sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Nuortenkirjoja - Simukka ja Gorman

34. Salla Simukka: Jäljellä

         

Simukan luomassa lähitulevaisuuden Suomessa ihmiset on jaettu persoonallisuustyypin mukaan ryhmiin. 15-vuotias Emmi on Potentiaali eli käytännössä näkymätön, ei kukaan, ei mitään. Yhtäkkiä Emmi huomaa kuitenkin olevansa kaikki, maailman ainoa ihminen, sillä karkureissun jälkeen maailman kaikki muut ihmiset ovat kadonneet. Hän on yksin maailmassa vai onko sittenkään? Kuka lähettää hänelle viestejä satukirjan lausein?

Simukka osaa kirjoittaa nuorille niin, että aikuinenkin lukee kirjoja mielellään. Tämä yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta käsittelevä tarina ei ole pinnallinen muttei kuitenkaan myöskään liian vaikea nuorille lukijoille. Tarina jää kutkuttavasti auki ja kesken ja sen salaisuudet luvataan paljastaa jatko-osassa.

Arvio: 4/5

35. Salla Simukka: Toisaalla

Jäljellä-kirjan salaisuudet, arvoitukset ja outoudet paljastetaan tässä tarinassa. Mieleen tulee toisaalta Nälkäpeli, vaikkei tämä olekaan yhtään raaka tai väkivaltainen ja toisaalta Truman Show -niminen elokuva. Jos lukee Jäljellä-kirjan, tämä on ehdottomasti luettava myös. Kyseessä ei ole perinteinen jatko-osa vaan rinnakkaisteos, sama tarina toisesta näkökulmasta.

Suosittelen molempia etenkin mielenkiintoista ja koukuttavaa luettavaa etsiville nuorille, mutta kyllä nämä aikuisillekin uppoavat.

Arvio: 4/5

36. Carol Gorman: Jerry, hurmaava hikke


Sopivan yksinkertainen ja helppolukuinen nuortenkirja kuvaa oivasti sitä, miten pöljä teini-ikäisten maailma on: Jos haluat olla suosittu, et saa olla fiksu. Tarinan teeman ja sanoman onnistuu tunnistamaan varmaan tottumattomampikin pikkulukija, mikä on plussan arvoista. Lisäksi jokunen teini saattaa tähän samastuakin?

Suosittelen nuorille lukijoillle, ehkä noin 12-vuotiaille. Simukan lukijaryhmälle tämä on luultavasti liian lapsellinen.

Arvio: 3/5

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Tarkastelussa neljä ruotsalaista dekkaria

30. Mari Jungstedt: Neljäs uhri

Neljäs uhri

Olen lukenut Jungstedtin dekkarisarjan kahdeksan edellistä osaa, ja tämä jatkaa täysin samaa linjaa. Sarjasta pitäville tarina tuskin aiheuttaa pettymystä.  Gotlannissa tehdään arvokuljetusryöstö, jonka tekijöiden taustalla vellovat menneisyyden pahat teot. Päähenkilöistä sekä Anders Knutasin että Emman ja Johanin elämässä tapahtuu muutoksia.

Arvion voisi tehdä kahdeksasta edellisestä kirjasta raapustettujen arvioiden pohjalta: Mitään uutta ja mullistavaa tuskin osaan tästä sanoa. Helppokiva viihdyttävä perusdekkari. Viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa, muttei mitään erityistä. Hyvää seuraa laiskana sunnuntaina. Juoni on ihan näppärä ja kirjan lukaisee nopeasti. Vaikea sanoa mitään muuta, kun kirja ei mitään muuta tarjoa. Joskus on silti kiva lukea heppoista viihdettä.

Arvio: 2½/5

31. Anders de la Motte: Peli

Peli

Epämääräistä luuserielämää viettävä HP-niminen miekkonen löytää junasta kännykän, jonka hän nappaa mukaansa. Kännykkä alkaa ohjailla hänen elämäänsä. Toisaalla nuori naispoliisi yrittää selviytyä työstään ja taistella samalla menneisyyden mörköjä vastaan.

Kirja oli alusta alkaen todella koukuttava eikä sen lukemista meinannut malttaa keskeyttää. Hivenen häiritsi, että onko tämän tarkoitus olla realistisen arkielämän kuvausta vai jonkinlainen dystopia, jossa isoveli valvoo ihan jokaista liikettä, kännykkä vie ja ihminen vikisee perässä. Idea ei ole kaukaa haettu; vaikuttavathan monet nykynuoret täysin kännyköittensä orjilta. Tarina kertoo hyvin siitä, miten valtava internetin ja sosiaalisen median merkitys voi olla yksinäiselle nobodylle. Huomiota, egonpönkitystä ja kehuja kai nuoretkin hakevat ladatessaan loputtomia kuviaan ja videoitaan jatkuvasti nettiin.

Kirjan kieli englanninkielisine iskulauseineen on välillä hieman annoying ja funny, mutta toisaalta englannin käyttö sopii hyvin kirjan tyyliin ja päähenkilön tietynlaisen cooliuden tavoitteluun. Tätä voi suositella vähän lukevillekin, jossei nyt niin tottumaton lukija ole, että näkökulman vaihdokset kahden päähenkilön välillä sekoittaisivat. Tarina on omassa lajissaan erittäin onnistunut ja otteessaanpitävä ja onnistuu tarjoamaan käänteitä ja yllätyksiä viimeiseen virkkeeseen saakka. Very nice.

Arvio: 4/5

32. Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Herra Roosin tarina

Kuusikymppinen Valdemar Roos on kyllästynyt elämäänsä, etenkin vaimoonsa ja tämän tyttäriin. Kun Roos voittaa veikkauksesta huomattavan summan rahaa, hän ostaa itselleen metsän keskeltä piilopirtin, jonne pakenee arkipäiviksi jättäen kertomatta perheelleen rahoista tai työnteon lopettamisesta. Eräänä päivänä hänen erämökilleen on kuitenkin ilmestynyt karkulainen.

Nesserin tapa kuvata, kirjoittaa ja kertoa on erittäin miellyttävälukuista. Ensimmäisessä osassa ei tapahdu rikoksia, vaan lukija tutustuu päähenkilöihin, alkaa pitää heistä ja ymmärtää heidän motiivejaan. Vaikka tarina ei ihan jokapäiväistä elämää kuvaakaan, on se kuitenkin sävyltään ja tunnelmaltaan kovin arkinen ja uskottava. Henkilöt tuntuvat elävän ja hengittävän.

Arvio: 3½/5


33. Lars Kepler: Nukkumatti

Nukkumatti

Keplerin uusin on todella jännittävä. Mielisairaalan suljetuimmalla osastolla viruu psykopaattinen ja oudon vaikutusvaltainen Hannibal Lecteria muistuttava vaarallinen sarjamurhaaja, joka ei tapa kidnappaamiaan ihmisiä vaan pitää heitä vankeina täysin sairaissa olosuhteissa.  Hänen 13 vuotta sitten sieppaamaksi luultu poika, nykyään nuori mies, löytyy yllättäen elossa. Samaan aikaan kadonnut sisar saattaa siis olla elossa myös, mutta yhtäkään johtolankaa ei ole. Nuori naispoliisi soluttautuu potilaana vankimielisairaalan suljetulle osastolle tarkoituksenaan lypsää psykopaatilta tietoja.  Mutta sairaalassapa onkin muitakin uhkia kuin yksi psykopaatti.

Luvassa on melkoisia käänteitä, painajaismaista jännitystä ja mielikuvituksellista menoa. Kirja on paksu, mutta lyhyet luvut tekevät siitä nopealukuisen. Uskottava tämä ei ole, mieleen tulee lähinnä jokin amerikkalainen toimintajännäri. Mutta tykkäsin, jopa enemmän kuin muistan pitäneeni edellisistä Joona Linna -dekkareista. Loppua kohden tosin jatkuva takaa-ajo ja tappaminen alkoivat hieman puuduttaa.

Arvio: 3½/5

Näistä kirjoista mukaansatempaavin ja koukuttavin, mutta samalla kuitenkin epäuskottavin oli Peli, mutta mielipiteeni saattaa johtua uutuudenviehätyksestä, sillä Peli oli ensimmäinen lukemani de la Motten kirja. Jungstedtilta, Nesseriltä ja Kepleriltä olen lukenut useita kirjoja. Myös Nukkumatti kuuluu ehdottomasti epäuskottavien joukkoon toimintajännärimäisen otteenssa vuoksi. Vähiten näistä neljästä miellytti Neljäs uhri. Se oli kaikkein yksinkertaisin, köykäisin ja heppoisin, ei kovin kummoinen. Miellyttävin  kieli ja kerronta oli Herra Roosin tarinassa ja sen henkilöt olivat myös miellyttävimpiä. Jännittävin ja pelottavin oli ehdottomasti Nukkumatti.

Nuorille lukijoille suosittelen Peliä, koska internetin maailma on heidän maailmansa. Herra Roosin tarina miellyttänee kuusikymppisen päähenkilönsä vuoksi myös vanhempaa lukijakuntaa.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Juhani Karila: Gorilla

29. Juhani Karila: Gorilla



Huhtikuun kirja omasta hyllystäni

Karilan novellikokoelma ällistyttää, kummastuttaa, huvittaa ja pöyristyttää. Lähes jokaisen novellin lukemisen jälkeen tunnelma oli lähinnä tasoa höh tai häh. Pidän kyllä outouksista, mutta tätä lukiessani henkilökohtainen kummallisuudensietorajani taisi ylittyä, vaikken vielä viikko sitten oikeastaan tiennyt sellaista rajaa olevan olemassakaan.

Jos olisin lukion äidinkielen opettaja, ottaisin tästä kokoelmasta yhden novellin abien kokeeseen analysoitavaksi. Ja sitten olisin mitä luultavimmin aivan pulassa koepapereiden arvioinnin kanssa.

Suosittelen lukijoille, jotka eivät halua päästä helpolla, joille tavallinen ei riitä.

Arvio: En osaa sanoa

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Maahanmuuttajien elämää: Bulawayo ja Hetekivi Ohlsson

Luin kaksi maahanmuuttajia käsittelevää kirjaa, jotka molemmat on kerrottu lapsen näkökulmasta.

27. Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Me tarvitaan uudet nimet

Ensinäkemältä ja -kuulemalta Me tarvitaan uudet nimet ei välttämättä suuresti kiinnostanut - ajattelin, että jos tarina on samalla teinipuhekielellä kirjoitettu kuin kirjan nimi, en jaksa lukea sitä. Ja olihan se, ainakin aluksi. Ymmärrän toki, että tyylillä tavoitellaan lapsen näkökulmaa, mutta en silti jaksanut innostua kielestä. Itse tarinassa sen sijaan ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Kertoja, lapsi siis itsekin, kuvaa afrikkalaisten lasten elämää tavallisena arkena, mutta ulkopuolisen silmin se on kaikkea muuta kuin tavallista. Lukijaa alkaa puistattaa viimeistään siinä vaiheessa, kun 11-vuotiaan tytön kasvavasta vatsasta yritetään hankkiutua eroon henkarilla, koska liian suuri vatsa häiritsee leikkejä.

Yllättäen kertojan haave päästä tädin luo Amerikkaan toteutuukin. Samalla muuttuu paljon - arvot, kulttuuri, tavat, näkemykset. Eniten pidin kirjan loppupuolella olevasta Miten he elivät - nimisestä luvusta, joka kuvaa varsin osuvasti maahanmuuton problematiikkaa ja merkitystä:

Ja sitten syntyivät omat lapsemme. Puristimme tiukasti heidän amerikkalaisia syntymätodistuksiaan. Emme nimenneet heitä vanhempiemme kaimoiksi emmekä omiksi kaimoiksemme. Pelkäsimme, etteivät he osaisi muuten lausua nimiään eivätkä heidän ystävänsä ja opettajansa tietäisi, miten kutsua heitä. Annoimme heille nimiä, joiden ansiosta he kuuluisivat Amerikkaan, nimiä, jotka eivät merkinneet heille mitään: Josh, Jack, Dana, Corey,  Aaron, Kathleen. Kun lapsemme syntyivät, emme haudanneet heidän napanuoraansa, jotta he kiinnittyisivät maahan, koska heillä ei ollut maata, jota olisimme voineet sanoa omaksemme. Emme pidelleet heidän päätään savuavien yrttien yläpuolella, jotta heistä tulisi vahvoja, emme sitoneet taikakaluja heidän vyötäisilleen, jotta ne suojelisivat heitä pahoilta hengiltä, emme panneet olutta emmekä riputelleet tupakkaa maahan, jotta esi-isämme saisivat tietää heidän syntymästään. Sen sijaan me hymyilimme. 

Afrikkalainen kirjallisuus on lähes aina kiinnostavaa, koska se on niin marginaalista. Tämä oli hyvin kirjoitettu tarina, joka jää mieleen.

Arvio: 3½/5

28. Eija Hetekivi Ohlsson: Tämä ei ole lasten maa

Tämä ei ole lasten maa

Hetekivi Ohlssonin esikoisromaani kertoo Suomesta Ruotsiin muuttaneiden vanhempien tyttärestä, jota edelleen pidetään maahanmuuttajana, vaikka hän on syntynyt Ruotsissa. Myös tässä romaanissa näkökulma on lapsen. Miira on vihainen tyttö, joka vetää poikia armotta turpaan, käyttäytyy koulun ärsyttävällä suomiluokalla huonosti, polttaa sytkärillä rappukäytävien kattoja ja kokeilee jo nuorenaa tupakkaa, alkoholia, kaikkea mitä kokeiltavissa on. Maahanmuuttajien lähiöt eivät näyttäydy järin idyllisinä.

Tarinaa voi pitää onnistuneena kuvauksena nuoruuden karuudesta, mutta mitä luultavimmin nuori lukija pitäisi tästä enemmän kuin minä, vajaa nelikymppinen. Osa tarinan käänteistä on myös täysin epäuskottavia. Vaikka 80-luvulla olikin vapaampaa eikä lapsia suojeltu ja paapottu samoin kuin nykypäivänä, tuskin silti kukaan vanhempi silloinkaan olisi jättänyt ala-asteelta päässyttä lasta neljäksi viikoksi yksin kotiin tai päästänyt 14-vuotiasta jonkun ostarilla tavatun maahanmuuttajapojan kanssa Afrikkaan?

Arvio: 3+/5

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 2. Sairaus

26. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 2. Sairaus





Muistan pitäneeni Gardellin trilogian ensimmäisestä osasta kovasti, ja ilahduin huomatessani toisen osan kirjaston uutuushyllyssä. Ensimmäisessä osassa tutustuttiin kahteen Tukholmaan muuttavaan poikaan. Toisessa osassa he elävät yhdessä parisuhteessa ja näkevät, kuinka heidän ystävänsä alkavat sairastua ja kuolla pelottavaan homoruttoon. He pelkäävät.

Kirja on hätkähdyttävää luettavaa, koska se on totta. Tuntuu uskomattomalta, miten käsittämättömän julmia ja tietämättömiä ihmiset ovat olleet vain 30 vuotta sitten. Papit ovat julistaneet sanomalehtien lööpeissä, kuinka aids on hyvä ja oikein, koska se käännyttää väärän elämäntavan valinneet takaisin oikealle tielle. Lääkärit ovat patistaneet lopettamaan homona olemisen. Isä hätkähtää huomatessaan oman aamutakkinsa homoseksuaaliksi tunnustautuneen poikansa yllä ja miettii saisiko sen pesemällä puhtaaksi. Huh.

Tarinan rakenne hyppelee sinne tänne päähenkilön lapsuudesta hänen kuolinvuoteelleen. Lukija tietää, mitä tapahtuu, mutta se ei haittaa, koska tarinan jännite on jossain muualla kuin juonessa. Erityisen riipaiseva on Jehovan todistaja Benjaminin ristiriita kodin arvojen ja oman suuntautumisen välillä.

Minuun tämä kolahti. Kosketti. Ahmin vain hienosti kuvattua tarinaa enkä malttanut lopettaa ennen loppua. Tämä oli vielä parempi kuin ensimmäinen osa.

Arvio: 5/5