Maalis-huhtikuun dekkarit

Maalis- ja huhtikuussa luin 6 dekkaria.

21. Erik Axl Sund: Unissakulkija 



Unissakulkija jatkaa täsmälleen siitä, mihin koukuttavaa Varistyttö päättyy. Kirjat kannattaa siis ehdottomasti lukea järjestyksessä, kuten nyt trilogiaa luettaessa tietenkin on luontevaakin. Sofian ja Victorian kuviot käyvät kieltämättä yhä kiinnostavimmiksi ja nopeasti tämänkin haluaa lukea saadakseen tietää, miten kaikki lopulta ratkeaa. Henkilöt ovat myös edelleen kovin mielenkiintoisia joskaan eivät välttämättä kovin miellyttäviä. Jeannetteen ja hänen perhekuvoihinsa keskitytään huomattavasti vähemmän kuin edellisessä kirjassa ja aiheen vastenmielisyyteenkin on jo hivenen turtunut, jos näin nyt edes voi sanoa. Hyvää matkalukemista ja niin koukuttavaa viihdettä, että kolmannen osan aion lukea heti perään.

Arvio: 4/5
Luettu maaliskuun alussa, e-kirjana

22. Erik Axl Sund: Varjojen huone



Sen verran koukuttavaa ja uutuudenviehättävää todellakin tämä Sund, että pakko oli korkata päätösosa heti kakkosen lukemisen jälkeen. Ruumiita on tullut jo paljon ja jännitteet kasvavat. Turhaan tarinaa ei mielestäni ole kuitenkaan pitkitetty, kuten joissakin trilogioissa, vaan tämä kolmas osakin onnistuu vielä yllättämään. Melko mielikuvituksekas ja epäuskottava tarina toki on, ja toivoa pitää että näin hulluja ihmisiä olisi olemassa vain fiktiossa. Loppuun vähän petyin, mutta en tiedä olisiko se edes voinut olla toisenlainen.


Pyyhkiikö trilogia sitten lattiaa Stieg Larssonilla, kuten ensimmäisen osan takakannessa luvataan? Mielestäni ei. Mutta ehdottomasti Larssonin trilogiaan mieltyneiden kannattaa lukea tämäkin.

Arvio: 4-/5
Luettu maaliskuun puolivälissä, e-kirjana

23. Belinda Bauer: Ruumis nro 19



Televisiosarjoissa on nähty superälykkäitä ja sosiaalisesti kömpelöitä asperger-ihmisiä, mutta enpä muista ennen heistä dekkareista lukeneeni. Sillä aikaa kun Aspergerin oireyhtymää kantava Patrick opiskelee anatomiaa ja tutkii ruumiita, tarinan minäkertoja joutuu onnettomuuteen ja viruu tiedottomuuden partaalla sairaalassa, jossa hän näkee ja kuulee yhtä sun toista, mutta ei pysty kommunikoimaan. Bimbo hoitaja Tracy taas yrittää iskeä potilaiden omaisista itselleen rikkaan miehen. Tracyn osuus tarinan kulkuun tuntuu ensin hieman epärelevantilta, mutta tarinan lopussa on selittäviä käänteitä ja yllätyksiä.

Tämä ei ole tyypillinen "poliisi etsii murhaajaa" -dekkari ja sepä miellyttikin kovasti. Omaperäisyys on aina hyvästä, varsinkin näin kaavamaisessa genressä kuin dekkari. Muistan pitäneeni kovasti Bauerin dekkarista Hautanummi, kun taas Tappajan katse oli mielestäni vain keskinkertainen. Tämä on ehdottomasti samaa tasoa kuin Hautanummi, koukuttava ja viihdyttävä, keskivertodekkaria kiintoisampi.

Arvio: 3½/5
Luettu huhtikuun puolivälissä

24. Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
 


Varjopojan nimi on samantyylinen kuin Varistyttö. Toivoin heti, ettei kirjassa keskeistä olisi pedofilia. Olen lukenut tästäkin ylistyksiä, mutta eipä tämä kovin erikoiselta vaikuttanut. Kirja muistuttaa joitakin muita uudehkoja ruotsalaisia nopeatemposia dekkareita, joissa hyvisten ja pahisten roolit eivät ole selkeät, syyllisiä lavastetaan, narkkariluolista päädytään korkeisiin asemiin tai päinvastoin.

Pikkupoika katoaa ja 40 vuotta myöhemmin hänen aikuinen veljensä katoaa myös. Asiaa tutkimaan ryhtyvä, oikeastaan täysin ulkopuolinen päähenkilö huomaa joutuvansa ajojahdin kohteeksi ja paetessaan hän jättää jälkeensä vain lisää ruumiita, joita hän ei itse kuitenkaan tapa. Ihan vetävä, mutta lopulta melko tavanomainen dekkari.

Arvio: 3+/5
Luettu huhtikuun puolivälissä

25. Mari Jungstedt: Viimeinen näytös

 


En ole enää oikein pitänyt viimeksi lukemistani Jungstedtin kirjoista; niiden sisältö on tuntunut kovin köykäiseltä ja heppoiselta.  Tämä on samaa sarjaa ja vieläpä melko runsaalla romantiikalla höystettynä, hyh. Nainen murhataan, myöhemmin toinenkin nainen murhataan. Keski-ikäinen nainen on järjettömästi rakastunut nuorempaan näyttelijään, ja samaa tuntee yksi päähenkilöistä, komisario Knutas kollegaansa kohtaan. Toimittaja Johanin suhde vaimoonsa Emmaan kärsii pikkuryppysistä, mutta kukoistaa lopussa autuaasti. Murhaaja ei ole se kaikkein todennäköisin vaihtoehto, mutta arvattavissa kuitenkin.

Todella helppolukuinen ja -tajuinen, nopein näkökulmavaihdoksin etenevä viihdyttävä tarina, jota voi suositella etenkin vähän lukeville ja romantiikan ystäville.

Arvio: 2½/5
Luettu huhtikuun lopulla

26. Alexander Söderberg: Kolumbialainen liitto



Tämä lienee trilogian toinen osa? Henkilöt olisi pitänyt varmaan muistaa edellisestä osasta Andalusialainen ystävä. En muistanut. Tarina tempaa mukaansa toimintaelokuvamaisilla juonenkäänteillään ja kertoo kiehtovasti alamaailman kuvioista, mutta henkilöitä on liikaa ja he eivät piirry esiin kovin vahvoina persoonallisuuksina. Edellisen kirjan tapahtumien yksityiskohdat olivat nekin päässeet unohtumaan, joten kaikki pahikset ja heidän pahistelunsa motiivit eivät heti meinanneet aueta. Tarina on kovin tyly ja maskuliininen. Lukijan kannattaa varautua siihen, että kuka tahansa keskeisimmistäkin hahmoista voi kuolla hetkellä millä hyvänsä. Hieman yksioikoista luettavaa, mutta helppoa ja viihdyttävää toki. Dekkarikiintiö tuli tämän myötä hetkeksi aikaa täyteen.

Arvio: 3+/5
Luettu huhtikuun lopulla

Syksyllä luettuja dekkareita

Syksyllä(kin) tuli luettua dekkareita.

77. Håkan Nesser: Kaalbringenin kurkunleikkaaja
Aloin lukea Nesserin Van Veeterin -sarjaa kesällä ja nyt oli aika korkata sarjan toinen osa. Tarina kertoo pelottavasta murhaajasta, joka leikkaa uhreiltaan kurkun poikki. Uhreja tulee lisää ja pelko kasvaa. Rikostarina etenee tyypilliseen tapaan ja sopii todella hyvin perusdekkarin lokeroon. Mitään kovin uutta, ihmeellistä tai ennennäkemätöntä se ei kokeneelle dekkarinlukijalle tarjoa, mutta kieli on miellyttävää ja en osannut arvata murhaajaa, ainakaan kovin aikaisessa vaiheessa.

Arvio: 3/5
Luettu syyskuun puolivälissä

78. Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

Vuoden paras ruotsalainen dekkari, lukee kannessa. Vaikka en tiedäkään minkä vuoden, ovat odotukset silti melko kovat. Tarinassa kiinnosti eniten sen miljöö, Tornionjokilaakso, Pietari ja Venäjän Karjala, ja kuinka 1930-luvulla Ruotsistakin lähdettiin Neuvostoliittoon etsimään parempaa elämää. Pidin tarinan monipuolisuudesta ja tunnelmasta. Talven kylmyyden pohjoisessa voi melkein aistia.

Olen lukenut toisenkin kirjan Alsterdalilta. Sen nimi oli muistaakseni Kadonneet. En muista sen tehneen erityistä vaikutusta, mutta tästä kyllä pidin. Tarina on enemmän 

kuin perinteinen dekkari; se on myös sukutarina menneisyyttään penkovasta naisesta. Ei haitannut, vaikka osasin arvata murhaajan jossain vaiheessa, koska tarinan rakenne ei perustu murhaajan arvuutteluun. Onnistunut dekkari, suosittelen.

 

Arvio: 3½/5
Luettu syyskuun lopulla

79. Alexander Söderberg: Andalusialainen ystävä

Tästäkin dekkarista olin kuullut pohjattomasti kehuja, joten odotukset olivat melko korkealla. Aloin lukea tätä erinomaisen Kultarinnan jälkeen ja alkuunpääsy lukemisessa todellakin tökki pahasti. Olin lukenut kirjaa varmaan jo kuusi kertaa ja olin tuskin sivulla sata... Jaa-a. Kunhan kunnolla alkuun pääsin, niin kyllähän tästä kieltämättä kehkeytyi vetävä ja viihdyttävä dekkari. Mutta eipä tässä mitään erityistä tai omintakeista ole kuitenkaan, ei mitään sellaista, mistä kokenut dekkarinlukija ei olisi päässyt osalliseksi jo monen monta kertaa. Rikostarinat etenkin rikollisen näkökulmasta tuntuvat olevan kovasti pinnalla nyt. Tässä kirjassa myös poliisit harrastavat rikoksia ja välillä onkin hieman epäselvää, kuka on hyvis ja kuka pahis. Henkilöt toimivat kuin robotit kaikessa kaksinaamaisuudessaan. He jäävät ohuiksi ja yhdentekeviksi, ja heistä on vaikea pitää. Juoni kyllä vie alkukankeuden jälkeen mukanaan ja saa kääntämään sivuja tiiviiseen tahtiin. Mitään erityistä ja pintapuolista viihdettä kummoisempaa tarina ei kuitenkaan tarjoa. Vauhdikas, kaoottinen, toimintaelokuvamainen, erittäin epäuskottava lukuelämys, joka toimii viihteenä.

Arvio: 3½/5
Luettu lokakuun lopulla

80. Jo Nesbo: Isänsä poika

Edellinen lukemani Nesbon kirja Poliisi oli niin hyvä, että tätä uusintakin kohtaan odotukset olivat nousseet pilviin. Ja kyllä, tämä on kaikin puolin onnistunut ja hyvä dekkari. Näkökulmia on nykydekkareitten tapaan useita, ehkä vähän liikaakin, mutta ne ovat kiintoisia: Poliisi, joka tarvitsee niin kipeästi rahaa, että mahtaako olla valmis hankkimaan sitä myös rikollisin keinoin. Rikollinen, joka vaikuttaa enemmän hyvikseltä kuin pahikselta. Silminnäkijänä toimiva pikkupoika, joka ei ymmärrä läheskään kaikkea näkemäänsä. Nainen, joka rakastuu rikolliseen. Lukuisa määrä henkilöitä, jotka vaikuttavat hyviksiltä mutta saattavatkin olla pahiksia. Tai päinvastoin.
Juoni on polveileva, toimiva, epäuskottava mutta johdonmukainen. Tarina koukuttaa, kyllä. Suosittelen lämpimästi kaikille skandinaavidekkareitten ystäville.

Arvio: 4/5
Luettu marraskuun alussa

81. Gillian Flynn: Paha paikka

Flynnin Kiltti tyttö on jäänyt mieleen erikoisena dekkarina, josta oli vaikea muodostaa mielipidettä. Toisaalta sen juoni on nerokkaan harhaanjohtava, toisaalta pateettisen saippuasarjamainen ja hölmöäkin hölmömpi. Tästäkin tarinasta odotin ennalta-arvaamatonta viihdepläjäystä. Kolmekymppisen Libbyn perhe murhattiin, kun Libby oli 7-vuotias, ja syyllisenä tekoon vankilassa viruu hänen isoveljensä Ben. 25 vuotta murhan jälkeen Libby alkaa helpon rahan toivossa selvitellä vanhoja asioita. Tarinan joka toinen luku tapahtuu nykyhetkessä ja joka toinen 25 vuotta sitten, mikä kieltämättä tekee kirjasta koukuttavan. Tarinat etenevät osin ristiriitaisesti. Kuka valehtelee ja miksi?

Flynnin tyylin tuntien ajattelin alusta alkaen murhaajan olevan epätodennäköisin vaihtoehto. Epäilin murhaajaksi itse päähenkilöä, ajattelin, että ehkä jopa koko perhe löytyykin tarinan lopussa elossa. Mutta ei. Loppu on aivan niin epäuskottava ja pöljä kuin mitä kuvittelinkin, mutta nerokkaasti koukuttavan rakenteen vuoksi pakko tämä on ahmia nopeasti loppuun. On aivan pakko saada tietää, mitä todella tapahtui. Toimii viihteenä.

Arvio: 3+/5
Luettu marraskuun puolivälissä