen verran höttöinen hömppä tarina on. Jo lähtökohdiltaan se on outo - poliisi kärsii nettiriippuvuudesta ja menee siksi töihin kouluun erityisopettajaksi. Koulussa hänen toimenkuvansa on hyvin kyseenalainen, koska hän lähinnä tutkii kadonneen oppilaan Lauran tapausta. Arvoisan kirjailijanimimerkin olisi ehdottomasti pitänyt ottaa selvää, mitä erityisopettaja oikeasti tekee, jotta tarinaan olisi tullut edes hiven uskottavuutta. Päähenkilö Miia on muutenkin outo ja ristiriitainen. Kaunis, nuori, hoikka nainen, joka ryypiskelee kaveriporukassa iltaisin, iskee miehiä liukuhihnalta, syö kasoittain perhepizzoja ja useita hampurilaisaterioita kerralla ja toimii siis sekä poliisina että opettajana... Huh.
Suosittelen helppoa ja kevyttä kirjallisuutta etsiville. Itse en taida jatko-osia lukea.

Arvio: 1½/5


maanantai 22. joulukuuta 2014

Annamari Marttinen: Ero

86. Annamari Marttinen: Ero

Ero

Tässä tarinassa alle nelikymppinen Ellen, kolmen lapsen äiti, eroaa. Päättää erota, joutuu eroamaan, ottaa avioeron parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Oli mukava lukea pitkästä aikaa jotain näin arkista. En ollut ennen kuullutkaan Annamari Marttisesta, mutta luulen etsiväni lisää hänen kirjojaan luettavaksi. Tarina on hyvin uskottava, realistinen, koruton, rankkakin. Se käy läpi avioeron vaiheet ja kaikki tunteet, joita siihen liittyy. Tätä voi suositella kaikille eroaville ja eronneille tai muuten vain erilaisista ihmiskohtaloista kiinnostuneille. Terapiakirjaksikin tämä varmasti taipuu. Sujuvaa ja helppoa luettavaa, mikään ei edes ärsyttänyt.

Arvio: 3+/5

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Matkustamisesta

Eksyvä löytää     Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois


84. Anneli Vainio: Eksyvä löytää. Matkustamisen ja matkallaolon tärkeydestä

Olen erittäin koukussa matkustamiseen ja halusin tietää miksi. Siinä pääsyy, miksi päätin lukea tämän kirjan. Tietenkään en ajatellut saavani tästä mitään kovin henkilökohtaista, mutta ajattelin jotain uutta ajatuksentynkää löytäväni. Ja olihan tässä paljon kaikkea, näkökulmia, kokemuksia, ajatuksia. Osaan kirjasta osasin samastua mainiosti, esimerkiksi lukuun 4. Jotain pakoon - kuulostaa tutulta. Kyllä, kehykset puristavat minua kovasti, kyllä, olen levoton sielu, kyllä, kärsin kotikammostakin. Kaipaan lähes aina pois arjesta. Harvoin arki miellyttää tai tyydyttää millään tavalla. Sen sijaan vaaraa en etsi, en itseni ylittämistä, vaikeuksia tai pelkoa.

Ihan mukava tämä oli lukea, mutta en mitään huippuelämyksiä tai -oivalluksia kokenut.

85. Merja Mähkä: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois

Jos edellinen lukemani matkakirja oli vain ihan kiva, tämä nosti matkakuumeen pilviin ja niiden ylikin. Itselläni on tällä hetkellä varattuna yksi pieni ja yksi iso matka, suunnitteilla ainakin kolme matkaa, mutta se ei tunnu riittävän. Tätä lukiessani huomasin googlettavani Afrikan matkoja sun muuta... Kyseessä on siis kolmekymppisen suomalaisnaisen 543 päivän reppureissu maailmalle, jota on muuten paljon mukavampi lukea kirjasta kuin blogista. Erittäin mielenkiintoisia kokemuksia ja kommelluksia maailman kolkista. Kateus heräsi - kun itsekin uskaltaisi, kun voisi, kun en olisi näin mukavuudenhaluinen. Mutta heräsi myös myötätuntoa, kauhua ja varmuutta siitä, että kirjan esittelemä matkustustyyli ei ole kuitenkaan minulle sopiva.

Hieman vinosti hymyillen odotin, onko tositarinassa opetus - oivaltaako matkaaja matkansa lopussa, että Suomi on kuitenkin paras ja rakas maa, jossa on hyvä elää, asua ja olla. Lukekaa itse, sieltä se selviää lopusta.

En osaa numeroarvioida näitä matkakertomuksia.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Pari uutta kotimaista: Holma ja Lehtolainen

Järjestäjä     Kuusi kohtausta Sadusta

82. Antti Holma: Järjestäjä

Tämä kirja onnistui yllättämään. En tiedä mitä odotin, mutta tuntui, että sain enemmän. Kaikki tässä upposi - omalaatuinen päähenkilökummajainen, muut henkilöt, joista osa on välillä jopa sketsihahmomaisia, mutta joiden voi hyvinkin kuvitella olevan olemassa; juoni, jonka seuraavaa käännettä ei voi arvata; huumori, joka on välillä mustaakin mustempaa ja kieli, joka on sujuvaa ja taidokasta. Päähenkilö on aluksi kirjastonhoitaja, sittemmin teatterin järjestäjä, oman elämänsä antisankari. Hän ajautuu ja ajaa itsensä erikoisiin tilanteisiin, tavoitellen koko ajan suuren ihastuksensa huomiota.

En voinut lopettaa tämän kirjan lukemista. Kirjassa on niin paljon kaikkea - itseinhoa, työpaikkakiusaamista, teatterielämää, hukassa olemista, haahuilua, elämän vietävissä olemista. Mikään hyvän mielen kirja tämä ei todellakaan ole, vaan tarina on varsin karu ja sen maailma on ruma. Kovasti tämä kuitenkin minuun kolahti ja vaikutti.

Arvio: 4½/5

83. Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Lehtolainen on minulle ristiriitainen kirjailija. Kirjat ovat yleensä miellyttäviä ja mukavalukuisia, mutta selittelevä ja kaiken avaava ja alleviivaava kirjoitustapa usein myös ärsyttää. Tässä kirjassa pääosassa on taiteilija, jonka elämää käydään läpi näytelmän keinoin. Taiteilija itse, Satu Savinainen, katoaa ennen näytelmän ensi-iltaa, mikä antaa tapahtumille oman jännitteensä.

Näytelmämuotoon selittelevä tyyli oikeastaan sopii. Kirja on lukukokemuksena ihan kiva, sellainen välipala, helposti pureskeltava, nopeasti unohtuva, josta on vaikea sanoa muuta kuin ihan kiva.

Arvio: 3/5

maanantai 1. joulukuuta 2014

Syksyllä luettuja dekkareita


Syksyllä(kin) tuli luettua dekkareita.

Isänsä poikaAndalusialainen ystävä
Haudattu hiljaisuudessa

Paha paikka


77. Håkan Nesser: Kaalbringenin kurkunleikkaaja
Aloin lukea Nesserin Van Veeterin -sarjaa kesällä ja nyt oli aika korkata sarjan toinen osa. Tarina kertoo pelottavasta murhaajasta, joka leikkaa uhreiltaan kurkun poikki. Uhreja tulee lisää ja pelko kasvaa. Rikostarina etenee tyypilliseen tapaan ja sopii todella hyvin perusdekkarin lokeroon. Mitään kovin uutta, ihmeellistä tai ennennäkemätöntä se ei kokeneelle dekkarinlukijalle tarjoa, mutta kieli on miellyttävää ja en osannut arvata murhaajaa, ainakaan kovin aikaisessa vaiheessa.

Arvio: 3/5
Luettu syyskuun puolivälissä

78. Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

Vuoden paras ruotsalainen dekkari, lukee kannessa. Vaikka en tiedäkään minkä vuoden, ovat odotukset silti melko kovat. Tarinassa kiinnosti eniten sen miljöö, Tornionjokilaakso, Pietari ja Venäjän Karjala, ja kuinka 1930-luvulla Ruotsistakin lähdettiin Neuvostoliittoon etsimään parempaa elämää. Pidin tarinan monipuolisuudesta ja tunnelmasta. Talven kylmyyden pohjoisessa voi melkein aistia.

Olen lukenut toisenkin kirjan Alsterdalilta. Sen nimi oli muistaakseni Kadonneet. En muista sen tehneen erityistä vaikutusta, mutta tästä kyllä pidin. Tarina on enemmän 
kuin perinteinen dekkari; se on myös sukutarina menneisyyttään penkovasta naisesta. Ei haitannut, vaikka osasin arvata murhaajan jossain vaiheessa, koska tarinan rakenne ei perustu murhaajan arvuutteluun. Onnistunut dekkari, suosittelen.
 


Arvio: 3½/5
Luettu syyskuun lopulla

79. Alexander Söderberg: Andalusialainen ystävä

Tästäkin dekkarista olin kuullut pohjattomasti kehuja, joten odotukset olivat melko korkealla. Aloin lukea tätä erinomaisen Kultarinnan jälkeen ja alkuunpääsy lukemisessa todellakin tökki pahasti. Olin lukenut kirjaa varmaan jo kuusi kertaa ja olin tuskin sivulla sata... Jaa-a. Kunhan kunnolla alkuun pääsin, niin kyllähän tästä kieltämättä kehkeytyi vetävä ja viihdyttävä dekkari. Mutta eipä tässä mitään erityistä tai omintakeista ole kuitenkaan, ei mitään sellaista, mistä kokenut dekkarinlukija ei olisi päässyt osalliseksi jo monen monta kertaa. Rikostarinat etenkin rikollisen näkökulmasta tuntuvat olevan kovasti pinnalla nyt. Tässä kirjassa myös poliisit harrastavat rikoksia ja välillä onkin hieman epäselvää, kuka on hyvis ja kuka pahis. Henkilöt toimivat kuin robotit kaikessa kaksinaamaisuudessaan. He jäävät ohuiksi ja yhdentekeviksi, ja heistä on vaikea pitää. Juoni kyllä vie alkukankeuden jälkeen mukanaan ja saa kääntämään sivuja tiiviiseen tahtiin. Mitään erityistä ja pintapuolista viihdettä kummoisempaa tarina ei kuitenkaan tarjoa. Vauhdikas, kaoottinen, toimintaelokuvamainen, erittäin epäuskottava lukuelämys, joka toimii viihteenä.

Arvio: 3½/5
Luettu lokakuun lopulla

80. Jo Nesbo: Isänsä poika

Edellinen lukemani Nesbon kirja Poliisi oli niin hyvä, että tätä uusintakin kohtaan odotukset olivat nousseet pilviin. Ja kyllä, tämä on kaikin puolin onnistunut ja hyvä dekkari. Näkökulmia on nykydekkareitten tapaan useita, ehkä vähän liikaakin, mutta ne ovat kiintoisia: Poliisi, joka tarvitsee niin kipeästi rahaa, että mahtaako olla valmis hankkimaan sitä myös rikollisin keinoin. Rikollinen, joka vaikuttaa enemmän hyvikseltä kuin pahikselta. Silminnäkijänä toimiva pikkupoika, joka ei ymmärrä läheskään kaikkea näkemäänsä. Nainen, joka rakastuu rikolliseen. Lukuisa määrä henkilöitä, jotka vaikuttavat hyviksiltä mutta saattavatkin olla pahiksia. Tai päinvastoin.
Juoni on polveileva, toimiva, epäuskottava mutta johdonmukainen. Tarina koukuttaa, kyllä. Suosittelen lämpimästi kaikille skandinaavidekkareitten ystäville.

Arvio: 4/5
Luettu marraskuun alussa

81. Gillian Flynn: Paha paikka

Flynnin Kiltti tyttö on jäänyt mieleen erikoisena dekkarina, josta oli vaikea muodostaa mielipidettä. Toisaalta sen juoni on nerokkaan harhaanjohtava, toisaalta pateettisen saippuasarjamainen ja hölmöäkin hölmömpi. Tästäkin tarinasta odotin ennalta-arvaamatonta viihdepläjäystä. Kolmekymppisen Libbyn perhe murhattiin, kun Libby oli 7-vuotias, ja syyllisenä tekoon vankilassa viruu hänen isoveljensä Ben. 25 vuotta murhan jälkeen Libby alkaa helpon rahan toivossa selvitellä vanhoja asioita. Tarinan joka toinen luku tapahtuu nykyhetkessä ja joka toinen 25 vuotta sitten, mikä kieltämättä tekee kirjasta koukuttavan. Tarinat etenevät osin ristiriitaisesti. Kuka valehtelee ja miksi?

Flynnin tyylin tuntien ajattelin alusta alkaen murhaajan olevan epätodennäköisin vaihtoehto. Epäilin murhaajaksi itse päähenkilöä, ajattelin, että ehkä jopa koko perhe löytyykin tarinan lopussa elossa. Mutta ei. Loppu on aivan niin epäuskottava ja pöljä kuin mitä kuvittelinkin, mutta nerokkaasti koukuttavan rakenteen vuoksi pakko tämä on ahmia nopeasti loppuun. On aivan pakko saada tietää, mitä todella tapahtui. Toimii viihteenä.

Arvio: 3+/5
Luettu marraskuun puolivälissä

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

76. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Taisteluni

Marraskuun kirja omasta hyllystäni

Olen halunnut jatkaa Knausgårdin taistelujen lukemista jo pitkään, mutta eipä ole jatkoa kirjastossa eteen putkahtanut. Kirjamessuilla taisteluiden kolmas osa kökötti myyntipöydällä sopuhintaan kympillä, joten nappasin sen mukaani.

Tämä osa keskittyy Karl Oven lapsuuteen 1970-luvulla, ankaran ja autoritäärisen isän varjossa. Päähenkilö on kouluikäinen, ehkä noin kymmenvuotias, kirjan loppupuolella jo esiteini-ikäinen tyttöjen pussailija. Arkielämä on taas kuvattu yksityiskohtaisesti ja tavattoman kiehtovasti ja mukaansatempaavasti. 70-luku piirtyy esiin tarkkana, lapsen elämä on huoletonta ja toisaalta kovin vaikeaa, itku pääsee usein.

Jotenkin jäi sellainen mielikuva, että tämä lapsuuskuvaus olisi suoraviivaisempaa kerrontaa kuin sarjan edelliset osat? Pidin kyllä tästäkin. 

Arvio: 4-/5

lauantai 22. marraskuuta 2014

Katherine Pancol: Mimmit

75. Katherine Pancol: Mimmit

Mimmit

Suhtaudun Pancolin kirjoihin ristiriitaisesti. Toisaalta pidän niitä lapsekkaina hömppänä, toisaalta jokin niissä kuitenkin viehättää sen verran, että haluan lukea niitä. Tähän kirjaan tartuin lähinnä siksi, että tässä on näemmä osittain samat henkilöhahmot kuin Krokotiili - kilpikonnat - oravat -trilogiassa. Ajattelin, että voisinpa heidän kuulumisiaan vielä yhden kirjan verran lukea.

Minä en pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Alussa kerrotaan toki vanhojen tuttujen elämästä, mutta kaikki jää hyvin irralliseksi eikä näytä liittyvän mihinkään. Pääasiassa tarinassa kuvataan uuden hahmon, Stellan, elämää perheväkivallan varjossa. En yhtään pidä siitä, että perheväkivaltaa kuvataan tällaiseen lapselliseen hömppä-chick lit -sävyyn. Kirjailijalla on kyky tehdä naishahmoistaan harvinaisen ärsyttävän avuttomia nyhveröitä eikä heidän uhriksi alistumisensa onnistu ainakaan minun sympatioitani herättämään. Naisia tekisi mieli vain ravistella - kasvakaa aikuisiksi ja ottakaa vastuu elämästänne! Pääpahis mieshirviö kuvataan järkyttäväksi monsteriksi, joka terrorisoi koko lähiympäristöään, tekee mitä huvittaa ja jolle kukaan ei voi mitään, ei ilmeisesti edes laki. Yksiulotteiset hahmot tekevät tarinasta lähes sadun. Paha on paha eikä sille voi mitään. Hyvä ja kiltti alistuu, ottaa kaiken kuran niskaansa, ei puolustaudu eikä puolusta edes lastaan.

Rahastuksen maku jäi tästä kirjasta. Edellisten kirjojen henkilöt on väkisin ympätty tarinaan täytteeksi, jotta heihin tykästyneet lukijat lukisivat tämänkin. Melkomoista viihdemössöä ja vakavalla aiheella mässäilyä.

Arvio: 1/5

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

74. Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Helioskatastrofi

On pakko myöntää, että kiinnostus tätä kirjaa kohtaan heräsi lähinnä siksi, että kirjailija on Karl Oven vaimo. Tämä taas on erittäin huono peruste kiinnostua mistään, ja Lindan asemassa olisin varmaan loukkaantunut kaltaisistani lukijoista. Tarina on joka tapauksessa viehättävä. Tyhjästä ilmestyy lapsi, jonka silmin ja aistein maailmaa kuvataan. Ensimmäisessä osassa on erikoinen, mystinen tunnelma, ja moniin esille tuleviin kysymyksiin toivoin saavani vastauksen toisessa osassa. Toinen osa kuitenkin yllätti - en osannut varautua tarinan käänteeseen, vaikka onhan se ensimmäisessä osassa nähtävissä. Toinen osa kuvaa hyvin mielen hajoamista, pimeyteen eksymistä.
Erikoinen ja erityinen pieni tarina, josta pidin enemmän kuin mitä kirjaan tarttumisen hetkellä osasin odottaa.

Arvio: 3½/5

maanantai 10. marraskuuta 2014

Nuortenkirjoja ja sarjakuvia

71. Kari Levola: Tahdon

Ihan kiva, söpö ja symppis nuorison rakkaustarina jostain 90-luvun lopulta. Olen lukenut tämän ennenkin eli tarina oli tuttu. Tämän lukemiseen meni muuten aikaa peräti tunti.

Tarinassa on kivasti yhdistelty tytön ja pojan näkökulmat toimivaksi kokonaisuudeksi. Aukkoja on melko paljon, joten kiinnostus tietää lisää saattaa ehkä viritä. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin nykynuorison syntymävuosiin, ei tarina ole ainakaan vielä edes liian pahasti vanhentunut. Juonesta en sano mitään. Nuoriso on hyvä ja lukee itse.

Arvio: 3/5


72. Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Vihdoinkin sain luetuksi Punainen kuin veri ja Valkea kuin lumi -kirjojen jatkon, Lumikki-trilogian päätösosan. Lukaisin sen parissa tunnissa. Päähenkilö Lumikki painiskelee edelleen irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunteiden kanssa ja hänelle tapahtuu epäuskottavan jännittäviä käänteitä. Lumikin perheen salaisuus, josta kahdessa ensimmäisessä kirjassa on vihjailtu, paljastuu lopulta sekä Lumikille itselleen että lukijalle. 


Tarina on jännittävä ja päähenkilö aidon tuntuinen teini. Trilogia on onnistunut ja toivottavasti saa edes muutaman nuoren lukemaan lisää.

Arvio: 3+/5

73. JJ Nääs: Mourukatit

Huomasin hauskannäköisen kissasarjakuvan kirjaston uutuushyllyssä ja kissaihmisenä nappasin sen mukaani. Osan sarjakuvan tapahtumista tunnistin täysin omasta kissataloudestani, osaa en. Ihan kiva hyvänmielen pikkukirjanen.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

70. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

Pussikaljaromaani

Lokakuun kirja omasta hyllystäni

Olen nähnyt Pussikaljaelokuvan jokunen vuosi sitten ja näkyihän tuo tulevan jokin aika sitten televisiostakin. Uudestaan en elokuvaa katsonut, enkä muista siitä muuta kuin Helsingissä ympäriinsä lorviskelevat kaverukset. Pokkarina Pussikalja on unohtunut lojumaan hyllyyni jo pitkäksi aikaa ja nyt oli sen vuoro päätyä matkalukemiseksi.

Alussa en ollut varma, onko tarina hölmö vai nokkela, mutta kieli vei mukanaan vaikkei tarinan juonenkulku välttämättä niinkään. Mitään perinteistä juonta tässä ei tunnu edes olevan; kunhan haahuillaan ympäriinsä. Näppärästä kaljoitteluun keskittyvästä sanailusta tuli hetkittäin Reijo Mäki mieleen ja sitten taas välillä volterkilpimäiset sivunmittaiset megavirkkeet eivät ole välttämättä sitä kaikkein helpointa luettavaa.

Ja kun pinkomista sitten jatkoi kiinnittämättä huomiota siihen suorittamiseen sen syistä puhumattakaan, alkoi äkkiä tuntua sairaalla tavalla jotenkin hyvältä, tuli mieleen sellainenkin ajatus että tässä sitä juostaan ja ollaan jollain merkillisellä keinolla ikään kuin onnellisia, jotenkin se tuli siitä se ihme onnellisuus että siinä oli sellainen melkein elokuvamainen tunnelma ja kai sen kerskailevan ukkosenvasamoinnin tähden aika raamatullinen myös, se oli outoa, että ne elokuvallisuus ja raamatullisuus olivat oikeastaan sama asia, niitä ohjasi molempia joku sepitteellisyyden ja hidastettuuden huoma joka vähäksi aikaa päästi kokonaan irti varsinaisesta elämästä ja sen elämisestä, aika ja aine rupesivat ikään kuin kaartumaan juoksemisen ympärille ja siitä eittämättömästä madonreikämäisyydestään huolimatta se kvasifysikaalinen ilmiö siinä muodostui nopeasti jotenkin turvalliseksi, koko kaupunki samoin, se laakea likainen astia, musta jumppaava taivas joka hajosi maahan lämpimänä vetenä ja jota pitkin salamat nelistivät kiljuen kuin pillastuneet taivaanvuohet tai sellaiset, koko se osa kaupunkia, koti, mäet ja harjut, joiden rinteille suuret laatikkomaiset yksinelämisellä täyteenahdetut talot oli survaistu kuin vääriin koloihin pakotetut palikkatestikapineet tai jotkin jättiläismäiset nopat, sekin tosiaan käväisi mielessä, noppa, ja sitten huomio kiinnittyi takaisin siihen ympäristöön, viikkokausien paahteen mustaamiin vaahteroihin ja nahkeisiin lehmuksiin, joita kova vesi nyt painoi maahan kuin takkuisia hiuksia, korttelien jotenkin tulppaanimaiseen esillepanoon ja katujen ristikkoon jota pitkin sade syöksyili vikapäisenä suuntiinsa, siihen katuun, nimenomaiseen Vaasankatuun, auki unohtuneisiin ikkunoihin, jotka rämisivät tuulessa, jalkakäytävien viereen pysäköityihin autoihin joita sade hakkasi niin että se kuulosti joltain kymmeneltätuhannelta rumpua päristävältä jumalanpalvojalta.

Tämän samanhan olisi voinut kertoa toteamalla, että kaupungissa sataa ja pojat juoksevat tyytyväisinä.

Ei tästä minun suosikkikirjaani tullut, mutta on tarinassa kieltämättä omalaatuinen viehätyksensä. Ymmärrän kyllä senkin, jos joku ei tästä pidä ollenkaan.

Arvio: 3/5

lauantai 1. marraskuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

69. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Neljäntienristeys

Tämä on yksi niistä harvoista kirjoista, joista tiesin pitäväni heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Perheen ja suvun tarina neljästä eri näkökulmasta on viehättävää ja kiehtovaa luettavaa. Ihailenkin kovasti kirjailijan tyyliä - miten tavallisen, arkisen elämän voikin saada kuulostamaan näin kiehtovalta ja mielenkiintoiselta?

Tarinan varhaisimmat vaiheet ovat vuodelta 1895 ja lähes nykyajassa ollaan vuonna 1996. Luvut ovat lyhyehköjä ja niiden väliin mahtuu vuosia, joten tarinassa on paljon aukkoja. Toisaalta kiinnostavista hahmoista haluaisi tietää lisää, enemmän ja toisaalta tarina toimii täydellisesti juuri näin. Keskiössä ovat naiset - kätilö Maria, joka jo 1900-luvun alussa elää itsellistä elämää ilman miestä rinnallaan ja  hänen tyttärensä Lahja, josta elämä tekee katkeran ja kovan. Lahjan miniä Kaarina taas joutuu elämään anoppinsa varjossa ja lopulta kaikki aukenee vielä miesnäkökulmasta Lahjan miehen Onnin silmin. Anopin ja miniän suhde on vaikea, suomalaisille tyypillinen puhumattomuus ja hiljaisuus leijuu painostavana arjen yllä, normista poikkeamista ei hyväksytä. Naisen rooli on ahdas ja kapea, mutta niin on miehenkin.

Suosittelen kaikille. Tarkkanäköinen, uskottava ja traaginen tarina, jonka lukeminen on puhdas  nautinto.

Arvio: 5/5

torstai 16. lokakuuta 2014

Anni Kytömäki: Kultarinta

68. Anni Kytömäki: Kultarinta

Kultarinta

Vahva ja väkevä tarina 1900-luvun alun Suomesta, miehestä ja hänen tyttärestään, metsästä ja karhusta. Luontokuvaukset ovat niin eläviä ja tarkkoja, että aluksi jopa mietin, mitenkähän jaksan loputtomiin lukea laineiden laulusta, tuulen tuiverruksesta, yön huokailusta. Mutta tarinan maailma veikin mukanaan täysin. Kun siihen ensin pääsi mukaan, sieltä oli vaikea päästä enää pois.

Tavattoman kiehtovaa kerrontaa sekä Suomen historiasta, kansanperinteestä että mystisestä ja maagisesta metsästä. Viehätyin enemmän kuin mistään kirjasta pitkään aikaan; putosin tarinaan, katosin metsään sen mukana. Kieli on kaunista, sujuvaa ja upeaa, kerronta taitavaa, henkilöt viehättäviä ja miellyttäviä kaikkine vajaavaisuuksineen ja inhimillisine piirteineen, tarinan kaari taitavasti punottu.  Viehättävin, vaikuttavin, upein kirja pitkään aikaan. Mitä tämän jälkeen voi edes lukea? Tuskin mikään tuntuu miltään.

Arvio: 5/5



sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Margaret Atwood: Poikkeustila

67. Margaret Atwood: Poikkeustila



Syyskuun kirja omasta hyllystäni

Atwoodin novellikokoelma on kärsivällisesti kököttänyt kirjahyllyssäni ja odottanut lukuvuoroaan vuositolkulla. Alussa kirja vaikutti ok-osastolta. Kirjan kolmatta novellia lukiessani tajusin, että novelleissa on samat henkilöt, ja samassa kirja alkoikin kiinnostaa enemmän. Onko tämä edes varsinainen novellikokoelma, kuten takakansi väittää, koska novelleista tai luvuista kuitenkin muodostuu yhtenäinen tarina? Ilmeisesti kyseessä on osittain myös elämäkerta?

Tarina kertoo naisesta, joka ensin lähes teini-ikäisenä saa pikkusiskon. Myöhemmin hän muuttaa maalle asumaan naimisissa olevan miehen ja eläinlauman kanssa. Tämä elämä maalla oli mielestäni kirjan kiinnostavin osa. Sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, mutta ei mitään erityisen järisyttävää vaikutusta tehnyt kuitenkaan. Jotain vastaavaa haluaisin kuitenkin lukea pian. Tarinan kieli, maailma ja tunnelma viehättivät.

Arvio: 3+/5

torstai 25. syyskuuta 2014

John Bradshaw: Kissan mieli. Ymmärrä lemmikkisi käytöstä

66. John Bradshaw: Kissan mieli. Ymmärrä lemmikkisi käytöstä

Kissan mieli

Aloin lukea tätä kirjaa jo toukokuussa ja ajattelin lukaista sen läpi, koska olen kissaihminen yhtä paljon kuin kirjallisuusihminen tai lukeva ihminen. Suunnittelemani nopea lukaisu vaihtui kuitenkin hitaaseen kahlaamiseen ja vasta nyt, yli neljä kuukautta myöhemmin, sain kirjan luettua loppuun. Kovin montaa lukua en voinut tätä kerrallaan lukea, koska sisällön sijasta aloin kiinnittää koko ajan huomiota kieleen, joka on, jos ei nyt kammottavaa niin ei myöskään sujuvaa, vaan monin paikoin lähes silmiinpistävän kökköä. Ymmärtämistä vaikeuttavia kömpelöitä lauserakenteita ja relatiivipronominien väärinkäyttöä on aivan liikaa. Ja on se pluskvamperfektin passiivin kieltomuoto vaan vaikea. Käsittääkseni kirjojen suomentaminen ei ole mitään halpaa hupia, joten miksi, oi miksi oikolukuun ei käytetä riittävästi aikaa ja resursseja?

Kirjan sisältö sisällysluettelon perusteella on mielenkiintoinen ja kattava alkaen kissan historiasta ja päätyen tulevaisuuteen. Kirja on täynnä asialliselta näyttävää tekstiä, ja sen sivuja eivät täytä söpöt kissankuvat kuten useimmissa kissakirjoissa. Itseäni kiinnosti eniten kissan ajattelu, tunteet ja kissojen tapa nähdä ja kokea maailma. Mutta. Hyvin nopeasti tämä kirja menetti uskottavuutensa silmissäni ja sai minut jopa ärsyyntymään. Kirjoittaja väittää, että maatiaiskissanpennun luovutusikä on kahdeksan viikkoa, koska ne ovat silloin söpöimmillään (??!!), mutta rotukissojen luovutusikä on 12 viikkoa. Ei voi olla todellistakaan, että tällaista sontaa julkaistaan vuonna 2014! Kissa mikä kissa, miten ihmeessä rotu voi vaikuttaa luovutusikään? Tähän voisi vaikka keksiä jonkin vastaavan esimerkin ihmisroduista, mutta enpä taida viitsiä. Onneksi sentään suomentaja oli älynnyt huomauttaa, että Suomessa kaikkien kissojen luovutusikä on 12 viikkoa. Muuten varmaan olisinkin lopettanut lukemisen kesken. Lisäksi kirjassa on muitakin hyvin vanhakantaisia ajatuksia, kuten että kissa ei kiinny ihmiseen vaan paikkaan. Luulin, että tämäkin käsitys on murrettu jo ajat sitten! En myöskään usko siihen, että kissa kärsisi toisen kissan olemassaolosta reviirillään. Omat kaksi kissaani ainakin leikkivät ja nukkuvat yhdessä, vaikka eivät olekaan samanikäisiä eivätkä samasta pentueesta. Kas kun ei käsketty poistamaan kissan kynsiä, jotta se ei tuhoa huonekaluja. Itse asiassa tämäkin mainitaan kirjan lopussa.

Petyin tähän kirjaan. Todella harmi, että näin kiinnostavasta aiheesta jäi lopulta aika valju vaikutelma. Aineksia olisi ollut, mutta viimeistelyä kirjan suomennos olisi kaivannut paljon. Lisäksi teos tuntuu osaksi olevan hyvin vanhanaikainen ja edustavan enemmän ns. vanhankansan mielipiteitä kuin tiedettä, mikä on todella yllättävää, koska kirjoittaja on yliopiston tutkija? Ja ilmeisesti myös johtava eläinten käytöksen tutkija? Olen hyvin hämmentynyt. Olen kuvitellut, että esim. ulkokissoja ei enää kannata juuri kukaan järkevä ja sivistynyt ihminen, eikä edes pelkästään kissan turvallisuuden, vaan myös kissan luonnossa tekemien tuhojen takia. Tässä kirjassa ulkokissa on normi, sisäkissa poikkeus. Lieneekö kulttuuriero sitten. Kirjan mukaan kissat tappavat pelkästään Britanniassa 275 miljoonaa luonnonvaraista eläintä vuosittain. Kenenköhän vika sekin on? Ei todellakaan kissan, vaan ihmisen. Mikä muu lemmikkieläin muka heitetään ulos vaeltelemaan oman onnensa nojaan ilman valvontaa? Ei minun kissojani ainakaan.

Kaikkiaan kirja oli pettymys eikä antanut vastauksia kysymyksiin, joita minulla oli. En oppinut ymmärtämään omia kissojani nykyistä paremmin, mutta toisaalta en edes tunnistanut omiani kirjan kissakuvauksesta. Omat kissani kun ovat sisällä turvassa, eivät metsästä, koska ulkoilevat vain valvotusti, eivät pelkää ihmisiä ja viihtyvät hyvin toistensa seurassa.

Arvio: 1/5

maanantai 22. syyskuuta 2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 3. Kuolema

65. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 3. Kuolema

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Olen odottanut tämän trilogian viimeisen osan suomennosta siitä saakka, kun luin kakkososan, joten ilahduinkin kovasti, kun tämä odotti minua kirjaston pikalainahyllyssä. Katsoin hiljattain myös uusintana tulleen kyseisestä trilogiasta tehdyn televisiosarjan, joten olin tietoinen tarinan lopusta ja nuorten miesten viimeisistä vaiheista. Kuolemasta. Kirja antaa kuitenkin aina paljon enemmän kuin elokuva, ja vaikka tv-sarjakin kolahti ja jäi mietityttämään, tämä kolahti vielä syvemmälle. Trilogian  ensimmäinen osa oli hyvä, toinen vielä parempi ja tämä taas, jos mahdollista, vielä toista osaakin koskettavampi - raadollinen, riipaiseva, ravistava.

"Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet."

Kolmas osa päättää ruotsalaisten nuorten homomiesten tarinan. Kuolemaan, kuten on jo selvää. Oli mukava lukea myös Bengtin ja Lars-Åken tarinat, vaikkeivat ne mukavia tarinoita olleetkaan. Tämä on ihan käsittämättömän upea trilogia, joka kaikkien pitäisi lukea. Maailma ja ihmisten suhtautuminen vähemmistöihin on käsittämätöntä, edelleen. Lopussa on kuitenkin myös toivoa.

Minun ainoa elämäni!
Ainoa elämä jonka olen saanut!
Ainoa elämä jonka saan.
Ainoa elämä, jonka olen koskaan halunnut!
Minun ainoa elämäni!

Arvio: 5/5

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Amity Gaige: Schroder

64. Amity Gaige: Schroder

Schroder

Olen lukenut viime aikoina niin paljon dekkareita, että olipa mukava lukea välillä jotain ihan muuta! Aiemmin en muista lukeneenikaan kirjaa huoltajuusriidasta. Tarinassa päähenkilö Eric kirjoittaa kirjeitä entiselle vaimolleen ja yrittää selvittää, miksi hän lähti mitään ilmoittamatta automatkalle heidän yhteisen tyttärensä kanssa. Mieleeni tuli heti aluksi yksi suosikkikirjoistani, Poikani Kevin, jossa nainen kirjoittaa kirjeitä miehelleen ja keskiössä on myös pariskunnan lapsi. Eric ei välttämättä vaikuta kovin luotettavalta kertojalta, mikä tekee tarinasta vain kiintoisamman. Kiintoisaa (ja epäuskottavaa) on myös se, kuinka päähenkilö on onnistunut salaamaan kaikilta itäsaksalaisen taustansa.

Pidän roadtrip-kuvauksista, sekä kirjoina että elokuvina. Pidin tästäkin matkasta ja koko ajan odotin, mihin se johtaa, monessakin mielessä. Loppua kohden kiinnostus tarinaa kohtaan kuitenkin jostain syystä hiipui ja lopulta tämä jäi melko keskinkertaiseksi ja yhdentekeväksi lukukokemukseksi. Harmi sinänsä.

Arvio: 3/5

tiistai 16. syyskuuta 2014

Kaksi Härköstä ja yksi Liksom

Väliaikainen (Kovakantinen)Kansi: Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taitoKaikki oikein (Kovakantinen)
 

61. Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Kaikki oikein on minulle historiallinen tapaus - se on ensimmäinen iPadilta lukemani e-kirja. Paikallisen kirjastomme hakujärjestelmän mukaan tätä kirjaa jonottaa yli 60 ihmistä, mutta e-kirjan laina kahdeksi viikoksi oli vain kahden klikkauksen päässä. Vaikka pidänkin konkreettisista käsinkosketeltavista paperisista kirjoista huomattavasti enemmän kuin tabletin ruudun tuijottamisesta, päätin kuitenkin siirtyä 2010-luvulle ja kokeilla e-kirjan lukemista. Jo oli aikakin, sanoisi varmasti moni.

Kukapa meistä ei olisi joskus haaveillut lottovoitosta? Tässä tarinassa haaveesta tulee totta. Aihe on hykerryttävä, tarina on kepeä, nopea- ja helppolukuinen, viihdyttävä, äkkiä ahmaistava. Äkkirikastumisen ja shoppailupinnan alla piilee kuitenkin myös vakavampia teemoja - miten yhtäkkiä kuin taivaasta päähän pudonneet miljoonat vaikuttavat parisuhteeseen, sukulais- ja ystävyyssuhteisiin? Mikä vaikutus rahalla on omiin ongelmiin, kuten orastavaan alkoholiongelmaan? Entäs jos yhtäkkiä on varaa ja mahdollisuus juoda vaikka aamusta iltaan, kun ei töissäkään tarvitse käydä? Oman elämän ongelmia eivät taida miljoonatkaan poistaa.

Nopea lukupala oli tämä. Viihdyttävä ja kevyesti antoisa, ja nautin Härkösen joistakin oivalluksista kovastikin. Varsinkin maakuntalaulujen soittaminen kostoksi miehen kuorsauksesta huvitti.

Arvio: 3½/5

62. Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Tämän vuoden kirjan ja ruusun päivän kaupanpäälliskirja kökötti odottavan näköisenä kirjaston pikalainahyllyssä. Härkösen kolumneja olen lukenut ennenkin ja niistä pitänyt, joten tämä lähti mukaan. Kolumnit ovat nokkelia ja sukkelia, viihdyttäviä, ajankohtaisia, toisinaan ajatuksiakin herättäviä. Itse aloin miettiä, että tosiaan - lähes mistä tahansa voisi kirjoittaa kolumnin. Pitäisiköhän kokeilla?

Arvio: 3+/5

63. Rosa Liksom: Väliaikainen

Miten ihailtavan lyhyitä, tiiviitä, napakoita ja kiehtovia novelleja Liksom kirjoittaakaan. Hurahdin tähän kokoelmaan heti ensimmäisestä novellista lähtien enkä olisi halunnut sen koskaan loppuvan. Pieni tökähtävä pysähtyminen ja hidastuminen tosin tapahtui kirjan kolmannessa osassa, kun kieli vaihtui peräpohjalaismurteeksi. H-kielen lukeminen vaati enemmän totuttelua eikä ensin kolahtanut yhtä kovaa kuin alun novellit, vaikka varsin hyvin tiedänkin lapin murteen olevan ominta ja tyypillisintä Liksomia. Mutta on Liksom taitava, omintakeinen, hurmaava. Murteeseenkin tottui kun aikansa luki. Toimiva kokonaisuus, todellakin.

Arvio: 3½/5

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Lisää skandinaavidekkareita


LangenneetPoliisi


59. Michael Katz Krefeld: Langenneet

Tästäkin dekkarista olin kuullut kovasti kehuja, mutta melko tavanomaiselta rikostarinalta tämä vaikutti. Tarinassa on genrelle hyvin tyypillisesti kolme näkökulmaa: vaimonsa traagisesti menettänyt, alkoholisoitunut poliisi, ihmiskaupan uhriksi joutuva nuori itäeurooppalaistyttö ja ehkä hieman yllättäen pikkupoika, joka auttaa isäänsä täyttämään eläimiä. Ihmiskauppakuvio on ainakin niin vastenmielinen, etten välttämättä jatkuvasti jaksaisi näin raakoja tarinoita lukea. Muuten dekkareitten ystävät saavat tästä varmasti haluamansa. Juoni on vetävä ja helppolukuinen, tarina viihdyttää. Silti, ei tämä mitään uutta tai erityistä tarjoa.

Taisin  mainita, että  Lapiduksen Stockholm noir on omintakeinen eikä tuo mitään muuta rikostarinaa mieleen, mutta tämäpä muistutti hieman Lapidusta. Skandinaavidekkarit ovat toki laadukkaita ja viihdyttäviä, mutta toistavat kovasti toisiaan. Voisiko poliisi olla joskus jotain muuta kuin kyyninen ja viinaanmenevä?

Arvio: 3+/5

60. Jo Nesbo: Poliisi

Poliisi on kymmenes Harry Hole -dekkari. Yhdeksännen osan lopussa annettiin ymmärtää Holen hyvin todennäköisesti kuolleen, joten kirjan alussa saakin jännätä melko pitkään, onko Harry Hole mukana tarinassa muuta kuin kuolevana sivuhenkilönä.

Poliiseja murhataan vanhoilla rikospaikoilla, joissa he ovat itse tutkineet rikosta, samoina päivämäärinä, joina rikos aikanaan tapahtui. Kuka murhaa poliiseja ja miksi? Voiko murhaaja edes olla kukaan muu kuin poliisi itsekin? Tarina on mielikuvituksellisen monitahoinen ja loistavan otteessaanpitävä. Loppu on suorastaan hykerryttävän häkellyttävä, nerokas. Nesbo on käsittämätön juonenpunoja ja myös erittäin kyvykäs kirjoittaja. Rikokset ovat kammottavia, mutta tarinan seuraaminen on ilahduttavaa ja yllätyksiä tarjoavaa. Nesbo on aivan mestari johtamaan lukijaa harhaan, ja tämä tekee näistä dekkareista aivan ylivertaisia moniin muihin verrattuna.

Arvio: 4+/5

Arto Salminen: Varasto

58. Arto Salminen: Varasto

Varasto

Lukukokemus Varastosta olisi kai ollut tyystin erilainen, jollen olisi nähnyt elokuvaa. En oikein pitänyt siitä, että aloin välittömästi nähdä tätä elokuvana päässäni. Tekstinä tarina vaikuttaa tylymmältä kuin humoristinen elokuva, mutta kieli on karuudestaan huolimatta kieltämättä ilahduttavan elävää. Varsinaista inhorealismiahan tämä onkin tai oikeastaan raivorealismia takakannen mukaan.

Tarinassahan on kyseessä rautakaupan varastomiehet ja heidän elämänsä pienipalkkaisina työläisinä. Tätäkin voisi suositella vähän lukeville nuorille ihmisille. En kuitenkaan suosittelisi kirjaa millekään pikkuteineille, koska mikään kevyt ja mukava hyvänmielenkirja tämä ei ole, vaan parikymppisille. Vaikka lyhyen ja helppolukuisen tarinan lukaisee nopeasti, tämä ei ole aivotonta höttöä, vaan mukana on ideaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Tylyyteen ja karkeaan kieleen kannattaa kuitenkin varautua.

Arvio: 3/5

maanantai 1. syyskuuta 2014

Paljon ruotsalaisia kesädekkareita

Kesällä luin myös ruotsalaisia dekkareita.




54. Liza Marklund: Ajojahti

Ärsyttävän Annika Bengtzonin tarina jatkuu. Poliitikkoa on kidutettu äärimmäisen raa'asti ja poliitikon vaimo on kadonnut jäljettömiin. Tapausta tutkivat sekä poliisit että toimittajat. Annika Bengtzon on avioeronnut ja uusperheellistynyt, mikä aiheuttaa omat ongelmansa. Samaan aikaan myös Bengtzonin lehden päätoimittaja joutuu epäsuotuisaan valoon ja median silmätikuksi vanhan dokumentin vuoksi.

Jaa-a. Mitähän tästä sanoisi, kun aika mitäänsanomaton olo jäi. Kyseessä on valitettavasti melko yhdentekevä dekkarintekele. Kyllähän tämän lukaisi kaiken kevätkiireen keskellä, mutta ei tästä mitään käteen tai mieleen jäänyt.

Arvio: 2/5
Luettu toukokuun puolivälissä

55. Jens Lapidus: Luksuselämää

Stockholm Noirin kolmannessa osassa Lapiduksen edellisistä kirjoista tutut pahikset jatkavat rahanpesu- ja muita rikoksiaan. Lisäksi kaksois- tai ehkä jopa kolmoiselämää viettävä poliisi soluttautuu rikollisten joukkoon ja tuo tarinaan oman näkökulmansa. Henkilöt ovat vastenmielisistä teoistaan huolimatta sympaattisia, heistä on helppo pitää ja heidän tekojensa motiiveja voi jollain tavalla ymmärtää. Tarina kulkee jouhevasti eteenpäin useasta näkökulmasta ja tarjoaa rikostarinoiden ystävälle oivallista kesäviihdettä. Positiivista on myös tietynlainen omintakeisuus - tätä on vaikea verrata mihinkään toiseen viime aikoina lukemaani dekkariin. Toivottavasti Lapidus kirjoittaa lisää, mutta ei enää jatkoa tähän, vaan jotain muuta.

Arvio: 3+/5
Luettu kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa

56. Anders de la Motte: Lume

Pidin kovasti Peli-dekkarista, jonka tarinaa tämä Lume jatkaa. Edelleen tarinaa kuvataan henkivartijana työskentelevän naispoliisin ja pikkurikollismiekkosen silmin, vuorotellen molemmista näkökulmista. Molemmat päähenkilöt ovat tahoillaan joutuneet pulaan. Toista syytetään virkavirheestä, toista murhasta. Kumpikin on tekoihin syytön. Kuka tai mikä haluaa heidät pulaan? Onko kyseessä jälleen kenties Peli?

Kumpikin päähenkilö tahollaan yrittää selvittää, kuka haluaa lavastaa heidät syylliseksi. Jossain vaiheessa tarinat tietenkin risteävät. Onhan tämä ihan nokkelaa lomaluettavaa, mutta ensimmäisen osan uutuudenviehätys loisti poissaolollaan ja kieltämättä tässä on hieman sellaista suositun kirjan väkisinväännetyn jatko-osan makua myös. Ihan viihdyttävä kirja kuitenkin.

Arvio: 3/5
Luettu heinäkuun puolivälissä

57. Håkan Nesser: Toden ja ilveen verkko

En ole aiemmin lukenut Nesserin Van Veeteren -sarjaa, joten tästä sarjan ensimmäisestä osasta lienee hyvä aloittaa. Käsittääkseni dekkarisarjassa on ilmestynyt ainakin kymmenen teosta, jotka varmaan kaikki luen jossain vaiheessa hitaaseen tahtiin. Kunhan ehdin. Tämäkin oli mukavaa ja sujuvaa matkalukemista, jota voi hyvillä mielin suositella skandinaavidekkareitten ystäville. Alku on yllättävä. Mies herää krapulassa kotoaan muistamatta edellisestä illasta mitään ja löytää vaimonsa tapettuna kylpyammeesta. Samoin loppu yllättää, vaikka se onkin dekkarigenrelle melko tyypillinen. Pitää varmaan ottaa huomioon sekin, että tämä kirja on yli 20 vuotta vanha, joten mitään kovin tuoretta se ei edes voi tarjota. Lukukokemuksena ihan kiva, ei erityisen hätkähdyttävä tai maailman suurinta vaikutusta tekevä, mutta sellainen tyypillinen kelpo perusdekkari.

Arvio: 3/5
Luettu heinäkuun lopussa