Kotimaisia

25. Aleksanda Salmela: Antisankari



Pidin paljon Salmelan edellisestä kirjasta 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Sitä lukiessani muistan toivoneeni, että Salmela kirjoittaisi lisää. Ja kirjoittihan hän, joten tartuin tähänkin innoissani. Dystopiat ovat viime aikoina olleet kovin muodikkaita, mutta tässä tarinassa eletäänkin utopiassa, joka ei kuitenkaan varsinaiselta onnelalta vaikuta muuta kuin idean tasolla.

Kyseessä on erilaisista tekstilajeista, kuten päiväkirjamerkinnöistä, lehtiartikkeleista, revityistä kirjeistä ja suorasta kerronnasta koostuva post-postmoderni kokonaisuus. Mielenkiintoinen tämä on omalla erityisellä, oudolla tavallaan, mutta ei järin vetävä. Jouduin pitämään taukoa lukemisesta eikä tämän kirjan pariin ollut helppoa palata. Pari kertaa meinasin jättää jopa lukemisen kesken, koska niin vahvasti tuntui, etten pääse sisälle tarinaan ollenkaan. Enkä edes tiedä pääsinkö lopulta, ymmärsinkö mitään oikein vaiko kaiken väärin. Lievästi petyin.

On kertoja, kuka lie. Antti Sankari, Lia ja Meteora, Tzal. Kuka lie sankari, kuka antisankari ja kuka roisto, kannattaa yrittää lukea itse ja ottaa selvää. Minun lempikirjaani tästä ei tullut.

Arvio: 2½/5

26. Tommi Kinnunen: Lopotti



Tässäpä toinen kirjailija, jonka ensimmäisestä teoksesta Neljäntienristeys hurmaannuin huikeasti. Odotukset tätä kohtaan olivat suuret ja onneksi täyttyivät - Lopotti on nautinnollinen lukuelämys. Kinnunen on taitava ja saa tavallisen elämän kuulostamaan tässäkin teoksessa mielenkiintoiselta. Tarina on miellyttävä kaikin tavoin. Päähenkilöinä ovat osittain samat kuin edellisessä kirjassa, näkövammainen Helena ja homoutensa löytävä Tuomas. Muistan Neljäntienristeyksen henkilöt niin elävinä, että he ansaitsivat toki saada lisääkin tilaa kertoa tarinaansa. Pidin tarinan yllätyksellisyydestä; en osannut arvata juonen kulkua. Vahva suositus.

Arvio: 4½/5

27. Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu



Novellikokoelma, josta muodostuu samojen henkilöiden kautta yhtenäisehkö tarina. Nuoria ihmisiä ja heidän ihmissuhdevaikeuksiaan - tästä teemasta olisin nauttinut huomattavasti enemmän nuorempana. Pieni kirjanen oli kuitenkin ihan kivaa matkalukemista ja keväällä luettuna tyydytti osaltaan kesän kaipuuta. Jotkin oivallukset ja tuoreet kielikuvat miellyttivät kovastikin. Latvala ei ole hullumpi kirjoittaja ollenkaan.

Arvio: 3+/5

Maalis-huhtikuun dekkarit

Maalis- ja huhtikuussa luin viisi dekkaria.

17. Reijo Mäki: Slussen



Olipahan taas aika lukea tällainen kepeä, nopea ja viihdyttävä dekkari. Päähenkilönä tässä on Sakari Roivas, ei siis Vares, ja Roivas jää ehkä Varestakin ohuemmaksi hahmoksi, vaikka vaikuttaakin hyvin tyypilliseltä skandinaavidekkarin päähenkilöltä: hän on eronnut, yksinäinen ja alko-ongelmainen poliisi. Joku murhaa vaaleahiuksisia naisia 1990-luvun Tukholmassa ja sen selvittelystähän tässä on luonnollisesti kyse.

Ihan sujuvaa ja helppoa luettavaa, kivaa toimettoman sunnuntaiaamun viihdykettä.

Arvio: 3/5
Luettu maaliskuun alussa

18. Jens Lapidus: Sthml delete



Tämä on jatkoa Lapiduksen dekkarille Vip-huone. Tai ei ehkä varsinaisesti jatkoa, mutta henkilöt ovat samat. Hämärästi muistin henkilöhahmot, mutta en muista mitä esim. Emelien ja Teddyn välillä tapahtui edellisessä osassa. Oliko heillä suhde? Romanttista sutinaa? Lähinnä rikollisten näkökulmista etenevä dekkari pyrkii selvittämään vanhaa sieppausta. Mitä tapahtui ja miksi? Siepatun poika on nykyhetkessä syytettynä murhasta. Emelie on hänen asianajajansa. Siepattu mies taas lienee kuollut. Pulaan joutuu myös Teddyn sisarenpoika Nikola, ja tähän liittyy omat rikolliset kuvionsa.

Ihan sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Ei tällaista aina viitsisi lukea, mutta silloin tällöin viihdyttää. Sopii mainiosti helppojen nykydekkareitten ystäville.

Arvio: 3+/5
Luettu maaliskuun puolivälissä

19. Jo Nesbo: Verta lumella II



Jaahas, kakkososa. Edellisen osan Verta lumella I luin yli puoli vuotta sitten, enkä tietenkään muistanut siitä juuri muuta kuin sen, että päähenkilö on jonkinlainen sympatioita herättävä, ei ollenkaan paha rikollinen. Tämän kakkososan päähenkilö lienee sama henkilö. Päähenkilö on jättänyt suorittamatta pomonsa määräämän palkkamurhan, joten hän joutuu pakenemaan varmaa kuolemaa Norjan Lappiin. Jokin aika sitten luin Päivi Alasalmen kirjan saamelaisista, ja nyt yllättäen törmäsin saamelaisiin kirjan henkilöinä uudestaan. Tarina on todella miellyttävä ja ehjä. Se on hyvin epätyypillinen, hienovaraisen rakkaustarinan sisältävä dekkari ja siksikin nautittava. Ykkösosan muistamattomuus ei häiritse lukukokemusta. Tarina on kekseliäs ja mukaansatempaava, ja luin sen erittäin mielelläni.

Arvio: 4½/5
Luettu maaliskuun lopulla

20. Elina Pulli: Tukkasurma



Rintasyöpää sairastavan lastentarhanopettajan pomo löytyy surmattuna päiväkodista. Siinä tämän ihan näppärän dekkarin alkuasetelma. Ensimmäisenä tulee mieleen, että harvoin tulee luettua näin selkeästi naisille suunnattua dekkaria. Päähenkilö on rintasyöpään sairastunut päiväkodintäti, jonka leipomisharrastusta kuvataan sivutolkulla, uhri on nainen, lähes kaikki keskeiset henkilötkin ovat naisia. On jollain tapaa virkistävää, tai mikä lieneekään oikea sana, ehkä toivoa antavaa, että päähenkilö sairastaa syöpää, sairaus ja sen hoito kuvataan realistisesti, mutta silti päähenkilön elämä jatkuu lähes normaalina ja hän jaksaa leikkiä salapoliisiakin. Ehkä tämä tuo lohtua muille sairastuneille.

Arvio: 3/5
Luettu maaliskuun lopulla

21. Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar



Olen pitänyt Nesserin Barbarotti-sarjasta. Tämä on ilmeisesti viimeinen osa. Barbarotti tutkii pomonsa pyynnöstä ikivanhaa selvittämättömäksi jäänyttä katoamistapausta. Yksityiselämässään hän kohtaa suurimman mahdollisen kriisin ja murheen vaimonsa äkillisen kuoleman muodossa. Tarina on miellyttävälukuinen, joskin luonnollisesti hyvin surumielinen ja haikea, jollain tapaa myös elämän tarkoitusta pohdiskeleva. Siinä kulkee rinnakkain 80-luku ja nykyhetki, Barbarotin henkilökohtainen kriisi ja rikostutkinta, armoa antamaton realismi ja viestit kuoleman takaa. Suosittelen kaikille niille dekkareitten ystäville, jotka ovat kyllästyneitä kovaksikeitettyjen dekkareitten väkivallalla mässäilyyn. Tämä on jotain ihan muuta.

Arvio: 4/5
Luettu huhtikuun puolivälissä

Anoreksiaa ja huumeita - nuoren elämä on vaikeaa

15. Linnea Parkkonen: 112. Vihaan itseäni



Kira Poutasen Ihana meri on aina ollut yksi suosikkinuortenkirjojani, joten kiinnosti lukea tuoreempi versio samasta aiheesta, syömishäiriöön sairastuvasta tytöstä. Kirjoissa on paljon samaa - päähenkilönä epätoivoisesti täydellisyyttä tavoitteleva ysiluokkalainen tyttö, joka haluaa kaikista kokeista kymppejä ja kuvittelee rasvattoman vartalon vievän onneen ja täydelliseen elämään. Alkaa kiivas liikkuminen ja syömättömyys vanhempien ollessa pihalla kuin lintulaudat tai lumiukot konsanaan. Tämän kirjan päähenkilöllä, Lillillä, on riesanaan vielä alkoholisti-isä, jonka juomista hän yrittää peitellä kiireiseltä ja etäiseltä äidiltään.

Tarina on pidempi ja jollain tapaa konkreettisempikin kuin Ihana meri. Se on uskottava ja vetävä ja sopii ehdottomasti luettavaksi sekä nuorille että aikuisille, etenkin teinityttöjen vanhemmille. Dialogi hiukan pisti silmään negatiivisella tavalla eikä tämä mikään kaunokirjallisuuden mestariteos ole, mutta tärkeä kirja tärkeästä aiheesta.

Arvio: 3/5

16. Christiane F.: Huumeasema Zoo



Olen lukenut tämän kirjan 90-luvun alussa. Silloin se oli kova juttu, josta monet puhuivat. Muistan, kun luin tätä kesällä olohuoneen sohvalla ja olisi pitänyt lähteä kavereitten kanssa joihinkin rientoihin. En olisi millään halunnut lähteä, vaan olisin halunnut jäädä kotiin lukemaan tätä kirjaa. Olisikohan ajankohta ollut peräti juhannus? Mitä se sitten kertookaan minusta tai tästä kirjasta? Mahtavaa, että tästä on tullut uusi painos.

Olen käynyt Berliinissä ja sen metroasemilla, en tosin 70-luvulla, jolle tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat. Tarina kuvaa betonisia kerrostalolähiöitä ja pissantuoksuisia metroasemia  kovin lohduttomina ja rähjäisinä paikkoina, jotka kestääkseen lapsilla ei ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin alkaa käyttää huumeita. Päähenkilö Christiane on aloittaessaan vasta 11-12 -vuotias, ja heroiinikoukkuun jäätyään huumeiden käytön lopettamisen mahdottomuus kuvataan kirjassa toistuvan uskottavasti.

Kyllä, tämä on edelleen koukuttava ja lukemisen arvoinen kirja, jonka ohitse aika ei ole ajanut. Sen oikeastaan halusinkin tietää. Suosittelen tätä kyllä, sekä aikuisille että kaikille teini-iän saavuttaneille.

Arvio: 4/5

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

13. Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista



Vuoden 2015 paras kaunokirjallinen teos Ruotsissa kiinnostaa heti. Useat minäkertojat kertovat auto-onnettomuudessa kuolleesta Samuelista. Aluksi tarina vaikuttaa hieman sirpaleiselta enkä oikein innostunut tästä, mutta loppua kohden aloin pitää rakenteesta, pienistä palasista, joista muodostui ihan kiintoisa kokonaisuus. Kertojien osittainen ristiriitaisuus ja mahdollinen epäluotettavuuskin pitävät mielenkiintoa yllä. Maahanmuuttajateema on kiinnostava ja ajankohtainen. Jäi olo, että haluaisin lukea tämän uudestaan, ja se jos mikä on hyvän kirjan merkki.

Arvio: 4/5

Kotimaisia, uudehkoja, hyviä ja loistavia kirjoja

9. Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi



Viime aikoina olen lukenut paljon hyviä kotimaisia kirjoja, ja tämä on hyvä lisä onnistuneiden ja lukemisen arvoisten kotimaisten joukkoon. Tarina yllätti ja ylitti odotukset. Pidin erityisesti ajankuvasta, 1960-luvusta, joka piirtyy esiin todella aidon tuntuisena. Myös päähenkilöt, edustusrouva Vuokko ja vanhapiika Aune miellyttävät, ja Aunessa tapahtuva muutos ilahduttaakin. Myös Vuokko muuttuu muuttuvan maailman mukana. Kerronta on onnistunutta, ilmavaa, elävää, aitoa, mukaansatempaavaa. Olin heti sisällä tarinassa ja harmitti, kun se loppui; harmitti luopua 60-luvusta ja näistä ihmisistä. Voisin aina lukea tällaisia kirjoja. Täydellinen flunssapäivän seuralainen minulle.

Arvio: 4+/5

10. Riikka Ala-Harja: Kevyt liha



Ala-Harjan kirjoista olen yleensä pitänyt, mutta tämä olikin sellainen tuhanteen kertaan kirjoitettu diipadaapaparisuhdeviritys, jollaisia saatoin nuorempana lukea, mutta harvemmin enää nykyään. Minäkertoja, teatterin valosuunnittelija, asuu Helsingissä kaksin pienen poikansa kanssa ja elää monotonista elämää kodin, teatterin ja kuntosalin välissä. Hän tapaa vanhan ihastuksensa ja heidän välilleen kehittyy lyhyt suhde. Tämän ihmeemmästä tarinassa ei ole kyse. Miehen ja naisen rooleja pohdiskellaan jonkin verran, mutta melko ennalta-arvattavalla ja monesti nähdyllä tavalla. Miellyttävä lukea iltaisin, mutta odotin ehkä jotain omaperäisempää ja painavampaakin sisältöä.

Arvio: 3/5

11. Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto 



Muistan nauttineeni Alasalmen Joenjoen laulusta, joten olipa kiva saada sille jatkoa. Saamelaisten elämä 1500-luvulla on aihe, josta ei todellakaan tule jatkuvasti luettua. Tämä on hyvinkirjoitettua, taitavasti etenevää kerrontaa ja jopa opettavaista tekstiä. Soruia on saanut Kaukomielen lapsen, palannut kotiinsa ja avioitunut itseään vanhemman Matten kanssa. Kaukomieli joukkoineen palaa kuitenkin pohjoiseen vaatimaan veroja kuninkaalle. Saamelaisista saa kovin sympaattisen kuvan ja heille toivoo vain hyvää, mutta Kaukomielen mukanaan tuoma uhka tuntuu koko ajan leijuvan kaiken yllä. Lukija odottaa pahaa tapahtuvan, varsinkin kun saamelaisia yritetään väkisin kääntää kristityiksi. Ja pahaa tapahtuu, paljon, mutta lopussa on myös toivoa.

Näin Lapin elävänä silmissäni ja nautin tästä kirjasta enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

Arvio: 5/5

12. Laura Lindstedt: Oneiron



Tiesin haluavani ehdottomasti lukea tämän kirjan heti kun kuulin sen aiheen: Seitsemän naista kuolemanjälkeisessä tilassa. Eniten kiinnosti erilaisten naisten elämäntarinat, ei niinkään kuolema. Kuolema on kirjassa kuitenkin hyvin keskeinen teema, luonnollisesti.

Pidin tästä kovasti enkä yksiselitteisesti kuitenkaan pitänyt. Varsinkin ensimmäisessä osassa on liikaa kaikkea - tuntuu, että jokaisen naisen tarinassa olisi riittävästi aineksia omaan kirjaansa. Osista muodostuva kokonaisuus on toisaalta tavattoman kiinnostava, toisaalta liian sekava, tajunnanvirtamainen... Mutta kun alkaa ajatella, että kyseessä ovat sekunnit kuoleman jälkeen, niin mitäpä muutakaan kerronta voisi olla. Tietynlainen hajanaisuus ja järjestäytymättömyys sopivat teemaan ja tarinaan. Eniten minua harmitti, että jouduin lukemaan tämän liian nopeasti, koska tämä oli minulla pikalainana kirjastosta. Toisissa olosuhteissa olisin lukenut kirjaa hitaammin ja käyttänyt enemmän aikaa sen pureskeluun ja makusteluun. Sitä tämä olisi vaatinut.

Ensimmäisessä osassa tuntuu olevan liikaa kaikkea, mutta toinen osa tekee tästä erinomaisen kirjan. On tämä kuitenkin jäljen jättävä, vaikutuksen tekevä, erikoinen ja erityinen teos.

Arvio: 5/5

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

8. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen



Ennen kuin aloin lukea tätä, en ollut varma, olenko lukenut tämän jo. Lukemisen jälkeen olin yhtä epätietoinen. Ehkä olen lukenut tämän 90-luvulla muiden klassikkojen joukossa, ehkä en. Tarinasta tuli mieleen omalta osaltaan useat lapsena lukemani tyttökirjat. Päähenkilö on poikamainen, arkailematon pikkutyttö, joka vetäisee mieluummin isoveljeään turpaan kuin pukeutuu mekkoon. Aikuisen maailman mielettömyys nähdään osoittelematta ja alleviivaamatta lapsen silmin, mistä pidin.

Päähenkilö Scoutin isä, asianajaja, puolustaa mustaa miestä oikeudessa 1930-luvulla, aikana, jolloin mustan ja valkoisen ollessa vastakkain valkoinen automaattisesti voittaa, sanoivat todisteet mitä tahansa. Vanhojen tyttökirjojen lisäksi tästä tuli mieleeni romaani Piiat.

Kirjaa voi suositella monenlaisille lukijoille. Jos joku ajattelee klassikoiden olevan vaikeita ja monimutkaisia, tästä voi olla hyvä aloittaa ja huomata olevansa väärässä. Tätä voi suositella teineillekin - itse ainakin olisin lukenut tämän mielelläni jo nuorena. Tarinan ajankohtaisuus on lähes isku vasten kasvoja.

Arvio: 4/5

Hugh Howey: Kohtalo

3. Hugh Howey: Kohtalo



Siilo-saagan päätösosa olisi pitänyt lukea heti ykkös- ja kakkososien jälkeen. Vaan kun luin ensimmäisen osan Siilo, eipä ollut muita osia vielä edes suomennettu. Olisin halunnut muistaa aiempien osien, varsinkin ykkösosan tapahtumien yksityiskohdat tarkemmin, koska tämä on kuitenkin niin selkeästi yksi iso tarina. Odotin mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää.

Siilossa 18 asustava, ensimmäisestä osasta tuttu Juliette puhkaisee reiän toiseen siiloon ja käy ulkomaailmassa hakemassa näytteitä, jotka tarjoavat hänelle täysin uutta ja odottamatonta tietoa. Tämä on liikaa, joillekin, jossakin ja hetkessä koko siilon väki on hengenvaarassa. Toivoin tarinan henkilöille hyvää, mutta olin varma, ettei tästä kovin valoisa tai aurinkoinen tarina voi tulla. Eikä tullutkaan. Salaliittoja, väkivaltaa ja kuolemaa on mukana riittämiin. Tarinan puolivälissä huomasin,  että aloin hieman menettää kiinnostustani. Liekö tarinaa kuitenkin pitkitetty liikaa? Loppua kohden mielenkiinto luonnollisesti palasi, ja halusin tietää, mitä tapahtuu. Loppu on odotettavissa ja tarinalle sopiva. Trilogia on lukemisen arvoinen.

Arvio: 4/5

Pari Pauliinaa

77. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika



Pitkä valotusaika kertoo lyhyehkön (223 sivua) mutta hyvinkin kattavan tarinan valokuvaajasta, vaatimattomasta Aarnista, joka katselee elämää ulkopuolelta kameran linssin läpi. Hän on tasainen, konstailematon, luottavainen ja epävarma ja peilautuu kovin arkisena suhteessa koulutettuun vaimoonsa Ilseen ja railakasluonteiseen ystäväänsä Teuvoon. Tarina kulkee 1960-luvulta 2000-luvulle ja välillä toivoin, että kirja olisi ollut pidempi ja yksityiskohtaisempi, jotta olisin saanut tietää enemmän. Toisaalta kirja on täydellinen juuri näin - toisinaan aukot kertovat enemmän, suorastaan huutavat. Aluksi nautin tarinaa pieninä palasina useana iltana, mutta loppua kohden en enää malttanut vaan ahmin sen kerralla loppuun. Nautin tästä. Pidin todella sekä kielestä, kerronnasta että tarinan rakenteesta ja tunnelmasta. Kirjailija on taitava, taitavampi kuin muistinkaan. En keksi ketään, kenelle tätä ei voisi suositella.

Arvio: 4+/5

78. Pauliina Susi: Takaikkuna



Tämäkin on hyvä kirja. Ajankohtainen. Mikä olisi ajankohtaisempaa kuin ulkomaalaistaustaisiin ja naisiin kohdistuva vihapuhe? Nettistalkkaus on myös kovin nykyaikaa. Samoin perussuomalaisen ministerin sekoilut - puolue tuskin jää kenellekään epäselväksi, vaikka sitä ei suoraan tarinassa mainitakaan. Kirjan kaikki henkilöt ovat erityisen kiinnostavia. Leia Laine, joka johtaa seksiriippuvaisten miesten avustushanketta, joutuu kohtuuttoman nettivihan kohteeksi esiinnyttyään television ajankohtaisohjelmassa. Samaan aikaan seksiriippuvaisen ministerin poliittisesti hyvinkin epäkorrektin sekoilun videointia ryhtyy netissä jäljittämään kaiken osaava hakkeri Land-o. Näiden kolmen lisäksi keskeinen henkilö on Leian tytär Viivi, josta paljastuvia seikkoja en alussa yhtään osannut arvata. Siitä todellakin kaikki pointsit kirjailijalle. Tämä on taitavasti rakennettu trilleri, etten jopa sanoisi kansainvälistä tasoa. Varsin koukuttava laiskojen joulunpyhien piristys.

Arvio: 4+/5

Tämän syksyn kotimaisia uutuuksia

73. Miina Supinen: Mantelimaa

Ennen kaikkea joulu oli juttu, joka sijaitsi naapureilla, Facebook-feedissä, kiiltävissä lehdissä ja tavaratalojen katalogeissa. Sen saattoi yrittää ostaa itselleenkin, mutta juuri kun luuli, että paketti on kasassa, sitä meni kuuntelemaan kouluun joulujuhlia, joissa kuoro alkoi yhtäkkiä vittuilla.

Itsestään on etsittävä ihmisen vain rauha, kuoro ilmoitti. Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä, mutta sepä kätkeytyy ja narraa etsijäänsä. Ja vielä: onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha.

Älkää nyt viitsikö, ihminen ajattelee. Jotain armoa nyt hei tyypit. Olen imuroinut koko kämpän. Olen tehnyt porkkana-, peruna-, lanttu- ja jopa bataattilaatikon. Pitääkö minun etsiä vielä sisältäni rauha? Mitä jos en ehdi?

Ja sitten tulee se nihilistinen olo, että paskaako tässä. Turha edes yrittää. Saman tien voi paiskata hanskat tiskiin.

Jos rauhaa ei ole sydämessä joulukuun alussa, on epärealistista kuvitella, että se sinne ilmestyisi aattoon mennessä ilman kemiallista apua.

En ole jouluihminen ja kuulun tässä suhteessa vähemmistöön. Siksipä olikin hykerryttävää ja kutkuttavaa lukea tämä kirja. Että meitä on muitakin. Että joku ylipäätään kirjoittaa aiheesta jotain. Tarinan päähenkilön, Mollin, mies saa sähköiskun ja vaipuu koomaan. Rahapulassa Molli lupautuu töihin Mantelimaahan. Mantelimaa on ikuisen joulun painajaismainen teemapuisto, joka tarjoaa kaikenlaisia palveluita ostoksista strippiklubiin ja joka taantuman kourissa yrittää sinnitellä kannattavana. Tarinaan kuuluu paljon eriskummallisia hahmoja ja absurdius leimaa lähes kaikkea - miljöötä, juonta, henkilöitä. Loppua kohden outous tiivistyy ehkä vähän liikaakin, mutta on tämä kaikkiaan hauskan omituinen lukukokemus.

Arvio: 3+/5

74. Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 

Tuskin olen ainoa, joka on odottanut suurta mielenkiintoa ja uteliaisuutta tuntien Itärannan uutta kirjaa. Luulin tämän olevan dystopia, mutta ensivaikutelma miljööstä ei viekään tulevaan vaan pikemmin menneeseen. Tarinassa nuori kutoja Eliana elää yksinkertaista, säntillistä elämäänsä, kunnes hänen elämäänsä ilmaantuu pahoinpidelty, puhekyvytön tyttö. Tarinan kehyksiksi hahmottuu ajaton unenomainen fantasia, joka ei sijoitu menneeseen eikä tulevaan vaan ehkä johonkin rinnakkaistodellisuuteen, kauas tulvien vainoamalle saarelle. Oma teemansa tarinassa on unet, joiden näkeminen on kielletty.

Tarinassa on hyvin erityislaatuinen, yhtä aikaa miellyttävä ja kuitenkin painostavan ahdistava tunnelmansa. Itärannan kieli ansaitsee erityismaininnan, sillä se on kaunista, tarinaa soljuvasti eteenpäinvievää. Jollain tapaa tarina on hyvin perinteinen ja ennenkin nähty - nuori nainen nousee kapinaan valtaapitäviä vastaan monessa muussakin varsinkin teineille suunnatussa dystopiassa. Kuitenkin tämä on omanlaisensa, kaunis ja viehättävä tarina.

Arvio: 4+/5

75. Anja Snellman: Antautuminen




En tiennyt mitä odottaa Snellmanin uusimmalta, mutta yllättäen tästä tulikin ensimmäisenä mieleen Karl Ove Knausgårdin Taistelut. Heräsi samanlainen ihmetys ja uteliaisuus: Siis onko tämä omaelämäkerrallista ainesta vai fiktiota?  Kertoja kuvailee elämäänsä ja ulkopuolisuuden kokemuksiaan kovin itsekriittisesti ja armottomasti. Tällaista ilmavaa lyhytlukuista kerrontaa vailla perinteistä juonta on miellyttävä lukea, mutta mielestäni välillä itsekriittisyys lipuu jo itsesääliin ja sellaisen oman erityisyyden korostamiseksi, mikä alkaa olla jo hivenen vastenmielistä. Eiköhän meistä jokainen tunne välillä olevansa ainutlaatuinen, erityinen, ulkopuolinen ja heikkoina hetkinään myös huonompi kuin muut?

Oma kuvani Snellmanista muuttui aika paljon tämän kirjan myötä. Kirjan lukemisesta, kerronnasta, kielestä ja tyylistä pidin.

Arvio: 4-/5

76. Sofi Oksanen: Norma

 



Oksasen uusin alkaa hautajaisista. Norman äiti on kuollut, tehnyt itsemurhan, mutta heti alusta saakka aletaan vihjailla, että tapauksessa on jotain hämärää. Arvoituksellisuus ja mysteerin paljastuminen vähitellen pienistä asioista houkuttelevat lukemaan lisää. Pian paljastuu, että Norma on luonnonoikku, jonka aistit ovat ylikehittyneet ja hiukset kasvavat metrin päivässä. Äiti on myynyt Norman hiuksia kampaamoon, jossa oli töissä. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään hiuskaupasta, vaan syvemmälle mentäessä kuvioista paljastuu myös lapsikauppaa.

Erityislaatuisuudessaan ja outoudessaan kiinnostava kirja. Heti tuli kirjailijan oma valtava hiuspehko mieleen, ja voi hyvin kuvitella, että idea tähän kirjaan on tullut omasta elämästä. Tai omasta päästä. Tämä on tavallaan rikostarina, mutta kaikkea muuta kuin tyypillinen sellainen. Kirja on huomattavasti helpommin lähestyttävä kuin Oksasen edellinen, mutta ei tämä silti mitään äärimmäistä wow-elämystä tarjoa. Ihan luettava kirja kuitenkin.

Arvio: 4/5

Syys-lokakuun dekkarit

Syys- ja lokakuussa luin seitsemän dekkaria.

63. Håkan Nesser: Yksinäiset



Olen pitänyt Nesserin dekkareista, koska ne ovat maanläheisiä ja uskottavia, eivätkä mene toimintaelokuvamaiseksi mellastukseksi eikä niissä ole sensaatiohakuista väkivaltaa, pervouksia, kidutusta tai muuta vastaavaa. Pidin tästäkin, enemmän kuin monesta muusta viime aikoina lukemastani dekkarista. Jyrkänteen alta löytyy kuollut mies. 35 vuotta sitten täsmälleen samassa paikassa kuoli miehen silloinen avovaimo. 70-luvulle päästään opiskelijaporukan seurassa, 2000-luvulla mysteeriä tutkii poliisi Barbarotti. 70-luvun tapahtumat kiinnostivat enemmän, nykyajassa taas ikivanhojen tapahtumien selvittely junnuttaa paikallaan eukä tunnu etenevän juuri ollenkaan.

Pitkästä aikaa dekkari koukutti ja luin tätä muulloinkin kuin tunnin iltasella. Nesserin tarina on varsin hidastempoinen mutta koko ajan etenevä, mysteerin säilyttävä, mutta uskottava(hko), melko realistinen verrattuna moniin muihin ruotsalaisiin dekkareihin. Henkilöt ovat onnistuneita ja keskenään kovin erilaisia, loppukin sopii tarinaan. Pidin ja tämän myötä innostuin taas dekkareista hetkellisen tympiinnyksen jälkeen.

Arvio: 4-/5
Luettu syyskuun alussa

64. Reijo Mäki: Tulivuori



Ties kuinka mones Vares-dekkari ei paljoa eroa edeltäjistään. Jussi Vares tutkii kuolleen naisen, tällä kertaa entisen tyttöystävän tapausta ja joutuu samalla itsekin kuolemanvaaraan useampaan otteeseen. Uutta kirjassa on miljöö, sillä se ei sijoitu Turkuun vaan Kanarialle. Luvassa on tuttua, mukahauskaa verbaalista kikkailua, esimerkiksi naikkonen nimeltä Mai Tovara, olutta ja naisia. Rikoskin ratkeaa siinä sivussa. Näille kirjoille on varmasti lukijakuntansa ja kysyntänsä. Minuakin nämä viihdyttävät, vaikken keski-ikäisenä kukkahattutätinä taida varsinaiseen kohderyhmään kuuluakaan. Kirjallisuutena en viitsi lähteä edes arvioimaan.

Arvio: 2½/5
Luettu syyskuun puolivälissä, e-kirjana

65. Mary Kubica: Good girl. Kunpa tietäisit 



Vai että good girl. Eikös yksi kiltti tyttö jo ollut? Kannet hehkuttavat kirjan kansainväliseksi bestselleriksi ja siihen nähden kirja on kyllä suuri pettymys. Mikähän tässä muka on niin ihmeellistä? Lähes jokainen lukemani ruotsalainen dekkari on tasokkaampi kuin tämä!

Arvostetun tuomarin tytär kidnapataan. Tarina etenee kahdessa tasossa, aiemmin ja myöhemmin, jostain syystä viimeiset n-kirjaimet väärinpäin käännettynä. Myöhemmin-luvuissa tytär on saatu muistinsa menettäneenä takaisin, aiemmin-luvut etenevät murhaa tutkivan etsivän, tytön äidin ja kidnappaajan näkökulmista. Tarina on helppolukuinen ja lattea, kieli yksinkertaista ja henkilöt jäävät etäisiksi. En pitäisi tätä "koukuttavan jännittävänä ja tiivistunnelmaisena" kuten takakansi lupaa. Yhtään mullistavaa tai yllättävää käännettä tarinassa ei ole eikä epilogikaan kokenutta dekkarinlukijaa erityisemmin säväytä. Keskinkertainen perusdekkari.

Halajan erinomaista luettavaa, joten miksi, oi miksi tuhlaan aikaani tällaisen lukemiseen?

Arvio: 2/5
Luettu syyskuun puolivälissä

66. Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit



Muistan pitäneeni edellisestä lukemastani Ohlssonin dekkarista kovasti, mutta tämä oli kyllä pettymys. Tukholmasta New Yorkiin matkalla olevassa lentokoneessa uhataan olevan pommi ja lentäjän uskotaan sekaantuneen asiaan. Neljänsadan ihmisen henki on vaarassa. Perämiehenä koneessa toimii edellisistä kirjoista tutun Alex Rechtin poika. Uutena henkilönä tarinassa on kovapintainen tutkija Eden Lundell.

Tarina jynnää paikoillaan eikä onnistu imaisemaan mukaansa. Suljetun tilan mysteeri on läsnä ja aikaa vastaan taistellaan, mutta se ei saa lukijaa kääntämään sivuja innoissaan. En tiedä mikä tässä tökkii, mutta tökkiipä kuitenkin. Eden on kaikessa epämääräisyydessään lähes ainoa kiinnostava hahmo, Fredrikakin jää tässä kovin vaisuksi. Toivottavasti seuraava Ohlssonin kirja on taas parempi.

Arvio: 2½/5
Luettu syyskuun lopulla

67. Liza Marklund: Rautaveri



En ole ollut kovin innoissani viimeksi lukemistani Marklundin dekkareista, mutta pitihän Annika Bengtzon -sarjan saada loppunsa. Annikan tarinassa ympyrä sulkeutuu. Palataan sinne, mistä kaikki alkoi. Annika tutkii 15 vuotta sitten murhatun tytön tapausta. Samalla paniikkikohtaukset välttääkseen hänen on tehtävä selviksi tilit menneisyytensä kanssa. Annikan sisko katoaa ja tarina päättyy melko dramaattisesti. Helppoa luettavaa, ei vaadi paljoa lukijalta. Kierolla tavalla pidänkin kyynisen pessimistisestä ihmiskuvasta.

Arvio: 2/5
Luettu syyskuun lopulla

68. Paula Hawkins: Nainen junassa



Olin kuullut ja lukenut tästä paljon kehuja. Kirja on kuulemma huikeita lukuja useissa maissa myynyt bestselleri. Valitettavasti moiseen hehkutukseen nähden tästä jäi hieman hämmentynyt olo - mikähän tässä nyt sitten onkaan niin ihmeellistä? Epäluotettava kertojako? Kertojana toimiva Rachel on kieltämättä tarinan kiintoisin lenkki: alkoholistiluuseri, ex-miehen perään ruikuttava, epätoivoinen juomisen vuoksi potkut saanut naikkonen, joka matkustaa päivittäin junalla lähiöstä Lontooseen, jotta kämppis luulisi hänen edelleen käyvän töissä. Junan ikkunasta hän näkee joka päivä radan varressa asuvan onnelliselta näyttävän pariskunnan, jolle sepittää mielessään elämän, jota itse haluaisi elää.  Saman radan varrella asuu myös Rachelin ex-mies uuden vaimonsa Annan kanssa. Tarina nähdään osaksi myös Annan näkökulmasta. Murhamysteeriksi tarina muuttuu, kun onnellisen pariskunnan nainen katoaa ja löytyy kuolleena. Rachel on nähnyt junan ikkunasta jotakin, jonka haluaa kertoa poliisille. Mutta voiko lähes koko ajan juovuksissa olevan Rachelin havaintoihin luottaa?

Tarina on helppolukuinen, koukuttavakin, mutta ei mielestäni mitenkään erikoinen tai erityinen. Jossain vaiheessa aloin päätellä juonenkäänteitä ja päättelin oikein - arvasin murhaajan. Tarina on lopulta melko simppeli ja aiheutti siksi pettymyksen. Odotin vähän enemmän.

Arvio: 3/5
Luettu lokakuun puolivälissä

69. Gillian Flynn: Teräviä esineitä



Nuori toimittaja Camille lähetetään vanhaan kotikaupunkiisa tekemään juttua kahdesta kadonneesta pikkutytöstä. Camille asettuu äitinsä luo asumaan ja vähitellen hänen ei-niin-idyllisestä menneisyydestään alkaa paljastua monenmoisia asioita. Kirjan nimikin saa selityksensä. Tarina kuvaa hyvin amerikkalaista vastenmielisyyttä, kauniita kulisseja, joita pidetään yllä hinnalla millä hyvänsä mutta joiden taakse kätkeytyy erittäin epäinhimillisiä ihmiskohtaloita. Tämä ei ole kiva hyvänmielenkirja, vaan melko iljettävän kammottava. Pidin siitä, että vaikka tarinan ratkaisu on koko ajan lukijan nenän edessä, sitä ei näe. Tai ei halua nähdä.

Tämä on hieman erityyppinen dekkari  kuin monet muut viimeksi lukemani. Pidin ihmisen pimeän puolen kuvauksesta, vaikkei se tässä erityisen syvällistä tai muuten ihmeellistä olekaan. Tämä vain sopi minulle luettavaksi tähän hetkeen, pimenevään syksyyn.

Arvio: 3+/5
Luettu lokakuun lopulla

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja

62. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja



Juhuu, Knausgårdin taistelut jatkuvat. Jotain tällaista luettavaa olen viime aikoina kaivannutkin - kevyehköä, fiksua, koukuttavaa, ei liian simppeliä; jotain toista maailmaa, johon kadota ja upota. Knausgårdin kerronta on nautittavaa ja jollain kumman tavalla jopa samastun päähenkilöön, vaikka oma elämäni ja nuoruuteni onkin ollut täysin erilaista. Mutta parikymppisen elämän epävarmuus, holtittomuus ja yksinäisyys tuntuvat oudon tutuilta. Päähenkilö ei ole miellyttävä, mutta kovin inhimillinen hän on.

Tässä osassa päästään mukaan parikymppisen Karl Oven opiskelijaelämään, vapaa-ajan sekoiluihin ja yrityksiin tulla kirjailijaksi. Harvojen kirjojen lukemiseen varaan varta vasten viikonloppua, mutta tähän varasin. Luin, luin ja luin, enkä malttanut lopettaa ennen viimeistä sivua. Toivottavasti suurimman kohun aiheuttanut kuudes osa saadaan suomeksi pian.

Arvio: 4½/5

Muutama kotimainen

59. Miina Supinen: Säde



Tämä kirja oli erikoisempi ja kiehtovampi kuin osasin odottaakaan. Minäkertoja, kuollut Victor, on arkeologian professori, tekee kaivauksia Suomessa, takaumissa myös Kreikassa. Lähellä kaivauksia leiriä pitää muinaisjumalia palvova kummallinen kultti, jota johtaa erikoinen Voula. Tarina aukeaa myös suomalaisen Säde-nimisen opiskelijan näkökulmasta. Kiinnostavin ja samalla ärsyttävin hahmo on sekasortoinen Säde, josta ei meinaa saada mitään otetta, mutta jollaisen ihmistyypin etäisesti kuitenkin tunnistan. Suomalainen mytologia kiehtoo ja sen ympärille rakennettuja tarinoita voisin lukea enemmänkin. Positiivisella tavalla outo kirja.

Arvio: 4/5
luettu syyskuun puolivälissä

60. Kari Hotakainen: Kantaja



Alkaessani lukea kirjaa en tiennyt yhtään, mistä kirjassa on kyse, koska kirjaston viivakooditarra peitti  koko takakansitekstin. Jos siellä nyt sitten mitään edes lukee. Pian kuitenkin selviää, että kantaja liittyy hautajaisiin. Päähenkilö, teoreettisen filosofian maisteri, on lähes pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle , niin työ- kuin yksityiselämässäänkin. Hän asuu yksin yksiössään, työskentelee määräaikaisena apulaisena hautausmaalla ja haaveilee pakkomielteisesti nuoruudenrakastetustaan Hannelesta. Työssään hän kantaa hautaan yksinäisten ihmisten arkkuja.

Hotakainen on tunnetusti loistava kirjoittaja ja tämäkin pieni tarina on kaikessa tragikoomisuudessaan ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Arvio: 4/5
luettu syyskuun puolivälissä

61. Jari Järvelä: Zombie



A-niminen henkilö joutuu pakenemaan mafiaa Alamaaksi kutsuttavasta Italiasta Ylämaaksi kutsuttavaan Suomeen. Suomessa hän yrittää seurata jalkapalloa, käydä töissä pizzeriassa ja iskee pomonsa ihastuksen. Väärää informaatiota saatuaan hän päätyy pomonsa ja tyttöystävänsä kanssa takaisin Italiaan, jossa mafia ei ole antanut anteeksi.

Kirja on toisaalta aika outo erikoisine ideoineen, toisaalta vastakkainasettelussaan melko stereotyyppinen. Suomi ja Italia ovat vastakkain. Toinen on nimetty elämäksi, toinen kuolemaksi. Mutta onko kuolemanvaaraa parempaa olla turvassa maassa, jossa tuntee kuitenkin olevansa zombie?

Tarinassa on erityinen tunnelma, josta pidin. Se myös synnytti vahvoja mielikuvia. Ei tästä suosikkikirjaani tullut, mutta hassu fiilis jäi lukemisen jälkeen. Jokin jäi kaihertamaan.

Arvio: 3/5
Luettu lokakuun alussa

Heinä-elokuun dekkarit

Heinä- ja elokuussa luin kuusi dekkaria.

46. Belinda Bauer: Kadonneet lapset



Tämä Bauerin trilogian viimeinen osa olisi pitänyt lukea jo ajat sitten. En tietenkään tarkasti muistanut enää aiempien osien henkilöitä, tapahtumien suuria linjoja sentään vähän. Tarina alkaa hyvin perinteisenä dekkarina - lapsi siepataan. Toinenkin lapsi siepataan, sitten kolmas ja neljäs. Sieppaaja jättää sieppauspaikalle aina samanlaisen viestin, mutta katoaa jäljettömiin eikä vaadi vanhemmilta mitään. Poliisi on neuvoton. Tarinan keskivaiheilla sieppaaja ja hänen motiivinsa paljastetaan lukijalle ja näkökulma vaihtuu poliisin tutkinnoista siepattujen kärsimyksiin. Jännite ei siis muodostu sieppaajan henkilöllisyydestä vaan siitä, miten siepatuille lopulta käy.

Tarina on yllättävän omintakeinen ollakseen kuitenkin tavallinen dekkari, helppolukuinen ja mukaansatempaava. Pidän kirjailijan tavasta kertoa tarinaa. Henkilöt, jopa mielipuoli sieppaaja, ovat kovin inhimillisiä ja samastuttavia. Hyvää kesäviihdykettä.

Arvio: 4/5
Luettu heinäkuun alussa

47. Erik Axl Sund: Lasiruumiit

 

Sundin edellinen trilogia mässäili sensaationhakuisesti kuvottavalla ja vastenmielisellä pedofilialla. Tämä uuden trilogian alku haluaa hätkähdyttää nuorten äärimmäisellä itsetuhoisuudella. Luvut ovat lyhyitä, näkökulmia on paljon ja varsinkin alussa näkökulmien määrä tuntuu liialliselta. Itsemurhia, murhia, rankkaa juopottelua, huumeita, viiltelyä, extremepahoinvointia.

Mitähän tästä sanoisi. Sund osaa yllättää, mutta henkilöt ovat kovin epäuskottavia muuttuessaan hyviksistä pahiksiksi sormia napsauttamalla. Ihan kelpoa kesäviihdettä tämäkin, mutta vähän jäi sellainen äh-häh -olo. Väkivallalla ja pahoinvoinnilla mässäily ei ole lempiluettavaani, ja vaikka Sundin aiempi trilogia oli erilainen ja siksi kiinnostava, luulen kyllästyväni kirjailijan tyyliin melko pian.

Arvio: 3+/5
Luettu heinäkuun alussa, e-kirjana

48. Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

 


Robin on lapsipsykologi, jonka äidin naapurustossa tapahtuu kummia asioita. Ovatko tihutöihin ja muihin kummallisuuksiin syyllisiä todellakin lapset, kuten äiti haluaa selittää vai tapahtuuko naapurustossa jotain ihan muuta?

Tarina tuntuu heti alusta alkaen huolellisesti suunnitellulta ja jokainen yksityiskohta tarkoin mietityltä. Miljöön kuvaus on onnistunutta ja tunsin hassusti uppoavani miljööseen kuin veitsi sulaan voihin. Tunnelma on todella aito; miljöön kuvauksen kirjailija osaa. Tämä muistuttaa hieman joitakin lukemiani ruotsalaisia dekkareita lennokkaine ja epäuskottavine loppuineen, paitsi että näkökulma tarinassa ei dekkareille tyypilliseen tapaan koko ajan vaihdu. Koko tarina on kerrottu Robinin näkökulmasta. Laadukkaan oloinen kirja, ei huono tämäkään.

Arvio: 3½/5
Luettu heinäkuun alussa

49. Michael Katz Krefeld: Kadonneet



Tällä kirjalla on niin samanlainen kansi ja samantyylinen nimi kuin kirjailijan edellisessä Langenneet - teoksessa, etten ensin edes tajunnut tämän olevan kokonaan uusi kirja. Edellisestä osasta muistin vain sen, että se käsitteli ihmiskauppaa melko raa'alla ja vastenmielisellä tavalla. Luulen, että pidin tästä enemmän kuin pidin edellisestä, vaikken sitä tarkasti muistakaan.

Tarina kulkee kahdessa tasossa. Vuonna 1989 Berliinin muuri sortuu. Vuonna 2014 mies varastaa pomoltaan rahaa ja katoaa Berliiniin. Varsinkin vuoden 1989 tapahtumat kiinnostivat, koska oletan historiallisten faktojen ja aikansa tapahtumien olevan todenperäisiä. Olin lähdössä Berliiniin heinäkuun lopulla, joten siksikin miljöö kiinnosti ja tarina veti puoleensa. Jostain syytä koukutuin tähän pahemmin kuin muihin viime aikoina lukemiini dekkareihin. Viihdyin sujuvan kerronnan ja kiintoisien, kieltämättä joskin melko stereotyyppisten hahmojen parissa, nopeasti luin.

Arvio: 4/5
Luettu heinäkuun puolivälissä

50. Helsinki Noir. Toimittanut James Thompson



Helsinki Noiriin on koottu rikostarinoita eri puolilta Helsinkiä ja se on kuulemma julkaistu myös Yhdysvalloissa. Kokoelmasta saisi ehkä eniten irti, jos tuntisi Helsingin hyvin. Tällöin miljöö olisi helppo nähdä elävänä päässään. Toki joitakin paikkoja osasin helposti kuvitella, mutta en kaikkia.  Novellit ovat erityyppisiä - jotkin kevyitä ja viihdyttäviä, osa karuja ja tylyjä lohduttomine ihmiskohtaloineen. Osa ei jää mieleen ollenkaan, esim. Karo Hämäläisen Meklari-novelli meni jotenkin niin kokonaan ohi, että mietin hetken jopa sen uudelleen lukemista. Johanna Holmströmin Varastetuista elämistä pidin, koska olen joskus itsekin tietyntyyppisiä kaiken esitteleviä lifestyleblogeja lukiessani miettinyt, eikö bloggarin elämä olisi helppo varastaa, kun se on täysin auki netissä eikä mistään yksityisyydestä pidetä kiinni. Kirjan viimeinen novelli jäi parhaiten mieleen ja se onkin kokoelmalle oivallinen lopetus.

Mukavaa luettavaa tämäkin, muttei sen enempää tai vähempää.

Arvio: 3+/5
Luettu heinäkuun lopulla

51. Anders de la Motte: Kupla



Taas kolmas kirja trilogiasta, jonka kahden aiemman osan kaikkia pieniä yksityiskohtia en täysin muistanut., suuret linjat toki. Tässäkin trilogiassa ensimmäinen osa, Peli, oli kekseliäs ja mukaansatempaava, mutta nämä jatko-osat eivät niinkään vakuuta. Toisessa osassa Lume oltiin Dubaissa, mutta en yhtään muista, millaisissa merkeissä toinen osa edes loppui.

Kuten aiemmissakin osissa, tarina etenee sisarusten, HP:n ja Rebeccan näkökulmista. HP on hermoraunio ja yrittää edelleen saada otteen Pelistä. Rebecca on töissä turvallisuuspalvelussa ja yrittää omalta osaltaan selvittää mitä ihmettä hänen ympärillään tapahtuu. Nopeatempoinen, toimintaelokuvamainen, viihdyttävä ja kaikessa epäuskottavuudessaan jopa tahattoman huvittava jännäri vie mukaansa äärimmäisten salaliittoteorioiden maailmaan. Puhkeaako kupla, kuten kirjan nimi enteilee?

Melko näppärää viihdettä, jota voisi ehkä suositella vähän lukevillekin. Trilogia tosin kannattaa lukaista nopeammassa tahdissa kuin mitä itse tein.

Arvio: 3/5
Luettu elokuun puolivälissä

Hugh Howey: Siirros

45. Hugh Howey: Siirros 
 


Tämä Siilo-kirjan jatko-osa olisi pitänyt lukea paljon aiemmin. Luin edellisen osan 1,5 vuotta sitten, enkä muistanut tarinasta kuin sen idean ja juonen pääpiirteet. Oletan ja osaksi huomasinkin, että tarinassa on paljon viittauksia ykkösosaan ja jotkin ykkösosassa epäselviksi jääneet yksityiskohdat varmaankin selitetäänkin tässä tarinassa, joten ehkä kirjat kannattaisi lukea melko peräjälkeen. Joitakin viittauksia ykkösosaan olin muistavinani ja tunnistavinanikin, varsinkin kirjan loppua kohden, mutta koskaan ei voi olla varma. Kolmososa taitaa ilmestyä suomeksi tänä syksynä ja täytyykin yrittää saada se luettavaksi mahdollisimman pian.

Edellisestä osasta tuttu ahdistavan klaustrofobinen tunnelma on hyvin vahvasti läsnä tässäkin kirjassa. Edelleen ollaan tulevaisuudessa, ihmisten tuhoamassa maailmassa, kuitenkin ajassa ennen Siilo-kirjan tapahtumia. Vuonna 2049 maan alle aletaan rakentaa jättimäisiä, monikerrroksisia siiloja ja vuonna 2052 ihmiset aiheuttavat maailmanlopun. Tarina etenee lähinnä siilojen suunnittelijan, Donaldin näkökulmasta. Donald elää siilossa useina vuosisatoina nukkuen välillä syväjäädytettynä seuraavaa tehtäväänsä varten. Välillä tarinassa on nuori Mission, mutta tämä tarinalinja jää hämärästi auki. Lopussa siilossa 17 elää yksin vuosikymmeniä Jimmy, joka taisi olla mukana jo ykkösosassakin.

Ahdistava ja ajatuksia herättävä dystopia sai toivomaan omaa kuolemaansa ennen kuin ihmiset lopullisesti tuhoavat tämän maapallon, koska tapahtuuhan se tietenkin, ennemmin tai myöhemmin. Ehkä tämä maailma on nyt jo kuin siilo, jossa ihmisiä on aivan liikaa eikä sovussa osata elää. Toivon, että jos siilon saaga kolmannessa osassa loppuu onnellisesti, loppu ei ole liian imelä tai pliisu.

Arvio: 4/5

Touko-kesäkuun dekkarit

Touko- ja kesäkuussa luin kuusi dekkaria.

38. Jo Nesbo: Verta lumella. Osa 1



Suosikkini Nesbon uusin törötti kirjaston pikalainahyllyssä, joten pakkohan se oli mukaansa napata. Kirja on melko lyhyt ja ohut, ja se kertoo kiltistä Olavista, joka työskentelee huumepomolle ja tappaa vahingossa väärän ihmisen. Kyseessä on trendikkäästi dekkari rikollisen näkökulmasta siis. Ihan nopealukuinen ja näppärä, mutta... Miten niin osa 1? En halua lukea kirjoja osissa. Pitäiskö minun joskus vuoden päästä osan 2 ilmestyessä muistaa yksityiskohtia tästä kirjasta, kun olen välissä ehtinyt lukea sata muutakin kirjaa? Ja mitä muuta tämmöinen osiin jakaminen on kuin rahastusta? Olisin ihan mielelläni lukenut kunnon tiiliskivijärkäleen.

Tarina on ihan luettava, muttei erityinen. Nesbolta odotin jotain vähän muuta.

Arvio: 3/5
Luettu toukokuun puolivälissä

39. Kristina Ohlsson: Varjelijat



Ohlssonin dekkareita olen pitänyt kovin koukuttavina, mutta ongelmana näissä jatkuvissa sarjoissa on se, etten meinaa muistaa taustatarinaa, poliisin elämäntilannetta ja edellisten kirjojen tapahtumia. Edellisten kirjojen Nukketalo ja Tuhatkaunot tapahtumat olin ehtinyt jo unohtaa, varsinkin kun vetävistä tarinoista huolimatta Ohlssonin kirjat asettuvat perusdekkarin lokeroon, ja niissä ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa. Tämäkin on alkuasetelmiltaan hyvin perusdekkari - metsästä löytyy muutama vuosi sitten kadonneen nuoren naisen ruumis ja poliisi alkaa tutkia tapausta. Vaikka tarina etenee dekkarigenren näkökulmasta melko tavanomaisesti, on mukaan onnistuttu ymppäämään mukavasti jännitteitä, ja tarina on vetävä ja koukuttava. Dekkareitten ystäville voi ehdottomasti suositella. Ohlssonkin tuntuu parantavan otetta kirja kirjalta.

Arvio: 3½/5
Luettu kesäkuun alussa

40. Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee



Taas uusi Jungstedt - sopivan kevyttä ja vaivatonta kesälukemista. Kadonneita lapsia, mielenterveysongelmia, epämääräisiä uhkauksia, poliisien välistä ihastumista ja rakastumista, kissoja, joihin aina kiinnitän huomiota, vaikka niiden kohtalona dekkareissa yleensä onkin tulla tapetuksi... ja lopulta murha. Juonenkäänteet ovat ennenkin nähtyjä, helpoille dekkareille tyypillisiä. Kirjailijan tyylin tuntien näppärää ja sujuvaa luettavaa, hieman lapsellista ja selittelevää. Loppu jää trendikkäästi auki ja kesken, joten eiköhän jatkoa seuraa.

Arvio: 2/5
Luettu kesäkuun alussa

41. Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus

 

Uuden dekkaristin esikoisteos. Kannessa hehkutetaan tämän muistuttavan Jens Lapiduksen dekkareita ja kyllä, näin on, jopa häiritsevän paljon. On hyvä poliisi, paha poliisi ja pohjimmiltaan hyväsydäminen rikollinen, josta ei oikein ota selvää, onko hän hyvä vai paha. Näiden kolmen näkökulmista tarina vuorotellen etenee lyhyin kohtauksin. Ja onhan tämä, koukuttava, viihdyttävä, karu. Dekkareitten ystävä tuskin pettyy. Tarinan miljöö on vastenmielinen eikä kovin uskottavakaan; välillä tämä muistuttaa aikuisille suunnattua satua. Kirjailija ei kuitenkaan pidä lukijaansa idioottina ja selittele liikoja. Vietin tämän parissa muutaman kiireettömän illan ja yhden sateisen sunnuntaiaamupäivän ja viihdyin. Eipä tämä mikään maailmankirjallisuuden huippu tietenkään ole, mutta omassa lajissaan varsin näppärä tekele. Suosittelen helppojen ja vetävien dekkareitten ystäville.

Arvio: 4/5
Luettu kesäkuun puolivälissä

42. Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä 

 

Tällaisenkin uutuuden kirjaston pikalainahylly onnistui lainattavien pinooni tyrkkäämään. Läckbergin kirjat ovat todella suosittuja, mutta henkilökohtaisiin suosikkeihini ne eivät kuitenkaan kuulu. En oikein pidä kirjailijan tyylistä, vaikka hän punookin taitavasti juonenkäänteitä. Liikaa hössötystä, liikaa lapsellista selittelyä, lukijan omalle päättelylle ei anneta ollenkaan tilaa. Pidän näitä hyvin yksinkertaisina kirjoina, joskin toki viihdyttävinä. Ja mainiota aivotonta kesäviihdykettä tämäkin toki tarjosi.

Läckbergin edellisten kirjojen kaavan mukaan tässäkin tapahtuu nykyajassa rikos, joka liittyy menneisyyden tapahtumiin. Luvut kulkevat osin menneessä, mutta suurimmaksi osaksi nykyisyydessä useiden aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden näkökulmista, ja jossain vaiheessa nykyisyys selittää menneet. Pääjuonenkäänteet osasin arvata, siitäkin miinusta, mutta oli loppuratkaisussa toki yllättäviä yksityiskohtia. Läckbergin tyylistä pitäville tämä tuskin on pettymys. Dekkarina tarina on keskinkertainen, kirjallisuutena ö-luokkaa.

Arvio: 3-/5
Luettu kesäkuun puolivälissä

43. Katarina Wennstam: Petturi



Wennstamin uusin kertoo vihamurhasta. Aluksi löytyy raa'asti murhattu nuori mies. Voidaanko jalkapalloilija tosiaan tappaa siksi, että hän vaihtoi seuraa? Myöhemmin paljastuu, että murhattu jalkapalloilija oli homo. Kuka hänet murhasi ja miksi? Siksikö mitä hän teki vai siksi mitä hän edusti?

Olen pitänyt Wennstamin kirjoista ja melko karustakin yhteiskuntakriittisestä otteesta. Tässäkin jalkapallohuligaanien käytös on niin brutaalia, ettei sitä halua edes uskoa todeksi. Tämä oli hyvin helppolukuinen ja sujuvasti etenevä, mutta pistää miettimään maailmaa ympärillään ja osoittaa epäkohtia. Jostain muistan lukeneeni tai kuulleeni, että tämä olisi uuden trilogian alku. Vaikka olenkin huono muistamaan itseään toistavien ja kuitenkin aika samankaltaisten dekkareitten yksityiskohtia, mielestäni tässä on osaksi samoja henkilöitä kuin Wennstamin edellisissä kirjoissa. Olisikohan niin, että edellisen trilogian päähenkilöt ovat väistyneet sivuun ja sivuhenkilöistä on tullut päähenkilöitä? Seuraavat  osat varmasti jatkavat asianajaja Shirinin ja poliisi Charlotan rikostutkimuksia. Itseäni täysin kiinnostamaton Shirinin avioliittokin jäi täysin levälleen, joten eiköhän tarina jatku. Ehdottomasti luen jatkonkin. Enemmän tämänkaltaiset dekkarit minuun uppoavat kuin camillaläckbergit.

Arvio: 4-/5
Luettu kesäkuun lopulla, e-kirjana

Taas muutama uusi kotimainen

34. Annamari Marttinen: Vapaa



Mitä ajattelee Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka vastaanottokeskuksessa päivästä toiseen odottaa päätöstä omasta tulevaisuudestaan? Mahdi on paennut Irakista ja päätynyt Joutsenoon, keskelle ei-mitään, entiseen vankilaan. Päivät ovat yksitoikkoisia, yöt painajaisten täyttämiä, muut pakolaiset ympärillä hajoavat mielenterveytensä vankeina. Parasta kirjassa on uskottavuus ja todentuntuisuus. Pystyn täysin uskomaan, että Mahdin elämä ja ajatukset menevät juuri niin kuin Marttinen ne kuvaa. Sisältöä elämäänsä Mahdi saa löytämästään entisen vangin muistivihosta ja ihastuksesta suomen kielen opettajaan. Rakkaustarina on haikea ja hienovarainen, eikä ärsyttänyt minua ollenkaan.

Tämä on todellakin lukemisen arvoinen kirja. Vaikuttaa siltä, että Marttinen parantaa otetta kirja kirjalta.

Arvio: 4+/5

35. Elina Hirvonen: Kun aika loppuu



Muistan lukeneeni pari Hirvosen kirjaa, jotka olivat miellyttäviä, mutta unohtuivat nopeasti. Tämä sijoittuu lähitulevaisuuteen, mikä ilahdutti kovasti ja vielä enemmän ilahduin tämänkin tarinan uskottavuudesta. Pidän yleensäkin tarinoista, joissa kyseenalaistetaan vanhemmuus, koska se tuntuu edelleenkin olevan melkoisen tabu aihe. Perhe-elämä ei todellakaan ole tässä kirjassa idylliä. Lapsista ei kasvakaan sellaisia, kuin Laura, yksi päähenkilöistä, olisi toivonut. Laura ei koskaan edes halunnut lapsia, vaan ryhtyy äidiksi miestään miellyttääkseen. Lauran lapsi Aslak tekee kirjassa jotain peruuttamattoman karmeaa, ja taas kerran mieleeni tulee suosikkikirjani Poikani Kevin. Asetelmakin on sama - nainen ei halua lasta mutta saa sellaisen kuitenkin, lapsi kasvaa kieroon. Aloin miettiä voiko äiti koskaan kätkeä vastentahtoisen äitiyden lapseltaan. Vaikka kuinka yrittää olla hyvä äiti ja rakastaa lastaan, entä jos toiveet toisenlaisesta elämästä kuitenkin paistavat läpi sieltä jostain ja vaikuttavat lapseen, tietoisesti tai tiedostamatta?

Pidin kirjasta kovasti. Se on uskottava, vaikuttava, ajatuksia herättävä, tahdikkaasti kuvattu. Tällaisesta aiheesta olisi saanut paljon räväkämmän ja mässäilevämmänkin kuvauksen, mutta pidän tarinan kielestä ja kerronnasta juuri tällaisenaan.

Arvio: 4/5

36. Aki Ollikainen: Musta satu



En innostunut Ollikaisen Nälkävuodesta samoin kuin monet muut, joten tätäkään tarinaa kohtaan suurempia odotuksia ei ollut. Kirja on lyhyt, kerralla lukaistava ja se kertoo usean sukupolven miesten tarinan, johon kietoutuu mukaan Tattarisuon mysteeri ja suolta löytyneet ruumiinpalaset.  Tämä on maskuliininen tarina, jossa naisen rooli on kovin kapea. Nopeasti lukaisin, kirjan salamyhkäisestä tunnelmasta pidinkin ja jäin siihen leijumaan hetkeksi kirjan takakannen kohdattuani. Tarinassa on paljon aukkoja, joista osa jäi mietityttämään. Jotain kumman kiehtovaa tässä on. Ei huono.

Arvio: 3½/5