Maalis-huhtikuun dekkarit

Maalis- ja huhtikuussa luin viisi dekkaria.

17. Reijo Mäki: Slussen



Olipahan taas aika lukea tällainen kepeä, nopea ja viihdyttävä dekkari. Päähenkilönä tässä on Sakari Roivas, ei siis Vares, ja Roivas jää ehkä Varestakin ohuemmaksi hahmoksi, vaikka vaikuttaakin hyvin tyypilliseltä skandinaavidekkarin päähenkilöltä: hän on eronnut, yksinäinen ja alko-ongelmainen poliisi. Joku murhaa vaaleahiuksisia naisia 1990-luvun Tukholmassa ja sen selvittelystähän tässä on luonnollisesti kyse.

Ihan sujuvaa ja helppoa luettavaa, kivaa toimettoman sunnuntaiaamun viihdykettä.

Arvio: 3/5
Luettu maaliskuun alussa

18. Jens Lapidus: Sthml delete



Tämä on jatkoa Lapiduksen dekkarille Vip-huone. Tai ei ehkä varsinaisesti jatkoa, mutta henkilöt ovat samat. Hämärästi muistin henkilöhahmot, mutta en muista mitä esim. Emelien ja Teddyn välillä tapahtui edellisessä osassa. Oliko heillä suhde? Romanttista sutinaa? Lähinnä rikollisten näkökulmista etenevä dekkari pyrkii selvittämään vanhaa sieppausta. Mitä tapahtui ja miksi? Siepatun poika on nykyhetkessä syytettynä murhasta. Emelie on hänen asianajajansa. Siepattu mies taas lienee kuollut. Pulaan joutuu myös Teddyn sisarenpoika Nikola, ja tähän liittyy omat rikolliset kuvionsa.

Ihan sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Ei tällaista aina viitsisi lukea, mutta silloin tällöin viihdyttää. Sopii mainiosti helppojen nykydekkareitten ystäville.

Arvio: 3+/5
Luettu maaliskuun puolivälissä

19. Jo Nesbo: Verta lumella II



Jaahas, kakkososa. Edellisen osan Verta lumella I luin yli puoli vuotta sitten, enkä tietenkään muistanut siitä juuri muuta kuin sen, että päähenkilö on jonkinlainen sympatioita herättävä, ei ollenkaan paha rikollinen. Tämän kakkososan päähenkilö lienee sama henkilö. Päähenkilö on jättänyt suorittamatta pomonsa määräämän palkkamurhan, joten hän joutuu pakenemaan varmaa kuolemaa Norjan Lappiin. Jokin aika sitten luin Päivi Alasalmen kirjan saamelaisista, ja nyt yllättäen törmäsin saamelaisiin kirjan henkilöinä uudestaan. Tarina on todella miellyttävä ja ehjä. Se on hyvin epätyypillinen, hienovaraisen rakkaustarinan sisältävä dekkari ja siksikin nautittava. Ykkösosan muistamattomuus ei häiritse lukukokemusta. Tarina on kekseliäs ja mukaansatempaava, ja luin sen erittäin mielelläni.

Arvio: 4½/5
Luettu maaliskuun lopulla

20. Elina Pulli: Tukkasurma



Rintasyöpää sairastavan lastentarhanopettajan pomo löytyy surmattuna päiväkodista. Siinä tämän ihan näppärän dekkarin alkuasetelma. Ensimmäisenä tulee mieleen, että harvoin tulee luettua näin selkeästi naisille suunnattua dekkaria. Päähenkilö on rintasyöpään sairastunut päiväkodintäti, jonka leipomisharrastusta kuvataan sivutolkulla, uhri on nainen, lähes kaikki keskeiset henkilötkin ovat naisia. On jollain tapaa virkistävää, tai mikä lieneekään oikea sana, ehkä toivoa antavaa, että päähenkilö sairastaa syöpää, sairaus ja sen hoito kuvataan realistisesti, mutta silti päähenkilön elämä jatkuu lähes normaalina ja hän jaksaa leikkiä salapoliisiakin. Ehkä tämä tuo lohtua muille sairastuneille.

Arvio: 3/5
Luettu maaliskuun lopulla

21. Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar



Olen pitänyt Nesserin Barbarotti-sarjasta. Tämä on ilmeisesti viimeinen osa. Barbarotti tutkii pomonsa pyynnöstä ikivanhaa selvittämättömäksi jäänyttä katoamistapausta. Yksityiselämässään hän kohtaa suurimman mahdollisen kriisin ja murheen vaimonsa äkillisen kuoleman muodossa. Tarina on miellyttävälukuinen, joskin luonnollisesti hyvin surumielinen ja haikea, jollain tapaa myös elämän tarkoitusta pohdiskeleva. Siinä kulkee rinnakkain 80-luku ja nykyhetki, Barbarotin henkilökohtainen kriisi ja rikostutkinta, armoa antamaton realismi ja viestit kuoleman takaa. Suosittelen kaikille niille dekkareitten ystäville, jotka ovat kyllästyneitä kovaksikeitettyjen dekkareitten väkivallalla mässäilyyn. Tämä on jotain ihan muuta.

Arvio: 4/5
Luettu huhtikuun puolivälissä

Syys-lokakuun dekkarit

Syys- ja lokakuussa luin seitsemän dekkaria.

63. Håkan Nesser: Yksinäiset



Olen pitänyt Nesserin dekkareista, koska ne ovat maanläheisiä ja uskottavia, eivätkä mene toimintaelokuvamaiseksi mellastukseksi eikä niissä ole sensaatiohakuista väkivaltaa, pervouksia, kidutusta tai muuta vastaavaa. Pidin tästäkin, enemmän kuin monesta muusta viime aikoina lukemastani dekkarista. Jyrkänteen alta löytyy kuollut mies. 35 vuotta sitten täsmälleen samassa paikassa kuoli miehen silloinen avovaimo. 70-luvulle päästään opiskelijaporukan seurassa, 2000-luvulla mysteeriä tutkii poliisi Barbarotti. 70-luvun tapahtumat kiinnostivat enemmän, nykyajassa taas ikivanhojen tapahtumien selvittely junnuttaa paikallaan eukä tunnu etenevän juuri ollenkaan.

Pitkästä aikaa dekkari koukutti ja luin tätä muulloinkin kuin tunnin iltasella. Nesserin tarina on varsin hidastempoinen mutta koko ajan etenevä, mysteerin säilyttävä, mutta uskottava(hko), melko realistinen verrattuna moniin muihin ruotsalaisiin dekkareihin. Henkilöt ovat onnistuneita ja keskenään kovin erilaisia, loppukin sopii tarinaan. Pidin ja tämän myötä innostuin taas dekkareista hetkellisen tympiinnyksen jälkeen.

Arvio: 4-/5
Luettu syyskuun alussa

64. Reijo Mäki: Tulivuori



Ties kuinka mones Vares-dekkari ei paljoa eroa edeltäjistään. Jussi Vares tutkii kuolleen naisen, tällä kertaa entisen tyttöystävän tapausta ja joutuu samalla itsekin kuolemanvaaraan useampaan otteeseen. Uutta kirjassa on miljöö, sillä se ei sijoitu Turkuun vaan Kanarialle. Luvassa on tuttua, mukahauskaa verbaalista kikkailua, esimerkiksi naikkonen nimeltä Mai Tovara, olutta ja naisia. Rikoskin ratkeaa siinä sivussa. Näille kirjoille on varmasti lukijakuntansa ja kysyntänsä. Minuakin nämä viihdyttävät, vaikken keski-ikäisenä kukkahattutätinä taida varsinaiseen kohderyhmään kuuluakaan. Kirjallisuutena en viitsi lähteä edes arvioimaan.

Arvio: 2½/5
Luettu syyskuun puolivälissä, e-kirjana

65. Mary Kubica: Good girl. Kunpa tietäisit 



Vai että good girl. Eikös yksi kiltti tyttö jo ollut? Kannet hehkuttavat kirjan kansainväliseksi bestselleriksi ja siihen nähden kirja on kyllä suuri pettymys. Mikähän tässä muka on niin ihmeellistä? Lähes jokainen lukemani ruotsalainen dekkari on tasokkaampi kuin tämä!

Arvostetun tuomarin tytär kidnapataan. Tarina etenee kahdessa tasossa, aiemmin ja myöhemmin, jostain syystä viimeiset n-kirjaimet väärinpäin käännettynä. Myöhemmin-luvuissa tytär on saatu muistinsa menettäneenä takaisin, aiemmin-luvut etenevät murhaa tutkivan etsivän, tytön äidin ja kidnappaajan näkökulmista. Tarina on helppolukuinen ja lattea, kieli yksinkertaista ja henkilöt jäävät etäisiksi. En pitäisi tätä "koukuttavan jännittävänä ja tiivistunnelmaisena" kuten takakansi lupaa. Yhtään mullistavaa tai yllättävää käännettä tarinassa ei ole eikä epilogikaan kokenutta dekkarinlukijaa erityisemmin säväytä. Keskinkertainen perusdekkari.

Halajan erinomaista luettavaa, joten miksi, oi miksi tuhlaan aikaani tällaisen lukemiseen?

Arvio: 2/5
Luettu syyskuun puolivälissä

66. Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit



Muistan pitäneeni edellisestä lukemastani Ohlssonin dekkarista kovasti, mutta tämä oli kyllä pettymys. Tukholmasta New Yorkiin matkalla olevassa lentokoneessa uhataan olevan pommi ja lentäjän uskotaan sekaantuneen asiaan. Neljänsadan ihmisen henki on vaarassa. Perämiehenä koneessa toimii edellisistä kirjoista tutun Alex Rechtin poika. Uutena henkilönä tarinassa on kovapintainen tutkija Eden Lundell.

Tarina jynnää paikoillaan eikä onnistu imaisemaan mukaansa. Suljetun tilan mysteeri on läsnä ja aikaa vastaan taistellaan, mutta se ei saa lukijaa kääntämään sivuja innoissaan. En tiedä mikä tässä tökkii, mutta tökkiipä kuitenkin. Eden on kaikessa epämääräisyydessään lähes ainoa kiinnostava hahmo, Fredrikakin jää tässä kovin vaisuksi. Toivottavasti seuraava Ohlssonin kirja on taas parempi.

Arvio: 2½/5
Luettu syyskuun lopulla

67. Liza Marklund: Rautaveri



En ole ollut kovin innoissani viimeksi lukemistani Marklundin dekkareista, mutta pitihän Annika Bengtzon -sarjan saada loppunsa. Annikan tarinassa ympyrä sulkeutuu. Palataan sinne, mistä kaikki alkoi. Annika tutkii 15 vuotta sitten murhatun tytön tapausta. Samalla paniikkikohtaukset välttääkseen hänen on tehtävä selviksi tilit menneisyytensä kanssa. Annikan sisko katoaa ja tarina päättyy melko dramaattisesti. Helppoa luettavaa, ei vaadi paljoa lukijalta. Kierolla tavalla pidänkin kyynisen pessimistisestä ihmiskuvasta.

Arvio: 2/5
Luettu syyskuun lopulla

68. Paula Hawkins: Nainen junassa



Olin kuullut ja lukenut tästä paljon kehuja. Kirja on kuulemma huikeita lukuja useissa maissa myynyt bestselleri. Valitettavasti moiseen hehkutukseen nähden tästä jäi hieman hämmentynyt olo - mikähän tässä nyt sitten onkaan niin ihmeellistä? Epäluotettava kertojako? Kertojana toimiva Rachel on kieltämättä tarinan kiintoisin lenkki: alkoholistiluuseri, ex-miehen perään ruikuttava, epätoivoinen juomisen vuoksi potkut saanut naikkonen, joka matkustaa päivittäin junalla lähiöstä Lontooseen, jotta kämppis luulisi hänen edelleen käyvän töissä. Junan ikkunasta hän näkee joka päivä radan varressa asuvan onnelliselta näyttävän pariskunnan, jolle sepittää mielessään elämän, jota itse haluaisi elää.  Saman radan varrella asuu myös Rachelin ex-mies uuden vaimonsa Annan kanssa. Tarina nähdään osaksi myös Annan näkökulmasta. Murhamysteeriksi tarina muuttuu, kun onnellisen pariskunnan nainen katoaa ja löytyy kuolleena. Rachel on nähnyt junan ikkunasta jotakin, jonka haluaa kertoa poliisille. Mutta voiko lähes koko ajan juovuksissa olevan Rachelin havaintoihin luottaa?

Tarina on helppolukuinen, koukuttavakin, mutta ei mielestäni mitenkään erikoinen tai erityinen. Jossain vaiheessa aloin päätellä juonenkäänteitä ja päättelin oikein - arvasin murhaajan. Tarina on lopulta melko simppeli ja aiheutti siksi pettymyksen. Odotin vähän enemmän.

Arvio: 3/5
Luettu lokakuun puolivälissä

69. Gillian Flynn: Teräviä esineitä



Nuori toimittaja Camille lähetetään vanhaan kotikaupunkiisa tekemään juttua kahdesta kadonneesta pikkutytöstä. Camille asettuu äitinsä luo asumaan ja vähitellen hänen ei-niin-idyllisestä menneisyydestään alkaa paljastua monenmoisia asioita. Kirjan nimikin saa selityksensä. Tarina kuvaa hyvin amerikkalaista vastenmielisyyttä, kauniita kulisseja, joita pidetään yllä hinnalla millä hyvänsä mutta joiden taakse kätkeytyy erittäin epäinhimillisiä ihmiskohtaloita. Tämä ei ole kiva hyvänmielenkirja, vaan melko iljettävän kammottava. Pidin siitä, että vaikka tarinan ratkaisu on koko ajan lukijan nenän edessä, sitä ei näe. Tai ei halua nähdä.

Tämä on hieman erityyppinen dekkari  kuin monet muut viimeksi lukemani. Pidin ihmisen pimeän puolen kuvauksesta, vaikkei se tässä erityisen syvällistä tai muuten ihmeellistä olekaan. Tämä vain sopi minulle luettavaksi tähän hetkeen, pimenevään syksyyn.

Arvio: 3+/5
Luettu lokakuun lopulla

Syksyllä luettuja dekkareita

Syksyllä(kin) tuli luettua dekkareita.

77. Håkan Nesser: Kaalbringenin kurkunleikkaaja
Aloin lukea Nesserin Van Veeterin -sarjaa kesällä ja nyt oli aika korkata sarjan toinen osa. Tarina kertoo pelottavasta murhaajasta, joka leikkaa uhreiltaan kurkun poikki. Uhreja tulee lisää ja pelko kasvaa. Rikostarina etenee tyypilliseen tapaan ja sopii todella hyvin perusdekkarin lokeroon. Mitään kovin uutta, ihmeellistä tai ennennäkemätöntä se ei kokeneelle dekkarinlukijalle tarjoa, mutta kieli on miellyttävää ja en osannut arvata murhaajaa, ainakaan kovin aikaisessa vaiheessa.

Arvio: 3/5
Luettu syyskuun puolivälissä

78. Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

Vuoden paras ruotsalainen dekkari, lukee kannessa. Vaikka en tiedäkään minkä vuoden, ovat odotukset silti melko kovat. Tarinassa kiinnosti eniten sen miljöö, Tornionjokilaakso, Pietari ja Venäjän Karjala, ja kuinka 1930-luvulla Ruotsistakin lähdettiin Neuvostoliittoon etsimään parempaa elämää. Pidin tarinan monipuolisuudesta ja tunnelmasta. Talven kylmyyden pohjoisessa voi melkein aistia.

Olen lukenut toisenkin kirjan Alsterdalilta. Sen nimi oli muistaakseni Kadonneet. En muista sen tehneen erityistä vaikutusta, mutta tästä kyllä pidin. Tarina on enemmän 

kuin perinteinen dekkari; se on myös sukutarina menneisyyttään penkovasta naisesta. Ei haitannut, vaikka osasin arvata murhaajan jossain vaiheessa, koska tarinan rakenne ei perustu murhaajan arvuutteluun. Onnistunut dekkari, suosittelen.

 

Arvio: 3½/5
Luettu syyskuun lopulla

79. Alexander Söderberg: Andalusialainen ystävä

Tästäkin dekkarista olin kuullut pohjattomasti kehuja, joten odotukset olivat melko korkealla. Aloin lukea tätä erinomaisen Kultarinnan jälkeen ja alkuunpääsy lukemisessa todellakin tökki pahasti. Olin lukenut kirjaa varmaan jo kuusi kertaa ja olin tuskin sivulla sata... Jaa-a. Kunhan kunnolla alkuun pääsin, niin kyllähän tästä kieltämättä kehkeytyi vetävä ja viihdyttävä dekkari. Mutta eipä tässä mitään erityistä tai omintakeista ole kuitenkaan, ei mitään sellaista, mistä kokenut dekkarinlukija ei olisi päässyt osalliseksi jo monen monta kertaa. Rikostarinat etenkin rikollisen näkökulmasta tuntuvat olevan kovasti pinnalla nyt. Tässä kirjassa myös poliisit harrastavat rikoksia ja välillä onkin hieman epäselvää, kuka on hyvis ja kuka pahis. Henkilöt toimivat kuin robotit kaikessa kaksinaamaisuudessaan. He jäävät ohuiksi ja yhdentekeviksi, ja heistä on vaikea pitää. Juoni kyllä vie alkukankeuden jälkeen mukanaan ja saa kääntämään sivuja tiiviiseen tahtiin. Mitään erityistä ja pintapuolista viihdettä kummoisempaa tarina ei kuitenkaan tarjoa. Vauhdikas, kaoottinen, toimintaelokuvamainen, erittäin epäuskottava lukuelämys, joka toimii viihteenä.

Arvio: 3½/5
Luettu lokakuun lopulla

80. Jo Nesbo: Isänsä poika

Edellinen lukemani Nesbon kirja Poliisi oli niin hyvä, että tätä uusintakin kohtaan odotukset olivat nousseet pilviin. Ja kyllä, tämä on kaikin puolin onnistunut ja hyvä dekkari. Näkökulmia on nykydekkareitten tapaan useita, ehkä vähän liikaakin, mutta ne ovat kiintoisia: Poliisi, joka tarvitsee niin kipeästi rahaa, että mahtaako olla valmis hankkimaan sitä myös rikollisin keinoin. Rikollinen, joka vaikuttaa enemmän hyvikseltä kuin pahikselta. Silminnäkijänä toimiva pikkupoika, joka ei ymmärrä läheskään kaikkea näkemäänsä. Nainen, joka rakastuu rikolliseen. Lukuisa määrä henkilöitä, jotka vaikuttavat hyviksiltä mutta saattavatkin olla pahiksia. Tai päinvastoin.
Juoni on polveileva, toimiva, epäuskottava mutta johdonmukainen. Tarina koukuttaa, kyllä. Suosittelen lämpimästi kaikille skandinaavidekkareitten ystäville.

Arvio: 4/5
Luettu marraskuun alussa

81. Gillian Flynn: Paha paikka

Flynnin Kiltti tyttö on jäänyt mieleen erikoisena dekkarina, josta oli vaikea muodostaa mielipidettä. Toisaalta sen juoni on nerokkaan harhaanjohtava, toisaalta pateettisen saippuasarjamainen ja hölmöäkin hölmömpi. Tästäkin tarinasta odotin ennalta-arvaamatonta viihdepläjäystä. Kolmekymppisen Libbyn perhe murhattiin, kun Libby oli 7-vuotias, ja syyllisenä tekoon vankilassa viruu hänen isoveljensä Ben. 25 vuotta murhan jälkeen Libby alkaa helpon rahan toivossa selvitellä vanhoja asioita. Tarinan joka toinen luku tapahtuu nykyhetkessä ja joka toinen 25 vuotta sitten, mikä kieltämättä tekee kirjasta koukuttavan. Tarinat etenevät osin ristiriitaisesti. Kuka valehtelee ja miksi?

Flynnin tyylin tuntien ajattelin alusta alkaen murhaajan olevan epätodennäköisin vaihtoehto. Epäilin murhaajaksi itse päähenkilöä, ajattelin, että ehkä jopa koko perhe löytyykin tarinan lopussa elossa. Mutta ei. Loppu on aivan niin epäuskottava ja pöljä kuin mitä kuvittelinkin, mutta nerokkaasti koukuttavan rakenteen vuoksi pakko tämä on ahmia nopeasti loppuun. On aivan pakko saada tietää, mitä todella tapahtui. Toimii viihteenä.

Arvio: 3+/5
Luettu marraskuun puolivälissä

Paljon ruotsalaisia kesädekkareita

Kesällä luin myös ruotsalaisia dekkareita.




54. Liza Marklund: Ajojahti

Ärsyttävän Annika Bengtzonin tarina jatkuu. Poliitikkoa on kidutettu äärimmäisen raa'asti ja poliitikon vaimo on kadonnut jäljettömiin. Tapausta tutkivat sekä poliisit että toimittajat. Annika Bengtzon on avioeronnut ja uusperheellistynyt, mikä aiheuttaa omat ongelmansa. Samaan aikaan myös Bengtzonin lehden päätoimittaja joutuu epäsuotuisaan valoon ja median silmätikuksi vanhan dokumentin vuoksi.

Jaa-a. Mitähän tästä sanoisi, kun aika mitäänsanomaton olo jäi. Kyseessä on valitettavasti melko yhdentekevä dekkarintekele. Kyllähän tämän lukaisi kaiken kevätkiireen keskellä, mutta ei tästä mitään käteen tai mieleen jäänyt.

Arvio: 2/5
Luettu toukokuun puolivälissä

55. Jens Lapidus: Luksuselämää

Stockholm Noirin kolmannessa osassa Lapiduksen edellisistä kirjoista tutut pahikset jatkavat rahanpesu- ja muita rikoksiaan. Lisäksi kaksois- tai ehkä jopa kolmoiselämää viettävä poliisi soluttautuu rikollisten joukkoon ja tuo tarinaan oman näkökulmansa. Henkilöt ovat vastenmielisistä teoistaan huolimatta sympaattisia, heistä on helppo pitää ja heidän tekojensa motiiveja voi jollain tavalla ymmärtää. Tarina kulkee jouhevasti eteenpäin useasta näkökulmasta ja tarjoaa rikostarinoiden ystävälle oivallista kesäviihdettä. Positiivista on myös tietynlainen omintakeisuus - tätä on vaikea verrata mihinkään toiseen viime aikoina lukemaani dekkariin. Toivottavasti Lapidus kirjoittaa lisää, mutta ei enää jatkoa tähän, vaan jotain muuta.

Arvio: 3+/5
Luettu kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa

56. Anders de la Motte: Lume

Pidin kovasti Peli-dekkarista, jonka tarinaa tämä Lume jatkaa. Edelleen tarinaa kuvataan henkivartijana työskentelevän naispoliisin ja pikkurikollismiekkosen silmin, vuorotellen molemmista näkökulmista. Molemmat päähenkilöt ovat tahoillaan joutuneet pulaan. Toista syytetään virkavirheestä, toista murhasta. Kumpikin on tekoihin syytön. Kuka tai mikä haluaa heidät pulaan? Onko kyseessä jälleen kenties Peli?

Kumpikin päähenkilö tahollaan yrittää selvittää, kuka haluaa lavastaa heidät syylliseksi. Jossain vaiheessa tarinat tietenkin risteävät. Onhan tämä ihan nokkelaa lomaluettavaa, mutta ensimmäisen osan uutuudenviehätys loisti poissaolollaan ja kieltämättä tässä on hieman sellaista suositun kirjan väkisinväännetyn jatko-osan makua myös. Ihan viihdyttävä kirja kuitenkin.

Arvio: 3/5
Luettu heinäkuun puolivälissä

57. Håkan Nesser: Toden ja ilveen verkko

En ole aiemmin lukenut Nesserin Van Veeteren -sarjaa, joten tästä sarjan ensimmäisestä osasta lienee hyvä aloittaa. Käsittääkseni dekkarisarjassa on ilmestynyt ainakin kymmenen teosta, jotka varmaan kaikki luen jossain vaiheessa hitaaseen tahtiin. Kunhan ehdin. Tämäkin oli mukavaa ja sujuvaa matkalukemista, jota voi hyvillä mielin suositella skandinaavidekkareitten ystäville. Alku on yllättävä. Mies herää krapulassa kotoaan muistamatta edellisestä illasta mitään ja löytää vaimonsa tapettuna kylpyammeesta. Samoin loppu yllättää, vaikka se onkin dekkarigenrelle melko tyypillinen. Pitää varmaan ottaa huomioon sekin, että tämä kirja on yli 20 vuotta vanha, joten mitään kovin tuoretta se ei edes voi tarjota. Lukukokemuksena ihan kiva, ei erityisen hätkähdyttävä tai maailman suurinta vaikutusta tekevä, mutta sellainen tyypillinen kelpo perusdekkari.

Arvio: 3/5
Luettu heinäkuun lopussa

Tarkastelussa neljä ruotsalaista dekkaria

30. Mari Jungstedt: Neljäs uhri



Olen lukenut Jungstedtin dekkarisarjan kahdeksan edellistä osaa, ja tämä jatkaa täysin samaa linjaa. Sarjasta pitäville tarina tuskin aiheuttaa pettymystä.  Gotlannissa tehdään arvokuljetusryöstö, jonka tekijöiden taustalla vellovat menneisyyden pahat teot. Päähenkilöistä sekä Anders Knutasin että Emman ja Johanin elämässä tapahtuu muutoksia.

Arvion voisi tehdä kahdeksasta edellisestä kirjasta raapustettujen arvioiden pohjalta: Mitään uutta ja mullistavaa tuskin osaan tästä sanoa. Helppokiva viihdyttävä perusdekkari. Viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa, muttei mitään erityistä. Hyvää seuraa laiskana sunnuntaina. Juoni on ihan näppärä ja kirjan lukaisee nopeasti. Vaikea sanoa mitään muuta, kun kirja ei mitään muuta tarjoa. Joskus on silti kiva lukea heppoista viihdettä.

Arvio: 2½/5

31. Anders de la Motte: Peli



Epämääräistä luuserielämää viettävä HP-niminen miekkonen löytää junasta kännykän, jonka hän nappaa mukaansa. Kännykkä alkaa ohjailla hänen elämäänsä. Toisaalla nuori naispoliisi yrittää selviytyä työstään ja taistella samalla menneisyyden mörköjä vastaan.

Kirja oli alusta alkaen todella koukuttava eikä sen lukemista meinannut malttaa keskeyttää. Hivenen häiritsi, että onko tämän tarkoitus olla realistisen arkielämän kuvausta vai jonkinlainen dystopia, jossa isoveli valvoo ihan jokaista liikettä, kännykkä vie ja ihminen vikisee perässä. Idea ei ole kaukaa haettu; vaikuttavathan monet nykynuoret täysin kännyköittensä orjilta. Tarina kertoo hyvin siitä, miten valtava internetin ja sosiaalisen median merkitys voi olla yksinäiselle nobodylle. Huomiota, egonpönkitystä ja kehuja kai nuoretkin hakevat ladatessaan loputtomia kuviaan ja videoitaan jatkuvasti nettiin.

Kirjan kieli englanninkielisine iskulauseineen on välillä hieman annoying ja funny, mutta toisaalta englannin käyttö sopii hyvin kirjan tyyliin ja päähenkilön tietynlaisen cooliuden tavoitteluun. Tätä voi suositella vähän lukevillekin, jossei nyt niin tottumaton lukija ole, että näkökulman vaihdokset kahden päähenkilön välillä sekoittaisivat. Tarina on omassa lajissaan erittäin onnistunut ja otteessaanpitävä ja onnistuu tarjoamaan käänteitä ja yllätyksiä viimeiseen virkkeeseen saakka. Very nice.

Arvio: 4/5

32. Håkan Nesser: Herra Roosin tarina



Kuusikymppinen Valdemar Roos on kyllästynyt elämäänsä, etenkin vaimoonsa ja tämän tyttäriin. Kun Roos voittaa veikkauksesta huomattavan summan rahaa, hän ostaa itselleen metsän keskeltä piilopirtin, jonne pakenee arkipäiviksi jättäen kertomatta perheelleen rahoista tai työnteon lopettamisesta. Eräänä päivänä hänen erämökilleen on kuitenkin ilmestynyt karkulainen.

Nesserin tapa kuvata, kirjoittaa ja kertoa on erittäin miellyttävälukuista. Ensimmäisessä osassa ei tapahdu rikoksia, vaan lukija tutustuu päähenkilöihin, alkaa pitää heistä ja ymmärtää heidän motiivejaan. Vaikka tarina ei ihan jokapäiväistä elämää kuvaakaan, on se kuitenkin sävyltään ja tunnelmaltaan kovin arkinen ja uskottava. Henkilöt tuntuvat elävän ja hengittävän.

Arvio: 3½/5


33. Lars Kepler: Nukkumatti



Keplerin uusin on todella jännittävä. Mielisairaalan suljetuimmalla osastolla viruu psykopaattinen ja oudon vaikutusvaltainen Hannibal Lecteria muistuttava vaarallinen sarjamurhaaja, joka ei tapa kidnappaamiaan ihmisiä vaan pitää heitä vankeina täysin sairaissa olosuhteissa.  Hänen 13 vuotta sitten sieppaamaksi luultu poika, nykyään nuori mies, löytyy yllättäen elossa. Samaan aikaan kadonnut sisar saattaa siis olla elossa myös, mutta yhtäkään johtolankaa ei ole. Nuori naispoliisi soluttautuu potilaana vankimielisairaalan suljetulle osastolle tarkoituksenaan lypsää psykopaatilta tietoja.  Mutta sairaalassapa onkin muitakin uhkia kuin yksi psykopaatti.

Luvassa on melkoisia käänteitä, painajaismaista jännitystä ja mielikuvituksellista menoa. Kirja on paksu, mutta lyhyet luvut tekevät siitä nopealukuisen. Uskottava tämä ei ole, mieleen tulee lähinnä jokin amerikkalainen toimintajännäri. Mutta tykkäsin, jopa enemmän kuin muistan pitäneeni edellisistä Joona Linna -dekkareista. Loppua kohden tosin jatkuva takaa-ajo ja tappaminen alkoivat hieman puuduttaa.

Arvio: 3½/5

Näistä kirjoista mukaansatempaavin ja koukuttavin, mutta samalla kuitenkin epäuskottavin oli Peli, mutta mielipiteeni saattaa johtua uutuudenviehätyksestä, sillä Peli oli ensimmäinen lukemani de la Motten kirja. Jungstedtilta, Nesseriltä ja Kepleriltä olen lukenut useita kirjoja. Myös Nukkumatti kuuluu ehdottomasti epäuskottavien joukkoon toimintajännärimäisen otteenssa vuoksi. Vähiten näistä neljästä miellytti Neljäs uhri. Se oli kaikkein yksinkertaisin, köykäisin ja heppoisin, ei kovin kummoinen. Miellyttävin  kieli ja kerronta oli Herra Roosin tarinassa ja sen henkilöt olivat myös miellyttävimpiä. Jännittävin ja pelottavin oli ehdottomasti Nukkumatti.

Nuorille lukijoille suosittelen Peliä, koska internetin maailma on heidän maailmansa. Herra Roosin tarina miellyttänee kuusikymppisen päähenkilönsä vuoksi myös vanhempaa lukijakuntaa.