Tammi-helmikuun dekkarit

Tammi- ja helmikuussa luin kolme dekkaria.


5. Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa



Olen pitänyt joistakin lukemistani Atkinsonin kirjoista kovasti, mutta osa taas on jättänyt täysin kylmäksi. Tähän en meinannut päästä sisälle ollenkaan. Luin ja luin, mutta tarina ei vaan tuntunut aukeavan tai vetävän mukaansa. Yksi entinen poliisi ostaa kadulta lapsen, toinen pelastaa kaltoinkohdellun koiran. Kirjan nimi saa selityksensä, mutta muutoin tämä ei kyllä syystä tai toisesta innosta yhtään. Olisikohan minun pitänyt muistaa henkilöt edellisistä kirjoista? En muistanut.

Tämä ei ole huono, tylsä tai vaikea kirja, mutta aika tahmeaksi tämän kahlaaminen jäi. Lopulta luin tätä ihan mielelläni, mutta hitaasti enkä kovin innoissani. Loppuun pääsin, lopulta.

Arvio: 3-/5
Luettu tammikuun alussa

6. Lars Kepler: Vainooja



Tyypillinen, laadukas, vetävä ruotsalaisdekkari, jossa murhia, käänteitä ja raakuuksia riittää. Joku kuvaa kotona olevia naisia, lähettää videonpätkät poliisille ja hetkeä myöhemmin naiset löytyvät raa'asti murhattuina. Tapahtumaa tutkivat poliisit Margot ja Adam, entinen poliisi Joona sekä psykiatri Erik. Olisin toisessa mielentilassa saattanut ahmaista koko tiiliskiven yhdessä viikonlopussa, mutta nyt ei vaan jotenkin innostanut. Vasta tärkeimmän käännekohdan jälkeen aloin lukea tarinaa ahmimalla. Yllättäviä käänteitä tarinassa kieltämättä on sen verran, että lukija haluaa tietää, mitä lopulta tapahtuu. Ruotsalaiset osaavat tämän lajin, vaikka paljon dekkareita lukeneena tämä sama rakenne alkaa jo hivenen kyllästyttää.

Arvio: 3+/5
Luettu tammikuun puolivälissä

7. Leena Lehtolainen: Surunpotku



Surunpotku? Muistan ennenkin ärsyyntyneeni Lehtolaisen romaanien nimistä. Tässä tarinassa suru potkaisee ainakin kansanedustajaa, jonka puoliso löytyy kirkosta verisesti murhattuna sekä Maria Kallion kollega Koivua, jonka nuori tytär on kuolemansairas. Tarina keskittyy kuvaamaan poliitikon puolison murhan selvittelyä poliisien resurssien pienentyessä ja koko Kallion osaston ollessa lakkautusuhan alla.

Lehtolaisen ystävät pitänevät tästä. Tarina on ihan vetävä, sujuva ja helppolukuinen, tosin Lehtolaisen tyyliin myös hieman paasaava ja alleviivaavan selittelevä. Hyvää ja viihdyttävää matkalukemista, kirjallisuutena ei erityistä.

Arvio: 3/5
Luettu tammikuun lopussa ja helmikuun alussa

Pari uutta kotimaista: Holma ja Lehtolainen

   

82. Antti Holma: Järjestäjä

Tämä kirja onnistui yllättämään. En tiedä mitä odotin, mutta tuntui, että sain enemmän. Kaikki tässä upposi - omalaatuinen päähenkilökummajainen, muut henkilöt, joista osa on välillä jopa sketsihahmomaisia, mutta joiden voi hyvinkin kuvitella olevan olemassa; juoni, jonka seuraavaa käännettä ei voi arvata; huumori, joka on välillä mustaakin mustempaa ja kieli, joka on sujuvaa ja taidokasta. Päähenkilö on aluksi kirjastonhoitaja, sittemmin teatterin järjestäjä, oman elämänsä antisankari. Hän ajautuu ja ajaa itsensä erikoisiin tilanteisiin, tavoitellen koko ajan suuren ihastuksensa huomiota.

En voinut lopettaa tämän kirjan lukemista. Kirjassa on niin paljon kaikkea - itseinhoa, työpaikkakiusaamista, teatterielämää, hukassa olemista, haahuilua, elämän vietävissä olemista. Mikään hyvän mielen kirja tämä ei todellakaan ole, vaan tarina on varsin karu ja sen maailma on ruma. Kovasti tämä kuitenkin minuun kolahti ja vaikutti.

Arvio: 4½/5

83. Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Lehtolainen on minulle ristiriitainen kirjailija. Kirjat ovat yleensä miellyttäviä ja mukavalukuisia, mutta selittelevä ja kaiken avaava ja alleviivaava kirjoitustapa usein myös ärsyttää. Tässä kirjassa pääosassa on taiteilija, jonka elämää käydään läpi näytelmän keinoin. Taiteilija itse, Satu Savinainen, katoaa ennen näytelmän ensi-iltaa, mikä antaa tapahtumille oman jännitteensä.

Näytelmämuotoon selittelevä tyyli oikeastaan sopii. Kirja on lukukokemuksena ihan kiva, sellainen välipala, helposti pureskeltava, nopeasti unohtuva, josta on vaikea sanoa muuta kuin ihan kiva.

Arvio: 3/5

Maria Kallio -extra

42. Maria Kallio -extra. Toimittaneet Hannu Harju ja Ismo Loivamaa



Luulin nappaavani kirjaston uutuushyllystä Leena Lehtolaisen novellikokoelman, mutta vasta kotona huomasin, että tämä onkin Maria Kallion fani- ja opaskirja. Jaahas, että kaikenlaista. Kuulostaa korvissani hieman rahastukselta. En ole mikään erityinen Maria Kallio -fani, mutta ihan kiva ja monipuolinen lukupala tästä tuli. Tai rehellisesti sanottuna tästä kirjasta tuli vessalukemista...

Kirja sisältää monipuolista tietoa Lehtolaisen luomasta poliisista. Erityisen kiinnostavia kirjassa on muiden suomalaisten kirjailijoiden lyhyet Maria Kallio -kyhäelmät. Mukana on jopa Maria Kallio -sarjakuva. Ja lopussa on sitten muutama ihan oikea Maria Kallio - novellikin. Lehtolaisen faneille kirja on ihan ykkönen, ja jos joku opiskelija tahi koululainen tekee tutkielmaa tai esitelmää Leena Lehtolaisesta, tämä on myös erinomainen lähdekirja.

Arvio: 3/5

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

6. Leena Lehtolainen: Rautakolmio




Uusin Maria Kallio -dekkarisarjan tulokas ei aiheuttane pettymystä sarjan faneille. Tuttuun ja totuttuun tyyliinsä Maria Kallio ratkaisee kaksoismurhaa ja tarinassa on mukana myös hänen yksityiselämänsä kiemuroita. Menneisyydestä ilmaantuu mies, joka uhkaa poliisin avio-onnea. Lehtolaisen tyylistä kirjoittaa joko pitää sen helppouden ja vaivattomuuden vuoksi tai sitten se ärsyttää liian selittelevyytensä takia. Itse kuulun enemmän jälkimmäiseen ryhmään, vaikka tämä kirja ei erityisemmin ärsyttänyt, joskaan ei varsinaisesti kolahtanutkaan. Peruskivaa luettavaa.

Koska tarina kertoo jokapäiväisistä perusasioista ja suomalaisten arkimiljööstä, sen uskottavuudellekin tulee asettaneeksi suuremmat odotukset kuin vaikkapa jenkkidekkarin uskottavuudelle. Loppu ei oikein itseäni miellyttänyt, mutta kyllähän se tarinan kuroi johdonmukaisesti yhteen.

Arvio: 3/5

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

98. Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut



Lehtolaisen kirjat ovat yleensä näppäriä, nopealukuisia, mukaansatempaavia ja viihdyttäviä - oikein sopivaa aivolepoa arjesta. Tämäkin tavallaan täytti odotukset, jos jättää huomiotta perin pohjin selittelevän ja alleviivaavan kirjoitustyylin, joka käy paikoin ärsyttämään. Tarina luulee olevansa kansainvälinen trilleri, mutta ei oikein onnistu tavoittamaan vaadittavaa uskottavuutta.

Kirja on Hilja Ilveskero - trilogian päätösosa, ja lukijan oletetaan muistavan henkilöt edellisistä kirjoista. Minä en muistanut. Tarinasta mieleenpainuvin jälkimaku on lapsellisuus. Venäläinen korsto barbityttärineen ja barbin henkivartioiminen oli vain niin epäuskottavaa, samoin puolisisarusten suhde paholaisen pentuina. Ja ilvesteema ei enää tunnu kivalta, vaan kuluneelta ja lapselliselta sekin. Ei tätä lisää, kiitos.

Arvio: 2/5

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

48. Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura



Kirjaston pikalainahylly on oiva keksintö - tuskinpa ilman sitä olisin tätäkään uutuutta saanut näin nopeasti käsiini.

Hilja Ilveskero -trilogian toinen osa ei täytä odotuksia. En muistanut henkilöitä ja tapahtumia edellisestä osasta. Tarinassa on tapahtumaketjuja, jotka jäävät auki ja joiden on ilmeisesti tarkoitus ratketa trilogian päätösosassa eli tässä oli sellaista välikirjan makua. Lisäksi odotin, että tarina olisi ollut kansainvälisempi, vetävämpi ja jännittävämpi eikä meno olisi ollut tällaista Helsingin katuja junnaavaa miehen ikävöintiä. No, tulipahan luettua.

Arvio: 2/5