Katherine Pancol: Mimmit 3

1. Katherine Pancol: Mimmit 3



Minulla ei ole Pancolin kirjoista mitään sellaista sanottavaa, mitä en olisi jo sanonut.  Kirjailijan tyyli on omalaatuinen ja ärsyttävä, mutta jokin siinä viehättää, koska aina tartun uusimpaan. Hyvän ja pahan taistelu on melkein kuin sadusta ja henkilöt kovin yksioikoisia, tosin erittäin suuria persoonia. Simppeliä ihmissuhdeviihdettä, jossa on sen verran jännitteitä, että lukemiseen koukuttuu. Saa nähdä vieläkö tämä jatkuu. Ensimmäisessä Mimmit-kirjassa esitellyn Stellan tarina saadaan jonkinlaiseen päätökseen, toisessa osassa alkaneet Hortensen ja Garyn kuviot jäävät taas pahasti kesken. Enköhän lue seuraavankin osan.

Arvio: 2½/5

Anna Gavalda: Parempaa elämää

58. Anna Gavalda: Parempaa elämää



Nuori opiskelijatyttönen haahuilee omassa elämässään ja sekoilee milloin missäkin. Eräänä päivänä hän unohtaa kahvilaan laukkunsa, jonka sisällä on kämppisten remonttiin varaamat 10 000 euroa käteisenä, ja kehittää oudon pakkomielteen laukun palauttaneeseen mieheen. Toisessa, täysin irrallisessa tarinassa haahuilee nuori mies, joka saa elämäänsä ja varsinkin parisuhteeseensa uuden näkökulman tutustuessaan naapuripariskuntaan.

Kirja on sellainen ohimennen lukaistava, joka jätti hieman välinpitämättömän olon. En tiedä, olisinko parikymppisenä nauttinut tästä enemmän, mutta nyt tarina tuntui menevän jollain tapaa hieman ohi. Pariisi toki on osaltaan kiintoisa, hieman mystinen ja romanttinenkin miljöö, mutta hukassa olevat nuoret päähenkilöinä eivät oikein tarjonneet samastumispintaa.

Joku toinen voi saada tästä paljonkin. Minun kirjani tämä ei ollut.

Arvio: 2½/5

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

37. Muriel Barbery: Siilin eleganssi



Pariisiin sijoittuvissa tarinoissa on vaikeasti selitettävissä oleva omalaatuinen tunnelmansa. Tästäkin kirjasta tuli heti Katherine Pancolin kirjojen atmosfääri mieleen. Tarinassa on kaksi yksin viihtyvää päähahmoa: Kerrostalon ovenvartijarouva, joka on fiksu ja sivistynyt, mutta teeskentelee yksinkertaista ja tietämätöntä sekä esiteini-ikäinen tyttö, joka on kaikessa suuressa elämänkokemuksessaan niin vakuuttunut elämän tyhjänpäiväisyydestä ja epäaitoudesta, että on päättänyt tehdä seuraavana syntymäpäivänään itsemurhan. Epätavalliselta kuulostavat henkilöt kiinnostivat heti. Taloon muuttaa japanilainen herra, joka kiinnostuu näistä yksinäisistä ja näkee heidän pintansa alle. Sen suurempia juonenkäänteitä kirjassa ei olekaan, paitsi lopussa on yllätys, jota en itse osannut odottaa yhtään.

Kirja on melko erityylinen kuin mitä olen viime aikoina lukenut ja siksipä se olikin raikas ja virkistävä välipala. Hieman opettavainen sävykään ei tökkinyt tai ärsyttänyt. Odotin siirappista loppua, jota en saanut, ja se muuttikin tarinan heti särmikkäämmäksi. Pidin tästä yllättävän paljon, vaikka yleensä tämänkaltaiset kirjat eivät ihan minua varten ehkä ole.

Arvio: 3½/5

Katherine Pancol: Mimmit 2

32. Katherine Pancol: Mimmit 2



Jos inhosin Pancolin edellistä Mimmit-kirjaa, mikä ihme sai minut tarttumaan Mimmit 2 -nimiseen teokseen? Nämä Pancolin kirjat ovat kuin isoja meheviä finnejä - todella ärsyttäviä, mutta niin mehukkaita, ettei niistä malta pitää näppejään erossa. Tällainen aikuisten satu on aika erikoinen tekstilaji. Ihmettelen lukijoita, joihin tällainen naiivi rakkaushömppä uppoaa ja silti minä, chick litin ja romanttisen kirjallisuuden inhoaja, luen näitä!

Tässä tarinassa ei ole ollenkaan edellisen kirjan Stellaa, mikä ihmetytti. Yksi eniten ärsyttävistä hahmoista on fantasiahahmo Juniori, koska tarinat kuitenkin sijoittuvat realistiseen ympäristöön, ei mihinkään fantasiamaailmaan. Taas tulee totutusti väärinkäsityksiä rakastavaisten välille, oi ja voi. Tarina jää kesken ja ihmiskohtalot auki, joten eiköhän Mimmit 3 ole jossain vaiheessa tulossa myös. Enkä taida enää luvata olla lukematta sitä...

Arvio: 2/5

Katherine Pancol: Mimmit

75. Katherine Pancol: Mimmit



Suhtaudun Pancolin kirjoihin ristiriitaisesti. Toisaalta pidän niitä lapsekkaina hömppänä, toisaalta jokin niissä kuitenkin viehättää sen verran, että haluan lukea niitä. Tähän kirjaan tartuin lähinnä siksi, että tässä on näemmä osittain samat henkilöhahmot kuin Krokotiili - kilpikonnat - oravat -trilogiassa. Ajattelin, että voisinpa heidän kuulumisiaan vielä yhden kirjan verran lukea.

Minä en pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Alussa kerrotaan toki vanhojen tuttujen elämästä, mutta kaikki jää hyvin irralliseksi eikä näytä liittyvän mihinkään. Pääasiassa tarinassa kuvataan uuden hahmon, Stellan, elämää perheväkivallan varjossa. En yhtään pidä siitä, että perheväkivaltaa kuvataan tällaiseen lapselliseen hömppä-chick lit -sävyyn. Kirjailijalla on kyky tehdä naishahmoistaan harvinaisen ärsyttävän avuttomia nyhveröitä eikä heidän uhriksi alistumisensa onnistu ainakaan minun sympatioitani herättämään. Naisia tekisi mieli vain ravistella - kasvakaa aikuisiksi ja ottakaa vastuu elämästänne! Pääpahis mieshirviö kuvataan järkyttäväksi monsteriksi, joka terrorisoi koko lähiympäristöään, tekee mitä huvittaa ja jolle kukaan ei voi mitään, ei ilmeisesti edes laki. Yksiulotteiset hahmot tekevät tarinasta lähes sadun. Paha on paha eikä sille voi mitään. Hyvä ja kiltti alistuu, ottaa kaiken kuran niskaansa, ei puolustaudu eikä puolusta edes lastaan.

Rahastuksen maku jäi tästä kirjasta. Edellisten kirjojen henkilöt on väkisin ympätty tarinaan täytteeksi, jotta heihin tykästyneet lukijat lukisivat tämänkin. Melkomoista viihdemössöä ja vakavalla aiheella mässäilyä.

Arvio: 1/5

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

21. Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin



Luettuani Pancolin edelliset kirjat Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi taisin päättää, etten lue enää tätä kolmatta osaa, mutta toisinaan sitä vain kaipaa hömpähköä, aivot nollaavaa luettavaa. Pancolin kirjoissa olisi hyvinkin aineksia kivahkoiksi lukuromaaneiksi, jolleivat ne löisi niin pahasti yli. Eniten minua ärsyttää yksiulotteiset henkilöhahmot - ylimielinen ja kova on ylimielinen ja kova vailla mitään heikkouksia tai inhimillisyyttä ja alistuva ja nöyrä nöyrtyy ja nöyristelee kerta toisensa jälkeen. Vielä tätäkin enemmän tympäisee realistiseksi tarkoitetussa kirjassa hahmot, jotka ovat kuin fantasiahahmoja, kuten vaikkapa ihmelapsi Juniori, joka esimerkiksi seuraavassa läksyttää äitiään:

"Ei", sanoi Juniori. "Se on kyllä puoli yksi absoluuttisessa ajassa mutta ei puoli yksi paikallista aikaa, koska sinä et ota huomioon valonnopeutta etkä signaalia, jonka valo aikaa laskettaessa välittää... Aikaa ei voi määritellä absoluuttisesti, ja ajan ja aikaa mittaavien signaalien nopeuden välillä on erottamaton yhteys. Se, mitä sinä kutsut ajaksi kun puhut esimerkiksi seinäkellon ajasta, on pelkkää paikallista aikaa. Absoluuttista aikaa eivät koske todellisen ajan rajoitukset. Liikkuva seinäkello ei lyö samaan tahtiin kuin liikkumaton seinäkello. Sorrut samoihin virheisiin kuin Leibnitz ja Poincare. Arvasinhan minä!"

Niin, tämä ihmelapsihan ei ole 15-vuotias, vaan KAKSIvuotias! Lisäksi kyseinen tyyppi osaa lukea ajatuksia. Hoh-hoijjaa...

Kirja on varsin pitkä, 917 sivua, mutta se on nopea- ja helppolukuinen.  Tarina yllättää, viehättää ja ärsyttää rönsyilyllään ja aivan liian monilla henkilöillään sekä useaan kertaan käytetyillä juonenkäänteillään. Kuinkakohan monet täydellisesti toisilleen tarkoitetut rakastavaiset erottaa tarinassa turhantärkeä ylpeys ja väärinkäsitykset. Henkilöt riutuvat ilman toisiaan, koska eivät kykene selvittämään välejään. Tällaisia pareja ovat ainakin Josephine ja Philippe, Hortense ja Gary, Shirley ja Oliver... Kaikkien osalta loppu on tietenkin onnellinen.

En yleensä lue tämäntyyppistä kirjallisuutta, mutta jokin Pancolin tyylissä pienistä ja vähän isommistakin ärsyttävyyksistä huolimatta kuitenkin viehättää, vetää ja vetoaa. En enää päätä, ettenkö lukisi seuraavaakin osaa mikäli sellainen on joskus tulossa.

Ja niin, 1100-luvulta on kuulemma peräisin seuraava viisaus: Jumala loi opettajat ja saatana kollegat. Huvitti.

Arvio: 3-/5

David Foenkinos: Yhden elämän muistot

43. David Foenkinos: Yhden elämän muistot



Erikoinen tarina muistoista, joista muodostuu elämä. Tai elämiä. Nuori mies käy isoäitinsä luona vanhainkodissa, kunnes isoäiti yhtäkkiä katoaa. Tarina on oudosti osin miellyttävälukuinen ja viehättävä, osin taas hieman pitkästyttävä. Sitä rytmittää lyhyet milloin kenenkin muistot.

Pidin tarinasta siihen saakka, kun se keskittyi isoäitiin, mutta loppu rakkaushömppineen lässähti pahasti. Ihan kiva kirja, osastoa ok muttei erityinen kuitenkaan.

Arvio: 3/5