Keneen kirjalliseen hahmoon sitten samastuisin? Tätäkin mietin pitkään, koska tiesin, että tähän kysymykseen on olemassa jokin täydellinen vastaus.
Lapsena samastuin etten sanoisi epänormaalin voimakkaasti L.M. Montgomeryn Uuden Kuun Emilia Starriin tai alunperin Emily Byrd Starriin. Parikymppisenä samastuin Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä -kirjan päähenkilöön, Astaan. Tämänkin kirjan olen muuten lukenut ainakin viisi kertaa.
Sittemmin olen jotenkin oudosti kokenut samastuvani Liza Marklundin Annika Bengtzoniin, vaikka en pidä ollenkaan koko hahmosta! Mitä tämä sitten minusta kertookaan...
Samastumisen kysymys on mielenkiintoinen jo siltäkin kannalta, mitä sanalla tarkoitetaan. Minusta mikä tahansa fiktiivinen henkilö, jonka toiminnan motiivit ymmärrän - ja jonka kanssa samassa tilanteessa voisin toimia samoin - on sekä samastuttava että (usein) merkki kirjailijan taidosta kuvata inhimillisyyttä. Hirveään ja päällisin puolin heikkoon henkilöönkin voi samastua, vaikkei hyväksyisi alkuunkaan häntä tekoineen. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Kalkaros tai Fight Clubin kertojaminä, jonka nimeä en nyt muista.
VastaaPoistaEri asia olisi ehkä sitten puhua fiktiivisestä henkilöstä, jonka piirteistä tai ominaisuuksista tunnistaa itseään (erotukseksi muusta tunnistettavasta inhimillisyydestä). Kaipuun löytää fiktiosta itselleen sukulaishahmoja huomaa ainakin silloin, kun odotukset tunnistettavasta ns. tarttumapinnasta eivät täyty: kuten vaikka se, että kirjassa omaa ammattiryhmää edustava hahmo tuntuu ikään kuin likaavan tai pilaavan, ainakin vääristävän sitä kuvaa, joka lukijalla on omasta ammatistaan. Tässä blogissa on aiemmin sivuttu ainakin opettajan ammattikuvaa lähes loukkaavia fiktiivisiä yritelmiä kuvata ammattia sisältäpäin. Toinen esimerkki liittyy toiveisiin löytää hyvä kuvaus seksuaalisesta identiteetistään: pettymyksiä on kuulemani mukaan tuottanut esim. John Irvingin biseksuaalin päähenkilön liiallinen (ja siten streotypiaa vahvistava) taipumus harrastaa seksiä ajautumalla, lähes kenen tahansa kanssa, romaanissa Minä olen monta. Toisaalta siinäkin tunnistettavaa on holtittomuuden helppous. Osa transsukupuolisesta lukijakunnasta on ollut pettynyttä Marja Björkin Poika-romaanin kuvaukseen itselle vieraan sukupuolen vartalossa elämisen kuvaukseen, vaikka kaikki myöntänevätkin aiheen tärkeyden sinänsä.
Niin. Joku on joskus sanonut, että ilmiö, josta ei ole olemassa tarinaa, ei ole vielä kunnolla olemassa eikä muiden ymmärrettävissä. Lukijana tietysti toivomme löytävämme kirjallisen sukulaisen identiteetillemme tai elämäntarinallemme, koska muutenhan emme ole muiden silmissä täysin ymmärrettäviä. Ehkemme kunnolla olemassakaan?
Onnea etsintöihin, meille kullekin.
Minä ajattelen samastumisen siten, että lukija voi löytää fiktiivisestä hahmosta osan itseään, esim. vaikkapa tavan toimia tai halun tehdä jotakin tietyllä tavalla. Tai jostain tarinan ihmissuhteesta voi löytää samanlaisia piirteitä tai yksityiskohtia kuin omista ihmissuhteistaan. Mutta miten sitten se, että pitää jotakin hahmoa ärsyttävänä, mutta tunnistaa hahmosta kuitenkin itsensä, pitäisi tulkita? Onko se itseinhoa vai itsetuntemusta? Esim. tuossa Annika Bengtzonissa tunnistan tietyn tavan tai kyvyn (??!) tulla väärinymmärretyksi. Ja jos tätä miettii kommenttisi viimeisen varsinaisen kappaleen valossa, niin mitähän sitten pitäisikään ajatella?
VastaaPoistaUskoisin, että kirjojen kautta kuitenkin aina peilaamme itseämme, arvojamme ja käsitystämme maailmasta. Pitääkö itseinho ja itsetuntemus edes erottaa toisistaan? Tuskin kukaan on niin ideaali henkilö (omasta mielestäänkään), etteikö rehellinen itsetuntemus sisältäisi myös itseinhoa.
PoistaMainitsemasi Annika Bengtzonin tapa tulla väärinymmärretyksi on jo tarinassa, eli olet siltä osin ymmärrettävä ja olemassa. Hurraa! Hymyilen.