Vuoden viimeiset dekkarit

87. Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi



En ollut tiennytkään, että Mikael Niemi on kirjoittanut dekkarin, joten uteliaana tartuin tähän. Tornionjokilaaksossa murhataan vanha mies ja Tukholmasta saapuu nuori naispoliisi selvittämään murhaa. Kyseessä on siis hyvin tyypillinen dekkariasetelma. Kovin tavalliseksi dekkariksi tämä ei kuitenkaan muodostu, koska teemaksi nouseekin meänkielen puolustus, vähemmistön asema Tornionjokilaaksossa. Voiko kielen vuoksi murhata? Voiko kielen murhata? Suomenkielisten asema halveksittuna vähemmistönä on tietenkin näin suomalaisena aika erikoista  lukea. Muitakin rikoksia nousee menneisyydestä, historia pääsee esille ja kaiken päälle liimataan vielä rakkaustarina. Loppu on melko korni, mutta ei tämä ärsyttänyt, vaan karmeista rikoksista huolimatta onnistuin tulemaan tästä oudosti jopa hyvälle tuulelle?

Arvio: 3+/5

88. Mons Kallentoft: Syyskalma



Joulukuun kirja omasta hyllystäni

Olen pitänyt muutamasta aiemmin lukemastani Kallentoftin dekkarista, mutta tämän kanssa en oikein meinannut päästä käyntiin. Alussa tuntuu, että tarinassa on liikaa henkilöitä ja siinä viitataan jatkuvasti edellisen kirjan tapahtumiin, joita en kunnolla muistanut. Kirjailijan tyylistä pidän edelleen, lähes runollisesta kielestä ja inhorealistisesta maailmankuvastakin. Paikoin tämä tarina on kyllä jopa liian angstinen ja synkkä, mutta toisaalta se on realistinen. Poliisi voi todellakin traumatisoitua syvästi, jos joku hullu uhkaa tappaa hänen lapsensa. Mutta miksi niin monessa skandinaavidekkarissa päähenkilö on juoppo ja yksinäinen, elämänhallinta täysin hukassa? Ja kuitenkin hän hoitaa työnsä moitteettomasti ja selvittää monimutkaiset rikokset armottoman fiksuutensa avulla? Eiköhän tässä ole jonkinlainen ristiriita?

Juoni ei ole kummoinen - tapahtuu murhia ja niitä selvitetään. Päähenkilö Malinin inhimillinen kamppailu oman elämänsä mörköjen kanssa on kiinnostavampaa seurattavaa. Kuitenkin luulen pitäneeni sarjan edellisistä osista enemmän?

Arvio: 3/5

89. Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot



Taas yksi ruotsalainen dekkari. Paljon viime aikoina dekkareita lukeneena aloin arvailla tarinan mysteereitä jo alkuvaiheissa. Osan arvasin oikein, kaikkea en todellakaan.  Ihan sujuva ja mukava perusdekkari, jossa kuolleena löytyy pappispariskunta. Miehen epäillään tappaneen vaimonsa ja sitten itsensä, mutta onko kyseessä sittenkään perhesurma vai kylmäverinen, itsemurhaksi lavastettu murha? Mihin on kadonnut kuolleen pariskunnan tytär ja miten laiton maahanmuutto ja ihmissalakuljetus liittyvät aiheeseen?

Ihan ovela ja koukuttava dekkari, jossa on mukana paljon erilaisia näkökulmia. Pidän kirjailijan tyylistä ja ehdottomasti luen lisääkin hänen kirjojaan.

Arvio: 3½/5

90. J.K. Johansson: Laura



Tuli sitten tällainenkin dekkari joululoman suklaakoomassa luettua. Kirjailijan nimimerkin takana on kuulemma joukko tarinankerronnan ammattilaisia, ja taitaa olla joku salkkarikäsikirjoittajaporukka kyseessä. Sen verran höttöinen hömppä tarina on. Jo lähtökohdiltaan se on outo - poliisi kärsii nettiriippuvuudesta ja menee siksi töihin kouluun erityisopettajaksi. Koulussa hänen toimenkuvansa on hyvin kyseenalainen, koska hän lähinnä tutkii kadonneen oppilaan Lauran tapausta. Arvoisan kirjailijanimimerkin olisi ehdottomasti pitänyt ottaa selvää, mitä erityisopettaja oikeasti tekee, jotta tarinaan olisi tullut edes hiven uskottavuutta. Päähenkilö Miia on muutenkin outo ja ristiriitainen. Kaunis, nuori, hoikka nainen, joka ryypiskelee kaveriporukassa iltaisin, iskee miehiä liukuhihnalta, syö kasoittain perhepizzoja ja useita hampurilaisaterioita kerralla ja toimii siis sekä poliisina että opettajana... Huh.
Suosittelen helppoa ja kevyttä kirjallisuutta etsiville. Itse en taida jatko-osia lukea.

Arvio: 1½/5

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

76. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja



Marraskuun kirja omasta hyllystäni

Olen halunnut jatkaa Knausgårdin taistelujen lukemista jo pitkään, mutta eipä ole jatkoa kirjastossa eteen putkahtanut. Kirjamessuilla taisteluiden kolmas osa kökötti myyntipöydällä sopuhintaan kympillä, joten nappasin sen mukaani.

Tämä osa keskittyy Karl Oven lapsuuteen 1970-luvulla, ankaran ja autoritäärisen isän varjossa. Päähenkilö on kouluikäinen, ehkä noin kymmenvuotias, kirjan loppupuolella jo esiteini-ikäinen tyttöjen pussailija. Arkielämä on taas kuvattu yksityiskohtaisesti ja tavattoman kiehtovasti ja mukaansatempaavasti. 70-luku piirtyy esiin tarkkana, lapsen elämä on huoletonta ja toisaalta kovin vaikeaa, itku pääsee usein.

Jotenkin jäi sellainen mielikuva, että tämä lapsuuskuvaus olisi suoraviivaisempaa kerrontaa kuin sarjan edelliset osat? Pidin kyllä tästäkin. 

Arvio: 4-/5

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

70. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani



Lokakuun kirja omasta hyllystäni

Olen nähnyt Pussikaljaelokuvan jokunen vuosi sitten ja näkyihän tuo tulevan jokin aika sitten televisiostakin. Uudestaan en elokuvaa katsonut, enkä muista siitä muuta kuin Helsingissä ympäriinsä lorviskelevat kaverukset. Pokkarina Pussikalja on unohtunut lojumaan hyllyyni jo pitkäksi aikaa ja nyt oli sen vuoro päätyä matkalukemiseksi.

Alussa en ollut varma, onko tarina hölmö vai nokkela, mutta kieli vei mukanaan vaikkei tarinan juonenkulku välttämättä niinkään. Mitään perinteistä juonta tässä ei tunnu edes olevan; kunhan haahuillaan ympäriinsä. Näppärästä kaljoitteluun keskittyvästä sanailusta tuli hetkittäin Reijo Mäki mieleen ja sitten taas välillä volterkilpimäiset sivunmittaiset megavirkkeet eivät ole välttämättä sitä kaikkein helpointa luettavaa.

Ja kun pinkomista sitten jatkoi kiinnittämättä huomiota siihen suorittamiseen sen syistä puhumattakaan, alkoi äkkiä tuntua sairaalla tavalla jotenkin hyvältä, tuli mieleen sellainenkin ajatus että tässä sitä juostaan ja ollaan jollain merkillisellä keinolla ikään kuin onnellisia, jotenkin se tuli siitä se ihme onnellisuus että siinä oli sellainen melkein elokuvamainen tunnelma ja kai sen kerskailevan ukkosenvasamoinnin tähden aika raamatullinen myös, se oli outoa, että ne elokuvallisuus ja raamatullisuus olivat oikeastaan sama asia, niitä ohjasi molempia joku sepitteellisyyden ja hidastettuuden huoma joka vähäksi aikaa päästi kokonaan irti varsinaisesta elämästä ja sen elämisestä, aika ja aine rupesivat ikään kuin kaartumaan juoksemisen ympärille ja siitä eittämättömästä madonreikämäisyydestään huolimatta se kvasifysikaalinen ilmiö siinä muodostui nopeasti jotenkin turvalliseksi, koko kaupunki samoin, se laakea likainen astia, musta jumppaava taivas joka hajosi maahan lämpimänä vetenä ja jota pitkin salamat nelistivät kiljuen kuin pillastuneet taivaanvuohet tai sellaiset, koko se osa kaupunkia, koti, mäet ja harjut, joiden rinteille suuret laatikkomaiset yksinelämisellä täyteenahdetut talot oli survaistu kuin vääriin koloihin pakotetut palikkatestikapineet tai jotkin jättiläismäiset nopat, sekin tosiaan käväisi mielessä, noppa, ja sitten huomio kiinnittyi takaisin siihen ympäristöön, viikkokausien paahteen mustaamiin vaahteroihin ja nahkeisiin lehmuksiin, joita kova vesi nyt painoi maahan kuin takkuisia hiuksia, korttelien jotenkin tulppaanimaiseen esillepanoon ja katujen ristikkoon jota pitkin sade syöksyili vikapäisenä suuntiinsa, siihen katuun, nimenomaiseen Vaasankatuun, auki unohtuneisiin ikkunoihin, jotka rämisivät tuulessa, jalkakäytävien viereen pysäköityihin autoihin joita sade hakkasi niin että se kuulosti joltain kymmeneltätuhannelta rumpua päristävältä jumalanpalvojalta.

Tämän samanhan olisi voinut kertoa toteamalla, että kaupungissa sataa ja pojat juoksevat tyytyväisinä.

Ei tästä minun suosikkikirjaani tullut, mutta on tarinassa kieltämättä omalaatuinen viehätyksensä. Ymmärrän kyllä senkin, jos joku ei tästä pidä ollenkaan.

Arvio: 3/5

Margaret Atwood: Poikkeustila

67. Margaret Atwood: Poikkeustila



Syyskuun kirja omasta hyllystäni

Atwoodin novellikokoelma on kärsivällisesti kököttänyt kirjahyllyssäni ja odottanut lukuvuoroaan vuositolkulla. Alussa kirja vaikutti ok-osastolta. Kirjan kolmatta novellia lukiessani tajusin, että novelleissa on samat henkilöt, ja samassa kirja alkoikin kiinnostaa enemmän. Onko tämä edes varsinainen novellikokoelma, kuten takakansi väittää, koska novelleista tai luvuista kuitenkin muodostuu yhtenäinen tarina? Ilmeisesti kyseessä on osittain myös elämäkerta?

Tarina kertoo naisesta, joka ensin lähes teini-ikäisenä saa pikkusiskon. Myöhemmin hän muuttaa maalle asumaan naimisissa olevan miehen ja eläinlauman kanssa. Tämä elämä maalla oli mielestäni kirjan kiinnostavin osa. Sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, mutta ei mitään erityisen järisyttävää vaikutusta tehnyt kuitenkaan. Jotain vastaavaa haluaisin kuitenkin lukea pian. Tarinan kieli, maailma ja tunnelma viehättivät.

Arvio: 3+/5

Michael Cunningham: Tunnit

48. Michael Cunningham: Tunnit

Elokuun kirja omasta hyllystäni

Kolme naista eri vuosikymmenillä enemmän tai vähemmän vankeina omissa elämissään, kolme elämää kietoutuen yhteen Mrs. Dallowayn elämään. Luulin lukeneeni kyseisen teoksen, Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn joskus opiskeluaikoina, mutta enää en olekaan asiasta varma. Ärsyttävää, miten sitä unohtaakin. Kirja on kiehtova tarina naisista, joita yhdistää joko uinuva tai tietoinen rakkaus naiseen ja kuolema. Joskus parikymmentä vuotta sitten muistan lukeneeni monta Cunninghamin kirjaa peräjälkeen ja pitäneeni Cunninghamia jopa suosikkikirjailijoideni joukossa. Tämäkin tarina täytti odotukset. Lähes kaikki kirjassa miellytti - kerronta, kieli, rakenne. Loppu kokoaa naisten elämät nerokkaasti yhteen. Kyllä, tämä oli ehdottomasti parempi lukukokemus kuin kaikki ne dekkarit, joita olen nyt kesällä aivottomasti ahminut. Kirjasta tehtyä elokuvaa en ole nähnyt, mutta ehkä pitäisi?

Arvio: 4+/5

Jo Nesbo: Lumiukko

46. Jo Nesbo: Lumiukko



Heinäkuun kirja omasta hyllystäni

Kiehtovasti lumiukkoteeman ympärille rakentuva rikostarina on parasta viihdettä. Nesbo on yksi ehdottomia dekkarisuosikkejani ja olen jopa hieman säästellyt tämän kirjan lukemista. Nyt kuitenkin nappasin sen matkalukemiseksi, koska tiesin sen sopivan siihen tarkoitukseen mainiosti.  Juoni on vetävä, tarina on fiksu muttei liikaa keskittymistä vaativa sopiakseen matkalle ja luvut ovat lyhyitä, joten tarvittaessa kirjaa voi lukea vain vähän kerrallaan.

Pidin tästä, mutta hieman petyin, kun osasin jonkin verran ennakoida ja aavistaa tarinan kulkua. Tosin jos murhaaja näyttää selviävän, kun kirjaa on vielä lukematta monta sataa sivua, niin johan siinä tyhmempikin tajuaa, että tämä ei ollut tässä. Kaipa olen kuitenkin lukenut riittävästi dekkareita ja sisäistänyt tiettyjä toistuvia kaavoja, kun erästä käännekohtaa epäilin jo takakansitekstin perusteella. Loppuratkaisua en kuitenkaan hoksannut, mikä tietysti ilahdutti.  Kaikkiaan kesälukemisena täydellistä, dekkarina odotin ehkä vieläkin enemmän.

Arvio: 3½/5

Heli Laaksonen: Pursu

44. Heli Laaksonen: Pursu



Kesäkuun kirja omasta hyllystäni

Vessalukemiseksi valikoitui tällä kertaa Heli Laaksosen lyhyitä tarinoita, kolumneja tai pakinoita, mitä lienevätkään. Olen asunut Keski- ja Itä-Suomessa, joten lounaismurre on viehättävää, mutta vierasta ja vähän vaikeaakin. Kirjan jutut ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi mainioita. Niissä pohditaan mm. sitä, miksi ihmisellä pitää olla liikaa tavaraa, kannattaako luontoon muuttaa asumaan ja voiko ladossa yöpyä, ihmetellään puluja, ruokarajoitteita, sanontoja. Mielestäni kuitenkin tälläiset lyhyet pakinat toimivat parhaiten yksitellen silloin tällöin luettuna vaikkapa lehdestä kuin suurena kertarysäyksenä yksien kansien välissä. Vessalukemiseksi tämä sopii paremmin kuin iltalukemiseksi.

Alkaa muuten käydä melkoiseksi suorittamiseksi ja pakkopullaksi tämä kirja kuussa omasta hyllystäni -haaste. Mulla on tällä hetkellä kirjastosta 39 kirjaa lainassa, ja niistä noin kolmasosassa uusimisraja on ylitetty ja muutama on varattu, joten lukemista on pakko kiirehtiä. Ei meinaa millään riittää aika oman hyllyn kirjoille! Itseäni saan syyttää, mitäs olen näin ahne. Silkkaa typeryyttä lainata paljon enemmän kirjoja kuin mitä ehtii lukea. Mutta kun ne ovat niin houkuttelevia...

John Irving: Vapauttakaa karhut!

41. John Irving: Vapauttakaa karhut!



Toukokuun kirja omasta hyllystäni

On kummallista, että Irvingin 60-luvulla kirjoittama esikoisromaani suomennettiin vasta pari vuotta sitten. Yhtä outoa on se, että minä luen tämän vasta nyt. Kirja on kummitellut mielessä ja pistänyt silmään omasta kirjahyllystäni silloin tällöin, mutta ne kirjastosta kotiin haetut päälle kaatuvat kirjakasat ovat aina kiilanneet yöpöydän lukupinoon ensin.

Tarina kertoo kahdesta nuoresta miehestä, jotka ostavat Wienistä yhteisen moottoripyörän ja lähtevät sillä valloittamaan maailmaa tai ainakin Itävaltaa. Ensimmäinen pysäkki on eläintarha, josta luettuani heti ajattelin, että älkää nyt hemmetissä ruvetko vapauttelemaan karhuja tai muita elukoita - en halua lukea mitään eläintenlahtauskirjaa. Eläintarhaan palataan vielä myöhemmin uudestaan, ja samalla tarina laajenee toisen nuoren miehen suvun tarinaksi.

Yllätyksekseni luin tätä monta viikkoa. Tarina ei tempaissut mukaansa toivomallani ja odottamallani tavalla, vaan juoni jynnäsi puolivälissä paikoillaan ja sai minut hieman malttamattomaksi: Siis mitä nyt oikein tapahtuu, mistä on oikein kyse. Onneksi loppu hieman selvensi ja palkitsi, vaikka en erityisemmin lopusta pitänytkään. Tuttuja irvingmäisyyksiä pilkahtelee siellä täällä, ja vaikka tästä ei suosikki-irvingini tullutkaan, herätti tämä halun lukea uudelleen monta muuta, 90-luvulla lukemaani irvingiä.

Arvio: 3/5

Juhani Karila: Gorilla

29. Juhani Karila: Gorilla



Huhtikuun kirja omasta hyllystäni

Karilan novellikokoelma ällistyttää, kummastuttaa, huvittaa ja pöyristyttää. Lähes jokaisen novellin lukemisen jälkeen tunnelma oli lähinnä tasoa höh tai häh. Pidän kyllä outouksista, mutta tätä lukiessani henkilökohtainen kummallisuudensietorajani taisi ylittyä, vaikken vielä viikko sitten oikeastaan tiennyt sellaista rajaa olevan olemassakaan.

Jos olisin lukion äidinkielen opettaja, ottaisin tästä kokoelmasta yhden novellin abien kokeeseen analysoitavaksi. Ja sitten olisin mitä luultavimmin aivan pulassa koepapereiden arvioinnin kanssa.

Suosittelen lukijoille, jotka eivät halua päästä helpolla, joille tavallinen ei riitä.

Arvio: En osaa sanoa

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

24. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu



Maaliskuun kirja omasta hyllystäni

Olen vältellyt tämän kirjan lukemista, koska tiesin sen kertovan avioerosta ja syöpäsairaasta lapsesta. Ajattelin tarinan olevan ankea, ahdistava tai sitten elämä on kamalaa -tyylinen ruikutus. Mutta kirja olikin pääpiirteissään ihan miellyttävä, kerralla luettava, toiveikaskin kaiken kurjuuden alla. Toki tarina on aiheensa vuoksi hyvin melankolinen ja päähenkilön alistuminen pettäjäsikamiehensä mielivaltaan paikoin ärsyttääkin. Tietty toiveikkuus ja vahvuus tässä kuitenkin miellytti, vaikka elämän varjopuolia kuvataankin. Pidin kerrontatavasta ja tarinan rytmistä, kovastikin. Onnistunut tarina, viimeistellyn ja mietityn oloinen.

Arvio: 3½/5

Marja Björk: Poika

14. Marja Björk: Poika




Helmikuun kirja omasta hyllystäni

Hämmästyin, kun huomasin tämän kirjan olevan Finlandia Junior - ehdokkaana. En ollut itse ajatellut tätä nuortenkirjaksi, mutta kyllä tämä yhtä hyvin sopii luettavaksi niin nuorille kuin vanhemmillekin. Tarina on inhimillinen, rehellinen, konstailematon ja nopealukuinen, ja se kuvaa mielestäni ihan uskottavasti sitä, kuinka vaikeaa on olla tyttö, jos on lapsesta saakka tuntenut olevansa poika. Aiheesta en ole aiemmin montakaan kirjaa lukenut, joten mielelläni ja kiinnostuneena tämän luin. Ainoa silmiinpistävä epäuskottavuus tarinassa oli mielestäni se, että päähenkilön äiti lukee netistä tyttärensä olevan transsukupuolinen ja opastaa häntä eteenpäin. Missä maailmassa vanhemmat ovat näppärämpiä netinkäyttäjiä kuin lapsensa? Ei olla vielä sellaisia aikoja eletty.

Arvio: 3+/5

Haruki Murakami: 1Q84. Osa 3

2. Haruki Murakami: 1Q84. Osa 3



Tammikuun kirja omasta hyllystäni

Saatuani tämän joululahjaksi tiesin heti, että luen tämän mahdollisimman pian, kirjaston kirjoista ja niiden eräpäivistä välittämättä. Halusin tietää miten tarina päättyy, ennen kuin tarinan ykkös- ja kakkososien yksityiskohdat ovat unohtuneet mielestäni.

Trilogian kolmososa jatkaa edellisistä osista tutuilla realismista vinksahtaneilla linjoilla. Miten mukava olikaan taas palata tähän maailmaan! Tarinan jännitteenä säilyy lähes loppuun saakka se, tapaavatko päähenkilöt Tengo ja Aomame toisensa, koska ja miten. Tarina etenee kolmesta näkökulmasta. Tengon ja Aomamen lisäksi tapahtumia seuraa Ushikawa, omituiseksi ja huomiotaherättävän rumaksi kuvattu lahkon palkkaama salapoliisi, joka etsii Aomamea.

En suosittele kirjaa niille, jotka eivät ole lukeneet ykkös- ja kakkososaa, mutta koko trilogiaa suosittelen lämpimästi. Hesarin kriitikko ei kirjasta pitänyt, mutta tällä kertaa olen hänen kanssaan eri mieltä. Minusta tarina on kiehtova ja sen viehätys säilyy loppuun saakka. Toisaalta kirjan halusi lukea nopeasti, jotta saisi tietää miten asiat ratkeavat ja toisaalta lukemista halusi pitkittää, tarinan ei halunnut loppuvan. Harmitti päästää irti tästä todellisuudesta, vuoden 1Q84 maailmasta.

Arvio: 5/5