Vuoden viimeiset kotimaiset

81. Juha Itkonen: Ajo



Itkosen kirjat ovat kaikki olleet miellyttävälukuisia arkisessa mutkattomuudessaan, eikä tämä ole poikkeus. Ollaan 1960-luvulla, tavallisen perheen tavallisessa arjessa, joka joidenkin osalta katkeaa, joidenkin osalta muuttuu erään tavallisen ajomatkan aikana. Nykyajassa nainen, 1960-luvun pariskunnan lapsenlapsen vaimo, ajaa läpi Euroopan karkuun avioliittonsa ongelmia. Henkilöt ovat eläviä ja uskottavia, kerronta soljuu sujuvasti eteenpäin. Ainoa, mikä itseäni häiritsi, oli 60-luvun pariskunnan muutto Australiaan, mikä tökkäsi silmään hivenen epäuskottavana ratkaisuna. Muuten miellyttävää luettavaa tämäkin.

Arvio: 3½/5

82. Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta



Minulla ei ole selkeää mielikuvaa Rauman edellisestä kirjasta nimeltä Katoamisten kirja. Muistaakseni se oli ihan hyvä, mutta ei näköjään erityisen mieleenjäävä eikä se päässyt parhaiten sinä vuonna luettujen kirjojen joukkoon. Tältäkin odotin mukavaa lukukokemusta, mutta odotukset ylittyivät reippaasti. Nautin todella tästä kirjasta. Tarina kertoo Erikasta, huippuälykkäästä matemaatikosta, joka ei kuitenkaan osaa puhua ihmisille tai oikeastaan edes elää elämäänsä sosiaalisena olentona muiden ihmisten parissa. Toisessa ääripäässä on hänen kehitysvammainen siskonsa Emilia, josta kaikki pitävät, mutta joka ei matematiikasta tai muistakaan kovin abstrakteista asioista ymmärrä. On Tuovi, jonka sukupuoli jää ensin hieman pimentoon, on ilmastonmuutos, sukupuuttoon kuollut Tasmanian tiikeri ja Itämeren öljyonnettomuus. On seksi ja matematiikka, lihallisuus ja konkreettisuus abstraktiuden vastakohtana. Näkymättömän maailman aaveet, elämisen vaikeus kädessä olevista korteista riippumatta ja yksinäisyys, irrallisuus, ulkopuolisuus. Jollain tapaa tästä tuli mieleen vähän aikaa sitten lukemani He eivät tiedä mitä tekevät, jossa siinäkin teemojen runsauteen meinasi hukkua.

Hienosti kerrottu tarina, joka ei masentavahkosta aiheesta huolimatta ole masentava.

Arvio: 5-/5

Itkonen, Pulkkinen, Hiltunen... Kotimaisia kertojia

Olen viime aikoina lukenut kolme suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjaa: 
7. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo,
8. Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä 
9. Pekka Hiltunen: Iso

Luettuani muutaman kirjan Juha Itkoselta olen ehdottomasti halunnut lukea niitä lisää ja nyt osui yksi kohdalle. Pidän Itkosen tavasta kirjoittaa. Hän saa tavallisen arjen kuulostamaan ja vaikuttamaan mielenkiintoiselta. Hetken hohtava valo kertoo perheestä, jonka tarinaa kuvataan 50-luvulta nykypäivään. Kodinkonekauppiaan vaurastuminen ja Amerikan ihailu on uskottavasti kuvattu ja lähihistoriasta on kiva lukea. Välillä tarina tosin jää liikaakin jaarittelemaan yksityiskohtiin. Puuduin välillä varsinkin perheen pojan, minäkertoja Esan tarinointiin, luultavimmin siksi, etten oikein osannut samastua hänen kaikkiin ajatuksiinsa.

Tarinan alussa kuvittelin, että pitäisin Hetken hohtavasta valosta todella paljon, mutta on pakko myöntää, että loppua kohden se alkoi hieman kyllästyttää ja uuvuttaa. Tarinaa olisi voinut ehkäpä hivenen tiivistää.




Riikka Pulkkisen uutuuteen tarrasin vain siksi, että kannessa lukee Riikka Pulkkinen. Kirjan nimi kuulosti chick litiltä, samoin takakansiteksti. Ja sitähän se sitten oli, eli ei minun kirjani ollenkaan. Enpä edes tiedä, miksi luin tämän loppuun. Kirjan keskiössä on alle kolmekymppinen tyttönen, jonka mies lähtee lätkimään. Sitten ruikutetaan miehen perään ja yritetään epätoivoisesti etsiä uutta. Mukana on myös kaikenlaista muuta nuoren naisen elämään kuuluvaa, suklaata, vauvoja ja vauvattomuutta,  hassunhauskaa kuplajuoma-korkokenkähömppää, joka minuun ei vetoa ollenkaan. Voi tätä silti suositella kyseisen lajin ystäville, koska kyllähän Pulkkinen kirjoittaa osaa. Chick lit on käsittääkseni hyvinkin suosittua, mutta toivoisin silti, että jatkossa Pulkkinen kirjoittaisi jotain muuta.



Pekka Hiltusen kirjassa Iso päähenkilö on reilusti ylipainoinen, yksinäinen ja perheetön, korkeakoulutettu mutta työtön nainen, joka asuu rumassa laikkuseinäisessä yksiössä. Elämä, ajatukset ja muiden ennakkoluulot pyörivät painon ympärillä. Tarinan päähenkilö on ollut lihava ja koulukiusattu lapsuudestaan saakka, mutta kirja pureutuu ylipainoon ja sen merkitykseen lihavalle yksilölle itselleen, muille ihmisille ja yhteiskunnalle hyvinkin monesta eri näkökulmasta.

Huomattava ylipaino ja ankea yksinäinen elämä. Kumpi on syy ja kumpi seuraus? Lähes täysin samaa dilemmaa käsitteli myös joulukuussa lukemani Lionel Shriverin kirja Big Brother. Tämä Hiltusen kirja on kyllä suomalaiselle lukijalle huomattavasti realistisempi. Tarinasta mieleen ehkä eniten jäi se, kuinka yhteiskunta on muuttunut suvaitsevaiseksi monia vähemmistöjä kohtaan, mutta ulkonäkökeskeisessä maailmassamme ylipainoisia kohdellaan yhä tylymmin. Ajatuksia herättävä kirja, joka saattaa olla ylipainoiselle lukijalle jopa terapeuttinen tai voimaannuttava.

Kirjan kansi on hieno. Itse tulkitsen sen tapetiksi.

Arviot:
Itkonen: 3+/5
Pulkkinen: 1/5
Hiltunen: 3+/5

Kesä-Suomi-miehiä: Mäki ja Itkonen

Ennen matkaa, matkalla ja matkan jälkeen olen lukenut kaksi suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa:
51. Reijo Mäki: Tatuoitu taivas ja 52. Juha Itkonen: Kohti

En muista, mitkä Mäen vanhemmista Vares-kirjoista olen joskus lukenut ja mitä en, mutta tätä 90-luvulla julkaistua tulevaisuusvisiota en ainakaan ollut lukenut aiemmin.

Mäen ystäville ja tyylistä pitäville luvassa on taattua tavaraa: kauniita naisia, jännitystä, huumoria, pahiksia, seikkailua, takaa-ajoja, pakoa, kuolemanvaaraa... Itselleni tarina oli liian viihteellinen ja maskuliininen. Suosittelisin tätä amispojille tai muille kulttuurinkammoksujille, joille kirjallisuus on kirosana. En edes tiedä miksi luin tämän - kesän pehmentämillä aivoilla toimettomina aamuina ja iltoina, ei paljoa mitään ajateltavaa edes kaivanne?
Kirjallisuutena tämä ei antanut mitään.

Arvio: 1/5

Itkosen Kohti taas miellytti kovastikin. Thaimaan matkasta kertova perhetarina on oikein sopivaa matkalukemista. Mikään matkakertomus tämä ei kuitenkaan ole, vaan kuvaus perhesuhteista, isästä ja pojasta, jotka lähtevät Thaimaahan etsimään katoamistempun tehnyttä tytärtä ja sisarta. Paljoa tässä ei tapahdu; fokus on perhesuhteiden näennäisen yksinkertaisuuden monimutkaisuudessa. Itkosen kieli on todella miellyttävälukuista, ja sitten ristiriitaisesti tyyli välillä ärsyttää. Harmitti, kun tarina päättyi niin kesken. Henkilöhahmot olivat niin eläväntuntuisia, että aloin pitää heistä, ja olisin halunnut tietää lisää. En tiedä miksi, koska varsinkin miehet olivat arvoiltaan ja ajattelultaan hyvin kovia ja rahakeskeisiä. Silti he kuitenkin olivat jollain tapaa inhimillisiä?

Arvio: 4/5

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

61. Juha Itkonen: Seitsemäntoista



Tarina alkaa hyväntuulisena ja huolettomana nuoren pojan elämän kuvauksena, mutta on lopussa jotain ihan muuta. Pidin ensimmäisestä osasta paljon ja ilahduin rakenteellisen ratkaisun yllätyksestä, mutta toinen osa, jossa tarinan kirjailija tilittää kirjailijuuttaan, on hieman puuduttava. Itkosen kieli on onnistunutta ja paikoin tunnelma on niin hyvin kuvattu, että tulee oma nuoruus elävästi mieleen. Toisessa osassa into lukea eteenpäin kuitenkin laimenee, mutta lopussa tarina vetää taas mukaansa.

Haluan lukea lisää Itkosta, koska kirjoittaa hän selvästi osaa. Mahtavatko vaan muutkin hänen kirjansa olla yhtä pirstaleisia?

Arvio: 4/5