lauantai 22. marraskuuta 2014

Katherine Pancol: Mimmit

75. Katherine Pancol: Mimmit

Mimmit

Suhtaudun Pancolin kirjoihin ristiriitaisesti. Toisaalta pidän niitä lapsekkaina hömppänä, toisaalta jokin niissä kuitenkin viehättää sen verran, että haluan lukea niitä. Tähän kirjaan tartuin lähinnä siksi, että tässä on näemmä osittain samat henkilöhahmot kuin Krokotiili - kilpikonnat - oravat -trilogiassa. Ajattelin, että voisinpa heidän kuulumisiaan vielä yhden kirjan verran lukea.

Minä en pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Alussa kerrotaan toki vanhojen tuttujen elämästä, mutta kaikki jää hyvin irralliseksi eikä näytä liittyvän mihinkään. Pääasiassa tarinassa kuvataan uuden hahmon, Stellan, elämää perheväkivallan varjossa. En yhtään pidä siitä, että perheväkivaltaa kuvataan tällaiseen lapselliseen hömppä-chick lit -sävyyn. Kirjailijalla on kyky tehdä naishahmoistaan harvinaisen ärsyttävän avuttomia nyhveröitä eikä heidän uhriksi alistumisensa onnistu ainakaan minun sympatioitani herättämään. Naisia tekisi mieli vain ravistella - kasvakaa aikuisiksi ja ottakaa vastuu elämästänne! Pääpahis mieshirviö kuvataan järkyttäväksi monsteriksi, joka terrorisoi koko lähiympäristöään, tekee mitä huvittaa ja jolle kukaan ei voi mitään, ei ilmeisesti edes laki. Yksiulotteiset hahmot tekevät tarinasta lähes sadun. Paha on paha eikä sille voi mitään. Hyvä ja kiltti alistuu, ottaa kaiken kuran niskaansa, ei puolustaudu eikä puolusta edes lastaan.

Rahastuksen maku jäi tästä kirjasta. Edellisten kirjojen henkilöt on väkisin ympätty tarinaan täytteeksi, jotta heihin tykästyneet lukijat lukisivat tämänkin. Melkomoista viihdemössöä ja vakavalla aiheella mässäilyä.

Arvio: 1/5

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

74. Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Helioskatastrofi

On pakko myöntää, että kiinnostus tätä kirjaa kohtaan heräsi lähinnä siksi, että kirjailija on Karl Oven vaimo. Tämä taas on erittäin huono peruste kiinnostua mistään, ja Lindan asemassa olisin varmaan loukkaantunut kaltaisistani lukijoista. Tarina on joka tapauksessa viehättävä. Tyhjästä ilmestyy lapsi, jonka silmin ja aistein maailmaa kuvataan. Ensimmäisessä osassa on erikoinen, mystinen tunnelma, ja moniin esille tuleviin kysymyksiin toivoin saavani vastauksen toisessa osassa. Toinen osa kuitenkin yllätti - en osannut varautua tarinan käänteeseen, vaikka onhan se ensimmäisessä osassa nähtävissä. Toinen osa kuvaa hyvin mielen hajoamista, pimeyteen eksymistä.
Erikoinen ja erityinen pieni tarina, josta pidin enemmän kuin mitä kirjaan tarttumisen hetkellä osasin odottaa.

Arvio: 3½/5

maanantai 10. marraskuuta 2014

Nuortenkirjoja ja sarjakuvia

71. Kari Levola: Tahdon

Ihan kiva, söpö ja symppis nuorison rakkaustarina jostain 90-luvun lopulta. Olen lukenut tämän ennenkin eli tarina oli tuttu. Tämän lukemiseen meni muuten aikaa peräti tunti.

Tarinassa on kivasti yhdistelty tytön ja pojan näkökulmat toimivaksi kokonaisuudeksi. Aukkoja on melko paljon, joten kiinnostus tietää lisää saattaa ehkä viritä. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin nykynuorison syntymävuosiin, ei tarina ole ainakaan vielä edes liian pahasti vanhentunut. Juonesta en sano mitään. Nuoriso on hyvä ja lukee itse.

Arvio: 3/5


72. Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Vihdoinkin sain luetuksi Punainen kuin veri ja Valkea kuin lumi -kirjojen jatkon, Lumikki-trilogian päätösosan. Lukaisin sen parissa tunnissa. Päähenkilö Lumikki painiskelee edelleen irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunteiden kanssa ja hänelle tapahtuu epäuskottavan jännittäviä käänteitä. Lumikin perheen salaisuus, josta kahdessa ensimmäisessä kirjassa on vihjailtu, paljastuu lopulta sekä Lumikille itselleen että lukijalle. 


Tarina on jännittävä ja päähenkilö aidon tuntuinen teini. Trilogia on onnistunut ja toivottavasti saa edes muutaman nuoren lukemaan lisää.

Arvio: 3+/5

73. JJ Nääs: Mourukatit

Huomasin hauskannäköisen kissasarjakuvan kirjaston uutuushyllyssä ja kissaihmisenä nappasin sen mukaani. Osan sarjakuvan tapahtumista tunnistin täysin omasta kissataloudestani, osaa en. Ihan kiva hyvänmielen pikkukirjanen.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

70. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

Pussikaljaromaani

Lokakuun kirja omasta hyllystäni

Olen nähnyt Pussikaljaelokuvan jokunen vuosi sitten ja näkyihän tuo tulevan jokin aika sitten televisiostakin. Uudestaan en elokuvaa katsonut, enkä muista siitä muuta kuin Helsingissä ympäriinsä lorviskelevat kaverukset. Pokkarina Pussikalja on unohtunut lojumaan hyllyyni jo pitkäksi aikaa ja nyt oli sen vuoro päätyä matkalukemiseksi.

Alussa en ollut varma, onko tarina hölmö vai nokkela, mutta kieli vei mukanaan vaikkei tarinan juonenkulku välttämättä niinkään. Mitään perinteistä juonta tässä ei tunnu edes olevan; kunhan haahuillaan ympäriinsä. Näppärästä kaljoitteluun keskittyvästä sanailusta tuli hetkittäin Reijo Mäki mieleen ja sitten taas välillä volterkilpimäiset sivunmittaiset megavirkkeet eivät ole välttämättä sitä kaikkein helpointa luettavaa.

Ja kun pinkomista sitten jatkoi kiinnittämättä huomiota siihen suorittamiseen sen syistä puhumattakaan, alkoi äkkiä tuntua sairaalla tavalla jotenkin hyvältä, tuli mieleen sellainenkin ajatus että tässä sitä juostaan ja ollaan jollain merkillisellä keinolla ikään kuin onnellisia, jotenkin se tuli siitä se ihme onnellisuus että siinä oli sellainen melkein elokuvamainen tunnelma ja kai sen kerskailevan ukkosenvasamoinnin tähden aika raamatullinen myös, se oli outoa, että ne elokuvallisuus ja raamatullisuus olivat oikeastaan sama asia, niitä ohjasi molempia joku sepitteellisyyden ja hidastettuuden huoma joka vähäksi aikaa päästi kokonaan irti varsinaisesta elämästä ja sen elämisestä, aika ja aine rupesivat ikään kuin kaartumaan juoksemisen ympärille ja siitä eittämättömästä madonreikämäisyydestään huolimatta se kvasifysikaalinen ilmiö siinä muodostui nopeasti jotenkin turvalliseksi, koko kaupunki samoin, se laakea likainen astia, musta jumppaava taivas joka hajosi maahan lämpimänä vetenä ja jota pitkin salamat nelistivät kiljuen kuin pillastuneet taivaanvuohet tai sellaiset, koko se osa kaupunkia, koti, mäet ja harjut, joiden rinteille suuret laatikkomaiset yksinelämisellä täyteenahdetut talot oli survaistu kuin vääriin koloihin pakotetut palikkatestikapineet tai jotkin jättiläismäiset nopat, sekin tosiaan käväisi mielessä, noppa, ja sitten huomio kiinnittyi takaisin siihen ympäristöön, viikkokausien paahteen mustaamiin vaahteroihin ja nahkeisiin lehmuksiin, joita kova vesi nyt painoi maahan kuin takkuisia hiuksia, korttelien jotenkin tulppaanimaiseen esillepanoon ja katujen ristikkoon jota pitkin sade syöksyili vikapäisenä suuntiinsa, siihen katuun, nimenomaiseen Vaasankatuun, auki unohtuneisiin ikkunoihin, jotka rämisivät tuulessa, jalkakäytävien viereen pysäköityihin autoihin joita sade hakkasi niin että se kuulosti joltain kymmeneltätuhannelta rumpua päristävältä jumalanpalvojalta.

Tämän samanhan olisi voinut kertoa toteamalla, että kaupungissa sataa ja pojat juoksevat tyytyväisinä.

Ei tästä minun suosikkikirjaani tullut, mutta on tarinassa kieltämättä omalaatuinen viehätyksensä. Ymmärrän kyllä senkin, jos joku ei tästä pidä ollenkaan.

Arvio: 3/5

lauantai 1. marraskuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

69. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Neljäntienristeys

Tämä on yksi niistä harvoista kirjoista, joista tiesin pitäväni heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Perheen ja suvun tarina neljästä eri näkökulmasta on viehättävää ja kiehtovaa luettavaa. Ihailenkin kovasti kirjailijan tyyliä - miten tavallisen, arkisen elämän voikin saada kuulostamaan näin kiehtovalta ja mielenkiintoiselta?

Tarinan varhaisimmat vaiheet ovat vuodelta 1895 ja lähes nykyajassa ollaan vuonna 1996. Luvut ovat lyhyehköjä ja niiden väliin mahtuu vuosia, joten tarinassa on paljon aukkoja. Toisaalta kiinnostavista hahmoista haluaisi tietää lisää, enemmän ja toisaalta tarina toimii täydellisesti juuri näin. Keskiössä ovat naiset - kätilö Maria, joka jo 1900-luvun alussa elää itsellistä elämää ilman miestä rinnallaan ja  hänen tyttärensä Lahja, josta elämä tekee katkeran ja kovan. Lahjan miniä Kaarina taas joutuu elämään anoppinsa varjossa ja lopulta kaikki aukenee vielä miesnäkökulmasta Lahjan miehen Onnin silmin. Anopin ja miniän suhde on vaikea, suomalaisille tyypillinen puhumattomuus ja hiljaisuus leijuu painostavana arjen yllä, normista poikkeamista ei hyväksytä. Naisen rooli on ahdas ja kapea, mutta niin on miehenkin.

Suosittelen kaikille. Tarkkanäköinen, uskottava ja traaginen tarina, jonka lukeminen on puhdas  nautinto.

Arvio: 5/5