Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo

45. Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo



Enpä muista, koska olisin viimeksi lukenut espanjalaisen kirjan. Tuulen varjo tuntui alusta saakka mukavalukuiselta; tuli lähinnä mieleen jokin vanha nuortenklassikko. Lisäksi se on kirja kirjoista ja niiden tärkeydestä, mikä tietysti ilahduttaa lukevaa ihmistä. Nuori poika löytää vanhan kirjan, josta tulee tärkeämpi kuin hän uskookaan. Kirjan kirjoittaneen kirjailijan elämä alkaa kiinnostaa, kiehtoa ja jopa vainota häntä. 1940- ja -50-luvun Barcelona on mukavan salaperäinen ympäristö, hivenen romanttinen, mutta taustalla väijyy kuitenkin mystisesti jotain uhkaavaa. Tarina etenee hitaahkosti junnaten välillä liikaakin paikallaan.

Luin tätä melkein kuukauden. Jouduin pitämään lukemisessa melkein kahden viikon tauon, koska elämä kiilasi väliin, mutta ihmeen hyvin pääsin takaisin kärryille tarinan mukaan.  Kokonaisuutena kuitenkin kirja oli hienoinen pettymys. Kannen ja kansiliepeen hehkutusten ja kuulemieni ja lukemieni kehujen perusteella odotin iskevämpää tarinaa. Tämä ei vienyt mukanaan. Luin hetken, laitoin kirjan syrjään, yritin lukea lisää, toivoin innostuvani. Mutta ei. Kyllähän tämän luki, mutta mitään sen suurempaa innostusta tai kiinnostusta ei missään vaiheessa herännyt. Koko ajan odotin, että lopussa tarina palkitsee sitkeän lukijansa ja onneksi olin oikeassa. Loppua kohden tarina ehdottomasti käy kiinnostavammaksi. Ymmärrän kirjan viehätyksen, vaikka minua se ei ihmeemmin viehättänytkään. Minun lempikirjaani tästä ei tullut, enkä usko ihan heti lainaavani toista saman kirjailijan kirjaa.

Arvio: 3/5

Heli Laaksonen: Pursu

44. Heli Laaksonen: Pursu



Kesäkuun kirja omasta hyllystäni

Vessalukemiseksi valikoitui tällä kertaa Heli Laaksosen lyhyitä tarinoita, kolumneja tai pakinoita, mitä lienevätkään. Olen asunut Keski- ja Itä-Suomessa, joten lounaismurre on viehättävää, mutta vierasta ja vähän vaikeaakin. Kirjan jutut ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi mainioita. Niissä pohditaan mm. sitä, miksi ihmisellä pitää olla liikaa tavaraa, kannattaako luontoon muuttaa asumaan ja voiko ladossa yöpyä, ihmetellään puluja, ruokarajoitteita, sanontoja. Mielestäni kuitenkin tälläiset lyhyet pakinat toimivat parhaiten yksitellen silloin tällöin luettuna vaikkapa lehdestä kuin suurena kertarysäyksenä yksien kansien välissä. Vessalukemiseksi tämä sopii paremmin kuin iltalukemiseksi.

Alkaa muuten käydä melkoiseksi suorittamiseksi ja pakkopullaksi tämä kirja kuussa omasta hyllystäni -haaste. Mulla on tällä hetkellä kirjastosta 39 kirjaa lainassa, ja niistä noin kolmasosassa uusimisraja on ylitetty ja muutama on varattu, joten lukemista on pakko kiirehtiä. Ei meinaa millään riittää aika oman hyllyn kirjoille! Itseäni saan syyttää, mitäs olen näin ahne. Silkkaa typeryyttä lainata paljon enemmän kirjoja kuin mitä ehtii lukea. Mutta kun ne ovat niin houkuttelevia...

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

43. Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema



"Tänään on jouluaatto.
Tänään on minun syntymäpäiväni.
Tänään minä täytän viisitoista.
Tänään minä hautasin vanhempani takapihalle.
Eivät olleet rakkaita vanhempia."

Kirjan etukannessa oleva teksti kertoo hyvin, mistä kirjassa on kyse. Teini-ikäiset tytöt ovat haudanneet vanhempansa takapihalle ja elävät keskenään talossaan piilotellen viranomaisilta. Ennen kuin ehdin edes ajatella miksi, mieleeni tuli Ian McEwanin Sementtipuutarha, jossa on lähes samanlainen asetelma. On jo muutama vuosi siitä, kun luin Sementtipuutarhan enkä tarkempaan vertailuun pysty, mutta ei tästä tarinasta McEwan mieleen tullut yhtään.

Kirjassa on kolme kertojaa, joista eniten äänessä on 15-vuotias Marnie. Tämän vuoksi kerronta on paikoin nuortenkirjamaista, mutta rankan aiheen vuoksi en välttämättä suosittelisi tätä yläkouluikäisille. Tarina on turhan makaaberi. En muista koska olisin viimeksi edes käyttänyt sanaa makaaberi, mutta se kyllä sopii kuvaamaan tätä kirjaa. Vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta on useimmilla meistä kovin ihannoitu ja romanttinen kuva, jonka todellakin voi tätä kirjaa lukiessaan unohtaa. Toisaalta tarinassa on myös jotain kovin inhimillistä, vaikka alussa lasten ajatteleekin olevan tunteettomia hirviöitä. Herää taas se kliseinen kysymys miksi.

Pidin tarinan rakenteesta, nopealukuisuudesta, kerronnan helppoudesta ja mutkattomuudesta sekä ennalta-arvaamattomuudesta. Ja siitä, ettei tämä helppoudestaan huolimatta ole mitään kevyttä viihdemössöä kuitenkaan.

Arvio: 3½/5