Surulliseksi minut tekee... niin, mikä? Tähän on olemassa varmasti jokin täydellinen vastaus, täydellinen tarina... Mutta en muista yhtäkään kirjaa, jota lukiessani olisin itkenyt, vaikka sellaistenhan juuri luulisi jäävän mieleen? Anne B. Radgen Vihreät niityt oli aika surullinen, samoin Lisa Genovan Edelleen Alice. Anne Frankin päiväkirja oli surullinen, samoin Minna Canthin Anna Liisa ja Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli. Paras lukemani kirja Poikani Kevinkin on surullinen. Mutta mikään näistä ei tunnu oikealta tullakseen nimetyksi minun surukirjakseni.
En tiedä. Tai ehkä sittenkin Sarita Skagnesin Vain tytär on tällainen kirja, vaikka sekin enemmän raivostutti ja ahdisti kuin suretti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti