Tammi-helmikuun dekkarit

Tammi- ja helmikuussa luin kolme dekkaria.


5. Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa



Olen pitänyt joistakin lukemistani Atkinsonin kirjoista kovasti, mutta osa taas on jättänyt täysin kylmäksi. Tähän en meinannut päästä sisälle ollenkaan. Luin ja luin, mutta tarina ei vaan tuntunut aukeavan tai vetävän mukaansa. Yksi entinen poliisi ostaa kadulta lapsen, toinen pelastaa kaltoinkohdellun koiran. Kirjan nimi saa selityksensä, mutta muutoin tämä ei kyllä syystä tai toisesta innosta yhtään. Olisikohan minun pitänyt muistaa henkilöt edellisistä kirjoista? En muistanut.

Tämä ei ole huono, tylsä tai vaikea kirja, mutta aika tahmeaksi tämän kahlaaminen jäi. Lopulta luin tätä ihan mielelläni, mutta hitaasti enkä kovin innoissani. Loppuun pääsin, lopulta.

Arvio: 3-/5
Luettu tammikuun alussa

6. Lars Kepler: Vainooja



Tyypillinen, laadukas, vetävä ruotsalaisdekkari, jossa murhia, käänteitä ja raakuuksia riittää. Joku kuvaa kotona olevia naisia, lähettää videonpätkät poliisille ja hetkeä myöhemmin naiset löytyvät raa'asti murhattuina. Tapahtumaa tutkivat poliisit Margot ja Adam, entinen poliisi Joona sekä psykiatri Erik. Olisin toisessa mielentilassa saattanut ahmaista koko tiiliskiven yhdessä viikonlopussa, mutta nyt ei vaan jotenkin innostanut. Vasta tärkeimmän käännekohdan jälkeen aloin lukea tarinaa ahmimalla. Yllättäviä käänteitä tarinassa kieltämättä on sen verran, että lukija haluaa tietää, mitä lopulta tapahtuu. Ruotsalaiset osaavat tämän lajin, vaikka paljon dekkareita lukeneena tämä sama rakenne alkaa jo hivenen kyllästyttää.

Arvio: 3+/5
Luettu tammikuun puolivälissä

7. Leena Lehtolainen: Surunpotku



Surunpotku? Muistan ennenkin ärsyyntyneeni Lehtolaisen romaanien nimistä. Tässä tarinassa suru potkaisee ainakin kansanedustajaa, jonka puoliso löytyy kirkosta verisesti murhattuna sekä Maria Kallion kollega Koivua, jonka nuori tytär on kuolemansairas. Tarina keskittyy kuvaamaan poliitikon puolison murhan selvittelyä poliisien resurssien pienentyessä ja koko Kallion osaston ollessa lakkautusuhan alla.

Lehtolaisen ystävät pitänevät tästä. Tarina on ihan vetävä, sujuva ja helppolukuinen, tosin Lehtolaisen tyyliin myös hieman paasaava ja alleviivaavan selittelevä. Hyvää ja viihdyttävää matkalukemista, kirjallisuutena ei erityistä.

Arvio: 3/5
Luettu tammikuun lopussa ja helmikuun alussa

Maalis-huhtikuun dekkarit

Maalis- ja huhtikuussa luin 6 dekkaria.

21. Erik Axl Sund: Unissakulkija 



Unissakulkija jatkaa täsmälleen siitä, mihin koukuttavaa Varistyttö päättyy. Kirjat kannattaa siis ehdottomasti lukea järjestyksessä, kuten nyt trilogiaa luettaessa tietenkin on luontevaakin. Sofian ja Victorian kuviot käyvät kieltämättä yhä kiinnostavimmiksi ja nopeasti tämänkin haluaa lukea saadakseen tietää, miten kaikki lopulta ratkeaa. Henkilöt ovat myös edelleen kovin mielenkiintoisia joskaan eivät välttämättä kovin miellyttäviä. Jeannetteen ja hänen perhekuvoihinsa keskitytään huomattavasti vähemmän kuin edellisessä kirjassa ja aiheen vastenmielisyyteenkin on jo hivenen turtunut, jos näin nyt edes voi sanoa. Hyvää matkalukemista ja niin koukuttavaa viihdettä, että kolmannen osan aion lukea heti perään.

Arvio: 4/5
Luettu maaliskuun alussa, e-kirjana

22. Erik Axl Sund: Varjojen huone



Sen verran koukuttavaa ja uutuudenviehättävää todellakin tämä Sund, että pakko oli korkata päätösosa heti kakkosen lukemisen jälkeen. Ruumiita on tullut jo paljon ja jännitteet kasvavat. Turhaan tarinaa ei mielestäni ole kuitenkaan pitkitetty, kuten joissakin trilogioissa, vaan tämä kolmas osakin onnistuu vielä yllättämään. Melko mielikuvituksekas ja epäuskottava tarina toki on, ja toivoa pitää että näin hulluja ihmisiä olisi olemassa vain fiktiossa. Loppuun vähän petyin, mutta en tiedä olisiko se edes voinut olla toisenlainen.


Pyyhkiikö trilogia sitten lattiaa Stieg Larssonilla, kuten ensimmäisen osan takakannessa luvataan? Mielestäni ei. Mutta ehdottomasti Larssonin trilogiaan mieltyneiden kannattaa lukea tämäkin.

Arvio: 4-/5
Luettu maaliskuun puolivälissä, e-kirjana

23. Belinda Bauer: Ruumis nro 19



Televisiosarjoissa on nähty superälykkäitä ja sosiaalisesti kömpelöitä asperger-ihmisiä, mutta enpä muista ennen heistä dekkareista lukeneeni. Sillä aikaa kun Aspergerin oireyhtymää kantava Patrick opiskelee anatomiaa ja tutkii ruumiita, tarinan minäkertoja joutuu onnettomuuteen ja viruu tiedottomuuden partaalla sairaalassa, jossa hän näkee ja kuulee yhtä sun toista, mutta ei pysty kommunikoimaan. Bimbo hoitaja Tracy taas yrittää iskeä potilaiden omaisista itselleen rikkaan miehen. Tracyn osuus tarinan kulkuun tuntuu ensin hieman epärelevantilta, mutta tarinan lopussa on selittäviä käänteitä ja yllätyksiä.

Tämä ei ole tyypillinen "poliisi etsii murhaajaa" -dekkari ja sepä miellyttikin kovasti. Omaperäisyys on aina hyvästä, varsinkin näin kaavamaisessa genressä kuin dekkari. Muistan pitäneeni kovasti Bauerin dekkarista Hautanummi, kun taas Tappajan katse oli mielestäni vain keskinkertainen. Tämä on ehdottomasti samaa tasoa kuin Hautanummi, koukuttava ja viihdyttävä, keskivertodekkaria kiintoisampi.

Arvio: 3½/5
Luettu huhtikuun puolivälissä

24. Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
 


Varjopojan nimi on samantyylinen kuin Varistyttö. Toivoin heti, ettei kirjassa keskeistä olisi pedofilia. Olen lukenut tästäkin ylistyksiä, mutta eipä tämä kovin erikoiselta vaikuttanut. Kirja muistuttaa joitakin muita uudehkoja ruotsalaisia nopeatemposia dekkareita, joissa hyvisten ja pahisten roolit eivät ole selkeät, syyllisiä lavastetaan, narkkariluolista päädytään korkeisiin asemiin tai päinvastoin.

Pikkupoika katoaa ja 40 vuotta myöhemmin hänen aikuinen veljensä katoaa myös. Asiaa tutkimaan ryhtyvä, oikeastaan täysin ulkopuolinen päähenkilö huomaa joutuvansa ajojahdin kohteeksi ja paetessaan hän jättää jälkeensä vain lisää ruumiita, joita hän ei itse kuitenkaan tapa. Ihan vetävä, mutta lopulta melko tavanomainen dekkari.

Arvio: 3+/5
Luettu huhtikuun puolivälissä

25. Mari Jungstedt: Viimeinen näytös

 


En ole enää oikein pitänyt viimeksi lukemistani Jungstedtin kirjoista; niiden sisältö on tuntunut kovin köykäiseltä ja heppoiselta.  Tämä on samaa sarjaa ja vieläpä melko runsaalla romantiikalla höystettynä, hyh. Nainen murhataan, myöhemmin toinenkin nainen murhataan. Keski-ikäinen nainen on järjettömästi rakastunut nuorempaan näyttelijään, ja samaa tuntee yksi päähenkilöistä, komisario Knutas kollegaansa kohtaan. Toimittaja Johanin suhde vaimoonsa Emmaan kärsii pikkuryppysistä, mutta kukoistaa lopussa autuaasti. Murhaaja ei ole se kaikkein todennäköisin vaihtoehto, mutta arvattavissa kuitenkin.

Todella helppolukuinen ja -tajuinen, nopein näkökulmavaihdoksin etenevä viihdyttävä tarina, jota voi suositella etenkin vähän lukeville ja romantiikan ystäville.

Arvio: 2½/5
Luettu huhtikuun lopulla

26. Alexander Söderberg: Kolumbialainen liitto



Tämä lienee trilogian toinen osa? Henkilöt olisi pitänyt varmaan muistaa edellisestä osasta Andalusialainen ystävä. En muistanut. Tarina tempaa mukaansa toimintaelokuvamaisilla juonenkäänteillään ja kertoo kiehtovasti alamaailman kuvioista, mutta henkilöitä on liikaa ja he eivät piirry esiin kovin vahvoina persoonallisuuksina. Edellisen kirjan tapahtumien yksityiskohdat olivat nekin päässeet unohtumaan, joten kaikki pahikset ja heidän pahistelunsa motiivit eivät heti meinanneet aueta. Tarina on kovin tyly ja maskuliininen. Lukijan kannattaa varautua siihen, että kuka tahansa keskeisimmistäkin hahmoista voi kuolla hetkellä millä hyvänsä. Hieman yksioikoista luettavaa, mutta helppoa ja viihdyttävää toki. Dekkarikiintiö tuli tämän myötä hetkeksi aikaa täyteen.

Arvio: 3+/5
Luettu huhtikuun lopulla

Tammi-helmikuun dekkarit

Tammi- ja helmikuussa luin 5 dekkaria.

8. Ursula Poznanski: Sokeat linnut




Edellinen lukemani Podnanskin kirja Viisi oli lukukokemuksena ihan viihdyttävä dekkari, joten innolla aloin lukea tätäkin. Ja kyllähän tämäkin tempaisi mukaansa. Pidän kirjailijan tyylistä; se on mukaansatempaavuuden lisäksi myös kovin viihdyttävää ja miellyttävää ja siinä on ripaus raikkautta ja tuoreutta.  Toisaalta kyseessä on hyvin perinteinen perusdekkari, jossa selvitellään murhia, ja toisaalta taas tämä sijoittuu sosiaaliseen mediaan ja on täten hyvinkin moderni ja trendikäs. Facebookin runoryhmään kuuluvia jäseniä murhataan, mutta miksi?

Pidin siitä, että tapahtumien kulkua oli mahdotonta arvailla ja mysteeri säilyi tarinan loppumetreille saakka. Myös päähenkilöpoliisit ovat miellyttäviä, eikä heidän välillään leijuva romantiikan virekään onnistu ärsyttämään niin kuin yleensä. Onnistuneen dekkarin loppu on toki kovin epäuskottava, mutta sekään ei suuremmin häiritse. Omassa lajissaan hyvä kirja.

Arvio: 4-/5
Luettu tammikuun puolivälissä

9. Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?



Jossain vaiheessa pidin Atkinsonia yhtenä suosikkikirjailijoistani. Jossain vaiheessa lakkasin pitämästä. Tästä Jackson Brodie -sarjasta olen lukenut lukuisia ylistäviä arvioita, mutta kaksi aiemmin lukemaani, Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia ovat olleet mielestäni vain ihan kivoja, ei sen enempää. Tässä sarjan kolmannessa osassa miellytti eniten kirjoitustapa ja -tyyli, oudolla tapaa hieman piilossa oleva huumori ja absurdi sivumaku, vaikka tarina onkin realistinen. En oikein muistanut tätä Jackson Brodie -hahmoa edellisistä kirjoista ja henkilö jäikin aika etäiseksi. Tällä kertaa Brodie on joutunut junaonnettomuuteen. Samaan aikaan vankilasta vapautuu vanki, joka 30 vuotta sitten puukotti pienen Joannan perheen. Joanna jäi eloon ja on nykyään Tohtori Hunter. Tohtori katoaa, hänen miehensä käyttäytyy oudosti, lastenhoitaja Reggie, joka on lapsi itsekin, alkaa tutkia tapausta. Eikö 16-vuotias muka Briteissä ole alaikäinen? Tämä hämmensi. Joukkoon mahtuu vielä poliisi Louisenkin näkökulma.

Atkinson on kiistämättä taitava kirjoittaja. Alussa pidin tästä kovastikin, puolivälissä kirjaa mielenkiinto katosi ja loppua kohden se taas löytyi. Jälkimaku on kuitenkin miellyttävä ja huomasin pitäneeni tästä enemmän kuin alunperin ajattelin. Plussaa kirja saa ehdottomasti omaleimaisuudesta. Tämä ei ole mikään tyypillinen perusdekkari.

Arvio 3½/5
Luettu tammikuun lopulla

10. Jens Lapidus: Vip-huone



Lapidus taitaa tällä hetkellä olla melko trendikäs ja suosittu kirjailija. Vähän pelkäsin, että tämä olisi liian samantyylinen kuin Stockholm Noir -trilogia, mutta kyllä tässä ihan oma ideansa on. Varakkaan perheen poika kidnapataan, vanhemmat pelkäävät julkisuutta ja ottavat poliisin sijasta yhteyttä lakiasiaintoimistoon. Urallaan nousua tekevä, kunnianhimoinen nuori juristi Emelie alkaa selvitellä juttua ja hänelle palkataan avuksi vankilasta vapautunut (ex)rikollinen Teddy.

Kirjan selkeä kohderyhmä on kaunokirjallisuuskammoiset miehet. Toiminta alkaa heti ja näkökulmat vaihtuvat nopein leikkauksin. Kirja on helppoa, sujuvaa, takuuvarmaa, toimivaa viihdettä, mutta itse olen ehkä viime aikoina lukenut tämäntyyppistä kirjallisuutta hieman liikaakin, koska ajoittain tarina jopa hieman tympäisi. Omalla kohdallani Lapiduksen uutuudenviehätys on kadonnut.

Arvio: 3/5
Luettu tammikuun lopulla

11. Kati Hiekkapelto: Suojattomat



Oli aika tarrata toiseen Anna Fekete - romaaniin. Sarjan ensimmäinen osa Kolibri oli muistaakseni ihan sujuva ja näppärä, ja maahanmuuttonäkökulmasta kai pidin. Tässäkin teemana on maahanmuutto useastakin näkökulmasta. Poliisi Anna on maahanmuuttajataustainen. Hänen kollegansa Esko yrittää estää rikollisen maahanmuuttajajengin tulon Suomeen. Laittomasti maassa asusteleva, paperiton siirtolainen Sammy pakoilee poliisia, yrittää löytää katon päänsä päälle ja saada tavalla tai toisella päivittäisen annoksensa Subutexia. Näiden kolmen tarinat tietenkin risteävät.

Tarina on ensimmäisen osan lailla sujuva, näppärä ja helppo ja sitä voisi suositella vähän lukevillekin. Tarina soljuu mukavasti kohti ratkaisua ja näkökulmien vaihtelut tuskin sekoittavat ketään. Dekkareitten ystävä ei pety, mutta ei kilju riemustakaan. Melko perusdekkari.

Arvio: 3+/5
Luettu helmikuun alussa

12. Erik Axl Sund: Varistyttö



Varistyttö-trilogia on kiinnostanut siitä saakka, kun syksyllä kuuntelin kirjailijoiden tarinointia kirjamessuilla. Kirjasta olen kuullut pelkkiä kehuja, joten toki mokoma suitsutus alkaa kiinnostaa. Alusta tarina on hyvin tyypillinen dekkari, enkä oikein ymmärtänyt mitä takakannessa oleva lupaus pyyhkiä lattiaa Stieg Larssonilla muka tarkoittaa. Löytyy kuollut poika. Poliisi Jeannette tekee paljon töitä, elättää poikaansa ja taivaanrannanmaalarimiestään, kärsii naisena aliarvostusta miesvaltaisessa työyhteisössä eikä saa tukea oikein mistään. Terapeutti Sofia joutuu auttamaan poliisia, koska poliisin tähtäimessä on pedofiileja, joiden uhreja Sofia on työssään terapoinut. Tarinassa on hyvin vastenmielistä ja jopa skandaalihakuista lasten hyväksikäyttöä ja kaltoinkohtelua, ja voisi kuvitella, että tämä ei tuo kirjalle lisää lukijoita vaan pikemmin päinvastoin.

Vaikka tarina alkaa normaalin dekkarin tavoin, on sen käännekohta kuitenkin sen verran kutkuttava, että kiinnostuskäyrä syöksähtää äkkiä pystysuoraan nousuun. Loppua kohden kirjasta kehkeytyykin melkoinen pageturner. Sen verran pahasti tämä jää kesken, että eiköhän toinen osa ole pakko hankkia luettavaksi mahdollisimman pian. Raakuudesta ja epäuskottavuudesta miinusta, muuten loistavaa viihdettä.

Arvio: 4/5
Luettu helmikuun lopulla

Kate Atkinson: Elämä elämältä

47. Kate Atkinson: Elämä elämältä



Miten merkillisen kiehtova ja kiehtovan merkillinen kirja tämä onkaan! Onneksi rakennetta hieman avataan takakannessa, koska muuten tarina saattaisi hämmentää monia lukijoita ehkä liikaakin. Kyseessä on 1900-luku ja pitkä ankara sota, kuten kirjan eräs osakin on nimetty. Päähenkilö Ursula syntyy ja kuolee, kuolee monta kertaa jo lapsena ja myöhemmin aikuisena sodassa, paitsi että rinnakkaistarinoissa hän ei kuolekaan vaan jatkaa elämää. Tarina alkaa uudestaan kerta toisensa jälkeen ja onnistuu todella herättämään mielenkiinnon: Mihin tarinan rakenteella pyritään? Miten auki jääneet langanpäät saadaan sidottua vai saadaanko edes?

Tarina kertoo tietenkin siitä, miten pienet valinnat tai sattumanvaraisuudet saattavat muuttaa elämän suunnan täysin. Nautin tästä kovasti - henkilöt miellyttivät, tarinan tunnelma piti otteessaan ja jos päähenkilöllä alkoi mennä huonosti ja pimeys laskeutui, tiesin, että hän saa seuraavassa luvussa uuden mahdollisuuden elää elämänsä hivenen tai hieman enemmänkin toisin. Täydelliseksi napakymppilukuelämykseksi tämä ei kuitenkaan kohonnut, sillä suku- ja perhetarinana tämä oli melko tavanomainen, jos jätetään rakenne huomiotta. Onnistunut ja erikoinen lukuelämys kuitenkin.

Arvio: 4+/5

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

43. Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema



"Tänään on jouluaatto.
Tänään on minun syntymäpäiväni.
Tänään minä täytän viisitoista.
Tänään minä hautasin vanhempani takapihalle.
Eivät olleet rakkaita vanhempia."

Kirjan etukannessa oleva teksti kertoo hyvin, mistä kirjassa on kyse. Teini-ikäiset tytöt ovat haudanneet vanhempansa takapihalle ja elävät keskenään talossaan piilotellen viranomaisilta. Ennen kuin ehdin edes ajatella miksi, mieleeni tuli Ian McEwanin Sementtipuutarha, jossa on lähes samanlainen asetelma. On jo muutama vuosi siitä, kun luin Sementtipuutarhan enkä tarkempaan vertailuun pysty, mutta ei tästä tarinasta McEwan mieleen tullut yhtään.

Kirjassa on kolme kertojaa, joista eniten äänessä on 15-vuotias Marnie. Tämän vuoksi kerronta on paikoin nuortenkirjamaista, mutta rankan aiheen vuoksi en välttämättä suosittelisi tätä yläkouluikäisille. Tarina on turhan makaaberi. En muista koska olisin viimeksi edes käyttänyt sanaa makaaberi, mutta se kyllä sopii kuvaamaan tätä kirjaa. Vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta on useimmilla meistä kovin ihannoitu ja romanttinen kuva, jonka todellakin voi tätä kirjaa lukiessaan unohtaa. Toisaalta tarinassa on myös jotain kovin inhimillistä, vaikka alussa lasten ajatteleekin olevan tunteettomia hirviöitä. Herää taas se kliseinen kysymys miksi.

Pidin tarinan rakenteesta, nopealukuisuudesta, kerronnan helppoudesta ja mutkattomuudesta sekä ennalta-arvaamattomuudesta. Ja siitä, ettei tämä helppoudestaan huolimatta ole mitään kevyttä viihdemössöä kuitenkaan.

Arvio: 3½/5