5. Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa
Olen pitänyt joistakin lukemistani Atkinsonin kirjoista kovasti, mutta osa taas on jättänyt täysin kylmäksi. Tähän en meinannut päästä sisälle ollenkaan. Luin ja luin, mutta tarina ei vaan tuntunut aukeavan tai vetävän mukaansa. Yksi entinen poliisi ostaa kadulta lapsen, toinen pelastaa kaltoinkohdellun koiran. Kirjan nimi saa selityksensä, mutta muutoin tämä ei kyllä syystä tai toisesta innosta yhtään. Olisikohan minun pitänyt muistaa henkilöt edellisistä kirjoista? En muistanut.
Tämä ei ole huono, tylsä tai vaikea kirja, mutta aika tahmeaksi tämän kahlaaminen jäi. Lopulta luin tätä ihan mielelläni, mutta hitaasti enkä kovin innoissani. Loppuun pääsin, lopulta.
Arvio: 3-/5
Luettu tammikuun alussa
6. Lars Kepler: Vainooja
Tyypillinen, laadukas, vetävä ruotsalaisdekkari, jossa murhia, käänteitä ja raakuuksia riittää. Joku kuvaa kotona olevia naisia, lähettää videonpätkät poliisille ja hetkeä myöhemmin naiset löytyvät raa'asti murhattuina. Tapahtumaa tutkivat poliisit Margot ja Adam, entinen poliisi Joona sekä psykiatri Erik. Olisin toisessa mielentilassa saattanut ahmaista koko tiiliskiven yhdessä viikonlopussa, mutta nyt ei vaan jotenkin innostanut. Vasta tärkeimmän käännekohdan jälkeen aloin lukea tarinaa ahmimalla. Yllättäviä käänteitä tarinassa kieltämättä on sen verran, että lukija haluaa tietää, mitä lopulta tapahtuu. Ruotsalaiset osaavat tämän lajin, vaikka paljon dekkareita lukeneena tämä sama rakenne alkaa jo hivenen kyllästyttää.
Arvio: 3+/5
Luettu tammikuun puolivälissä
7. Leena Lehtolainen: Surunpotku
Surunpotku? Muistan ennenkin ärsyyntyneeni Lehtolaisen romaanien nimistä. Tässä tarinassa suru potkaisee ainakin kansanedustajaa, jonka puoliso löytyy kirkosta verisesti murhattuna sekä Maria Kallion kollega Koivua, jonka nuori tytär on kuolemansairas. Tarina keskittyy kuvaamaan poliitikon puolison murhan selvittelyä poliisien resurssien pienentyessä ja koko Kallion osaston ollessa lakkautusuhan alla.
Lehtolaisen ystävät pitänevät tästä. Tarina on ihan vetävä, sujuva ja helppolukuinen, tosin Lehtolaisen tyyliin myös hieman paasaava ja alleviivaavan selittelevä. Hyvää ja viihdyttävää matkalukemista, kirjallisuutena ei erityistä.
Arvio: 3/5
Luettu tammikuun lopussa ja helmikuun alussa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti