John Irving: Ihmeiden tie

39. John Irving: Ihmeiden tie



Irving on pitkän linjan kirjailija, jota muistan lukeneeni ja jonka maailmoihin muistan uponneeni jo reilut parikymmentä vuotta sitten. Vanhalta suosikkikirjailijalta on aina mukava huomata upouuden romaanin ilmestyneen. Valitettavasti vanhojen suosikkien kohdalla odotukset saattavat olla liian korkealla ja niinpä sitten kävi tämänkin kanssa.

Päähenkilönä tarinassa on lapsena kaatopaikalla rampautunut ikääntyvä kirjailija Juan Diego, joka matkustaa Filippiineille ja nukahtelee vähän väliä vajoten menneisyyteensä. Vaikka tarina etenee kahdessa aikatasossa, tuntuu se kuitenkin jollain tapaa jynnäävän paikoillaan. Tragikoomiset käänteet tuntuvat lähinnä vaivaannuttavilta eikä tarina tempaise mukaansa odottamallani tavalla. Tuttua irvingmäisyyttä tässä on paljon, mutta sekään ei pelasta sitä tosiseikkaa, että valitettavasti kirja vaikuttaa alusta saakka aika tylsältä. Luin tätä matkalukemisena viime kesänä kahdella matkalla, ja huomasin useampaan otteeseen laittavani kirjan sivuun ja syventyväni mieluummin kännykän uutisiin. Jynnäävän juonen lisäksi päähenkilökin on hieman ärsyttävä, ei ollenkaan mielenkiintoinen, vaikka olisi sitä voinut olla. Lopulta luin tätä peräti kuutisen viikkoa, ja olin helpottunut kuin sain viimeiset sivut luettua harppoen ja silmäillen. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Arvio: 2½/5
Luettu heinä- ja elokuussa

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

8. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen



Ennen kuin aloin lukea tätä, en ollut varma, olenko lukenut tämän jo. Lukemisen jälkeen olin yhtä epätietoinen. Ehkä olen lukenut tämän 90-luvulla muiden klassikkojen joukossa, ehkä en. Tarinasta tuli mieleen omalta osaltaan useat lapsena lukemani tyttökirjat. Päähenkilö on poikamainen, arkailematon pikkutyttö, joka vetäisee mieluummin isoveljeään turpaan kuin pukeutuu mekkoon. Aikuisen maailman mielettömyys nähdään osoittelematta ja alleviivaamatta lapsen silmin, mistä pidin.

Päähenkilö Scoutin isä, asianajaja, puolustaa mustaa miestä oikeudessa 1930-luvulla, aikana, jolloin mustan ja valkoisen ollessa vastakkain valkoinen automaattisesti voittaa, sanoivat todisteet mitä tahansa. Vanhojen tyttökirjojen lisäksi tästä tuli mieleeni romaani Piiat.

Kirjaa voi suositella monenlaisille lukijoille. Jos joku ajattelee klassikoiden olevan vaikeita ja monimutkaisia, tästä voi olla hyvä aloittaa ja huomata olevansa väärässä. Tätä voi suositella teineillekin - itse ainakin olisin lukenut tämän mielelläni jo nuorena. Tarinan ajankohtaisuus on lähes isku vasten kasvoja.

Arvio: 4/5

Hugh Howey: Kohtalo

3. Hugh Howey: Kohtalo



Siilo-saagan päätösosa olisi pitänyt lukea heti ykkös- ja kakkososien jälkeen. Vaan kun luin ensimmäisen osan Siilo, eipä ollut muita osia vielä edes suomennettu. Olisin halunnut muistaa aiempien osien, varsinkin ykkösosan tapahtumien yksityiskohdat tarkemmin, koska tämä on kuitenkin niin selkeästi yksi iso tarina. Odotin mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää.

Siilossa 18 asustava, ensimmäisestä osasta tuttu Juliette puhkaisee reiän toiseen siiloon ja käy ulkomaailmassa hakemassa näytteitä, jotka tarjoavat hänelle täysin uutta ja odottamatonta tietoa. Tämä on liikaa, joillekin, jossakin ja hetkessä koko siilon väki on hengenvaarassa. Toivoin tarinan henkilöille hyvää, mutta olin varma, ettei tästä kovin valoisa tai aurinkoinen tarina voi tulla. Eikä tullutkaan. Salaliittoja, väkivaltaa ja kuolemaa on mukana riittämiin. Tarinan puolivälissä huomasin,  että aloin hieman menettää kiinnostustani. Liekö tarinaa kuitenkin pitkitetty liikaa? Loppua kohden mielenkiinto luonnollisesti palasi, ja halusin tietää, mitä tapahtuu. Loppu on odotettavissa ja tarinalle sopiva. Trilogia on lukemisen arvoinen.

Arvio: 4/5

Syys-lokakuun dekkarit

Syys- ja lokakuussa luin seitsemän dekkaria.

63. Håkan Nesser: Yksinäiset



Olen pitänyt Nesserin dekkareista, koska ne ovat maanläheisiä ja uskottavia, eivätkä mene toimintaelokuvamaiseksi mellastukseksi eikä niissä ole sensaatiohakuista väkivaltaa, pervouksia, kidutusta tai muuta vastaavaa. Pidin tästäkin, enemmän kuin monesta muusta viime aikoina lukemastani dekkarista. Jyrkänteen alta löytyy kuollut mies. 35 vuotta sitten täsmälleen samassa paikassa kuoli miehen silloinen avovaimo. 70-luvulle päästään opiskelijaporukan seurassa, 2000-luvulla mysteeriä tutkii poliisi Barbarotti. 70-luvun tapahtumat kiinnostivat enemmän, nykyajassa taas ikivanhojen tapahtumien selvittely junnuttaa paikallaan eukä tunnu etenevän juuri ollenkaan.

Pitkästä aikaa dekkari koukutti ja luin tätä muulloinkin kuin tunnin iltasella. Nesserin tarina on varsin hidastempoinen mutta koko ajan etenevä, mysteerin säilyttävä, mutta uskottava(hko), melko realistinen verrattuna moniin muihin ruotsalaisiin dekkareihin. Henkilöt ovat onnistuneita ja keskenään kovin erilaisia, loppukin sopii tarinaan. Pidin ja tämän myötä innostuin taas dekkareista hetkellisen tympiinnyksen jälkeen.

Arvio: 4-/5
Luettu syyskuun alussa

64. Reijo Mäki: Tulivuori



Ties kuinka mones Vares-dekkari ei paljoa eroa edeltäjistään. Jussi Vares tutkii kuolleen naisen, tällä kertaa entisen tyttöystävän tapausta ja joutuu samalla itsekin kuolemanvaaraan useampaan otteeseen. Uutta kirjassa on miljöö, sillä se ei sijoitu Turkuun vaan Kanarialle. Luvassa on tuttua, mukahauskaa verbaalista kikkailua, esimerkiksi naikkonen nimeltä Mai Tovara, olutta ja naisia. Rikoskin ratkeaa siinä sivussa. Näille kirjoille on varmasti lukijakuntansa ja kysyntänsä. Minuakin nämä viihdyttävät, vaikken keski-ikäisenä kukkahattutätinä taida varsinaiseen kohderyhmään kuuluakaan. Kirjallisuutena en viitsi lähteä edes arvioimaan.

Arvio: 2½/5
Luettu syyskuun puolivälissä, e-kirjana

65. Mary Kubica: Good girl. Kunpa tietäisit 



Vai että good girl. Eikös yksi kiltti tyttö jo ollut? Kannet hehkuttavat kirjan kansainväliseksi bestselleriksi ja siihen nähden kirja on kyllä suuri pettymys. Mikähän tässä muka on niin ihmeellistä? Lähes jokainen lukemani ruotsalainen dekkari on tasokkaampi kuin tämä!

Arvostetun tuomarin tytär kidnapataan. Tarina etenee kahdessa tasossa, aiemmin ja myöhemmin, jostain syystä viimeiset n-kirjaimet väärinpäin käännettynä. Myöhemmin-luvuissa tytär on saatu muistinsa menettäneenä takaisin, aiemmin-luvut etenevät murhaa tutkivan etsivän, tytön äidin ja kidnappaajan näkökulmista. Tarina on helppolukuinen ja lattea, kieli yksinkertaista ja henkilöt jäävät etäisiksi. En pitäisi tätä "koukuttavan jännittävänä ja tiivistunnelmaisena" kuten takakansi lupaa. Yhtään mullistavaa tai yllättävää käännettä tarinassa ei ole eikä epilogikaan kokenutta dekkarinlukijaa erityisemmin säväytä. Keskinkertainen perusdekkari.

Halajan erinomaista luettavaa, joten miksi, oi miksi tuhlaan aikaani tällaisen lukemiseen?

Arvio: 2/5
Luettu syyskuun puolivälissä

66. Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit



Muistan pitäneeni edellisestä lukemastani Ohlssonin dekkarista kovasti, mutta tämä oli kyllä pettymys. Tukholmasta New Yorkiin matkalla olevassa lentokoneessa uhataan olevan pommi ja lentäjän uskotaan sekaantuneen asiaan. Neljänsadan ihmisen henki on vaarassa. Perämiehenä koneessa toimii edellisistä kirjoista tutun Alex Rechtin poika. Uutena henkilönä tarinassa on kovapintainen tutkija Eden Lundell.

Tarina jynnää paikoillaan eikä onnistu imaisemaan mukaansa. Suljetun tilan mysteeri on läsnä ja aikaa vastaan taistellaan, mutta se ei saa lukijaa kääntämään sivuja innoissaan. En tiedä mikä tässä tökkii, mutta tökkiipä kuitenkin. Eden on kaikessa epämääräisyydessään lähes ainoa kiinnostava hahmo, Fredrikakin jää tässä kovin vaisuksi. Toivottavasti seuraava Ohlssonin kirja on taas parempi.

Arvio: 2½/5
Luettu syyskuun lopulla

67. Liza Marklund: Rautaveri



En ole ollut kovin innoissani viimeksi lukemistani Marklundin dekkareista, mutta pitihän Annika Bengtzon -sarjan saada loppunsa. Annikan tarinassa ympyrä sulkeutuu. Palataan sinne, mistä kaikki alkoi. Annika tutkii 15 vuotta sitten murhatun tytön tapausta. Samalla paniikkikohtaukset välttääkseen hänen on tehtävä selviksi tilit menneisyytensä kanssa. Annikan sisko katoaa ja tarina päättyy melko dramaattisesti. Helppoa luettavaa, ei vaadi paljoa lukijalta. Kierolla tavalla pidänkin kyynisen pessimistisestä ihmiskuvasta.

Arvio: 2/5
Luettu syyskuun lopulla

68. Paula Hawkins: Nainen junassa



Olin kuullut ja lukenut tästä paljon kehuja. Kirja on kuulemma huikeita lukuja useissa maissa myynyt bestselleri. Valitettavasti moiseen hehkutukseen nähden tästä jäi hieman hämmentynyt olo - mikähän tässä nyt sitten onkaan niin ihmeellistä? Epäluotettava kertojako? Kertojana toimiva Rachel on kieltämättä tarinan kiintoisin lenkki: alkoholistiluuseri, ex-miehen perään ruikuttava, epätoivoinen juomisen vuoksi potkut saanut naikkonen, joka matkustaa päivittäin junalla lähiöstä Lontooseen, jotta kämppis luulisi hänen edelleen käyvän töissä. Junan ikkunasta hän näkee joka päivä radan varressa asuvan onnelliselta näyttävän pariskunnan, jolle sepittää mielessään elämän, jota itse haluaisi elää.  Saman radan varrella asuu myös Rachelin ex-mies uuden vaimonsa Annan kanssa. Tarina nähdään osaksi myös Annan näkökulmasta. Murhamysteeriksi tarina muuttuu, kun onnellisen pariskunnan nainen katoaa ja löytyy kuolleena. Rachel on nähnyt junan ikkunasta jotakin, jonka haluaa kertoa poliisille. Mutta voiko lähes koko ajan juovuksissa olevan Rachelin havaintoihin luottaa?

Tarina on helppolukuinen, koukuttavakin, mutta ei mielestäni mitenkään erikoinen tai erityinen. Jossain vaiheessa aloin päätellä juonenkäänteitä ja päättelin oikein - arvasin murhaajan. Tarina on lopulta melko simppeli ja aiheutti siksi pettymyksen. Odotin vähän enemmän.

Arvio: 3/5
Luettu lokakuun puolivälissä

69. Gillian Flynn: Teräviä esineitä



Nuori toimittaja Camille lähetetään vanhaan kotikaupunkiisa tekemään juttua kahdesta kadonneesta pikkutytöstä. Camille asettuu äitinsä luo asumaan ja vähitellen hänen ei-niin-idyllisestä menneisyydestään alkaa paljastua monenmoisia asioita. Kirjan nimikin saa selityksensä. Tarina kuvaa hyvin amerikkalaista vastenmielisyyttä, kauniita kulisseja, joita pidetään yllä hinnalla millä hyvänsä mutta joiden taakse kätkeytyy erittäin epäinhimillisiä ihmiskohtaloita. Tämä ei ole kiva hyvänmielenkirja, vaan melko iljettävän kammottava. Pidin siitä, että vaikka tarinan ratkaisu on koko ajan lukijan nenän edessä, sitä ei näe. Tai ei halua nähdä.

Tämä on hieman erityyppinen dekkari  kuin monet muut viimeksi lukemani. Pidin ihmisen pimeän puolen kuvauksesta, vaikkei se tässä erityisen syvällistä tai muuten ihmeellistä olekaan. Tämä vain sopi minulle luettavaksi tähän hetkeen, pimenevään syksyyn.

Arvio: 3+/5
Luettu lokakuun lopulla

Katie Arnoldi: Kehonpalvoja

54. Katie Arnoldi: Kehonpalvoja



Fitness on nykyään kovin trendikäs aihe enkä muista koskaan lukeneeni yhtään sitä käsittelevää kirjaa. Siksipä nappasin tämän mukaani kirjaston palautushyllystä. Tarina kertoo upporikkaasta, osin lapsen tasolle jääneestä Charlesista, joka on mieltynyt äärimmäisen lihaksekkaaseen naistyyppiin ja joka on tottunut saamaan rahalla kaiken. Aurorassa hän näkee potentiaalia ja rahalla hän saa Auroran omakseen kaikella mahdollisella tavalla: treenaamaan, syömään, piikittämään itseensä mieshormonia ja milloin mitäkin sekä leikkimään kaikenlaisia sairaita pervoleikkejä.

Tarina on niin överi ja sairaan kieroutunut, että se ei vaikuta uskottavalta, vaikka kirjailija jälkipuheessa vakuuttelee tällaistakin tapahtuvan. Amerikka on Amerikka ja mitäpä minä tiedän pienten marginaaliryhmien pakkomielteistä. Mistään normaalista kehonrakennuksesta tarinassa siis ei ole kyse. Kirja on puhdasta viihdettä, mutta kertoo kuitenkin jotain äärimmäisestä narsismista. Tarina menee niin yli, ettei se edes järkytä vaan jollain tapaa jopa huvittaa. Hulvaton "paha saa palkkansa" -tyylinen loppukin on ilahduttavan karmaiseva. 

Arvio: 3/5

Hugh Howey: Siirros

45. Hugh Howey: Siirros 
 


Tämä Siilo-kirjan jatko-osa olisi pitänyt lukea paljon aiemmin. Luin edellisen osan 1,5 vuotta sitten, enkä muistanut tarinasta kuin sen idean ja juonen pääpiirteet. Oletan ja osaksi huomasinkin, että tarinassa on paljon viittauksia ykkösosaan ja jotkin ykkösosassa epäselviksi jääneet yksityiskohdat varmaankin selitetäänkin tässä tarinassa, joten ehkä kirjat kannattaisi lukea melko peräjälkeen. Joitakin viittauksia ykkösosaan olin muistavinani ja tunnistavinanikin, varsinkin kirjan loppua kohden, mutta koskaan ei voi olla varma. Kolmososa taitaa ilmestyä suomeksi tänä syksynä ja täytyykin yrittää saada se luettavaksi mahdollisimman pian.

Edellisestä osasta tuttu ahdistavan klaustrofobinen tunnelma on hyvin vahvasti läsnä tässäkin kirjassa. Edelleen ollaan tulevaisuudessa, ihmisten tuhoamassa maailmassa, kuitenkin ajassa ennen Siilo-kirjan tapahtumia. Vuonna 2049 maan alle aletaan rakentaa jättimäisiä, monikerrroksisia siiloja ja vuonna 2052 ihmiset aiheuttavat maailmanlopun. Tarina etenee lähinnä siilojen suunnittelijan, Donaldin näkökulmasta. Donald elää siilossa useina vuosisatoina nukkuen välillä syväjäädytettynä seuraavaa tehtäväänsä varten. Välillä tarinassa on nuori Mission, mutta tämä tarinalinja jää hämärästi auki. Lopussa siilossa 17 elää yksin vuosikymmeniä Jimmy, joka taisi olla mukana jo ykkösosassakin.

Ahdistava ja ajatuksia herättävä dystopia sai toivomaan omaa kuolemaansa ennen kuin ihmiset lopullisesti tuhoavat tämän maapallon, koska tapahtuuhan se tietenkin, ennemmin tai myöhemmin. Ehkä tämä maailma on nyt jo kuin siilo, jossa ihmisiä on aivan liikaa eikä sovussa osata elää. Toivon, että jos siilon saaga kolmannessa osassa loppuu onnellisesti, loppu ei ole liian imelä tai pliisu.

Arvio: 4/5

Piper Kerman: Orange is the New Black. Vuosi vankilassa

20. Piper Kerman: Orange is the New Black. Vuosi vankilassa



Kiinnostuksen kirjaan herätti tietenkin samanniminen televisiosarja, jonka kaksi värikästä kautta jaksoivat kieltämättä viihdyttää. Voisi ajatella, että kirja on huomattavasti enemmän tositapahtumiin pohjautuva kuin tv-sarja, jota on tietenkin pitänyt dramatisoida ja värittää useammilla henkilöillä ja todellisuutta mehukkaammilla juonenkäänteillä. Huomasin, että tv-sarja ohjasi omaa lukemistani liikaa ja niin käy varmaan muillekin, koska luulisi, että tv-sarjan katsoneet löytävät kirjan eikä päinvastoin. Vähän petyin, kun henkilöhahmot olivat erinimisiä kuin tv-sarjassa. Jotkut heistä ovat tietenkin selkeästi tunnistettavissa, mutta monia televisiosarjasta tuttuja henkilöitä ja käänteitä ei alkuperäisteoksessa olekaan.

Kirja on arkisempi, kuivempi, uskottavampi kuin tv-sarja, lähempänä realistista elämää, voisi sanoa, vaikken vankilan todellisuudesta Yhdysvalloissa mitään tiedäkään. Ihan sujuva, viihdyttävä ja helppolukuinen kirja, kelpoa ajanvietettä.

Arvio: 3/5

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Epänormaalin elämäntilanteen vuoksi maaliskuun luetut ovat päivittämättä.

15. Michael Cunningham: Lumikuningatar



Olen yleensä pitänyt Cunninghamin kirjoista, ja tältäkin odotin paljon. Mutta mikäköhän nyt on, kun mikään ei tunnu miltään? Odotin enemmän kuin sain, vaikka onhan tämä kieltämättä ihan miellyttävälukuinen kirja. New York, veljekset. Toisella on vakavasti syöpäsairas vaimo, toinen näkee taivaalla valon, jota tarinassa (yli)analysoidaan. Elämän merkityksestä tai merkityksettömyydestä tässä lienee kyse?

Vielä loppua kohden odotin, että tarinassa tapahtuisi jokin käänne, joka saisi innostumaan, mutta ei. Ei sitten. Tämä jätti kylmäksi. Henkilökohtaisesti ei kolahtanut, vaikka objektiivisesti ehkä ansiokas tarina onkin. En vaan päässyt sisälle sen maailmaan. Ihan kiva kirja, siinä kaikki. Kansi on hieno.

Arvio: 3/5

Lionel Shriver: A Perfectly Good Family

6. Lionel Shriver: A Perfectly Good Family



Vähän tympäisee, että yhdeltä suosikkikirjailijoistani ei ole suomennettu kuin muutama hassu teos. Englanniksi lukeminen on toki hyödyllistä, mutta ei yhtä rentouttavaa kuin omalla äidinkielellä lueskelu. Täydellisen perheen tarinassa kolme sisarusta perii yhdessä ison talon. Sisarukset eivät ole juurikaan olleet toistensa kanssa tekemisissä, mutta yhtäkkiä he omistavat talon yhdessä. Lisäksi he saavat tietää, että neljännes talosta on testamentattu jollekin yhdistykselle. Sisarusten välit toisiinsa ja varsinkaan heidän edesmenneisiin vanhempiinsa eivät ole olleet erityisen lämpimät ja läheiset, ja etenkin Lontoosta saakka perinnönjakoon saapunut minäkertoja Corlis joutuu outoon asemaan nyhverön peräkammarinpikkuveljen ja kiusaajaisoveljen väliin. Molemmat veljet haluavat hänet kumppanikseen ostaakseen yhdistyksen ja toisen veljistä ulos talosta. 

Pidän kovasti Shriverin tavasta kuvata ihmistä, inhimillisiä heikkouksia ja ihmisten välisiä suhteita. Se on aitoa ja raadollista ja tavoittaa mielestäni pinnan alta jotain vaikeasti kuvattavaa ja kielellistettävää. Tässäkin tarinassa pidin eniten henkilöistä. He olivat kaikki vahvoja, eläviä ja mielenkiintoisia. Loppuun odotin käännettä ja olihan se siellä, tosin ehkä toisenlaisena kuin mitä olin ennakoinut. Ehkä vähän petyin loppuun; se olisi voinut olla vieläkin yllättävämpi.

Toivoin tästä täyden viiden pisteen lukukokemusta, koska niitä lähdin tältä vuodelta havittelemaan, mutta en sitä saanut. Englanniksi lukeminen syystä tai toisesta tällä kertaa hieman tökki, ja tavasinkin tätä viikkotolkulla. Niin kovasti mielelläni lukisin Shriveriä suomeksi. Hyvä kirja tämä on joka tapauksessa, muttei niin hyvä kuin odotin.

Arvio: 3½/5

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

2.  Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu



Laiskat ja loputtomilta tuntuvat vuodenvaihteen pyhät sopivat erinomaisesti tämän koukuttavan historiallisen hömppäfantasiatiiliskivijärkäleen pureskeluun ja sulatteluun suklaan ohella. Aikaa on, kiire ei mihinkään ja aivot on laitettu off-asentoon. Sarjan edellisen osan lukemisesta oli ehtinyt vierähtää yllättävänkin pitkä tovi, joten enpä juuri muistanut kaikkia henkilöitä, joita tarinassa onkin valtava määrä. Liikaakin, jos minulta kysytään.

En ole romanttisen kirjallisuuden ystävä, mutta kyllä minä näistä tarinoista kuitenkin tiettyyn pisteeseen saakka nautin. Tätäkin luin mielelläni noin sivulle 500, mutta sitten tökähti.  Kaikki alkoi tökkiä - romantiikka, viihteellisyys, väkivallan ja kuoleman uhka. Tarinassa eletään sotaa Yhdysvalloissa 1770-luvulla ja kaikki on enemmän tai vähemmän kaoottista. Ei tässä tunnu olevan tarinan kaarta, vaan ainoastaan loputonta jaarittelua ties kenen näkökulmasta ja vaivaannuttavaa mässäilyä seksillä, romantiikalla ja väkivallalla. Noin sivulla 800 ajattelin jo lopettaa kirjan lukemisen kesken, mutta näkökulman vaihdos tarinassa auttoi eteenpäin. Lopulta kirjan lukemiseen meni viikkoja, vaikka aloitin sen viime vuoden puolella. Oma viehätyksensä tässä kuitenkin tuntuu olevan ja ymmärrän kirjasarjan suosion. Jostain luin, että kirjasarjasta tehty televisiosarja nähtäisiin Ylellä kesällä? Eiköhän sitäkin ole pakko vilkaista.

Kun tämä tiiliskivi on kahlattu läpi, lukuhaasteen kohdat 8, 42 ja 43 on täytetty.

Arvio: 3/5

Syksyllä luettuja dekkareita

Syksyllä(kin) tuli luettua dekkareita.

77. Håkan Nesser: Kaalbringenin kurkunleikkaaja
Aloin lukea Nesserin Van Veeterin -sarjaa kesällä ja nyt oli aika korkata sarjan toinen osa. Tarina kertoo pelottavasta murhaajasta, joka leikkaa uhreiltaan kurkun poikki. Uhreja tulee lisää ja pelko kasvaa. Rikostarina etenee tyypilliseen tapaan ja sopii todella hyvin perusdekkarin lokeroon. Mitään kovin uutta, ihmeellistä tai ennennäkemätöntä se ei kokeneelle dekkarinlukijalle tarjoa, mutta kieli on miellyttävää ja en osannut arvata murhaajaa, ainakaan kovin aikaisessa vaiheessa.

Arvio: 3/5
Luettu syyskuun puolivälissä

78. Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

Vuoden paras ruotsalainen dekkari, lukee kannessa. Vaikka en tiedäkään minkä vuoden, ovat odotukset silti melko kovat. Tarinassa kiinnosti eniten sen miljöö, Tornionjokilaakso, Pietari ja Venäjän Karjala, ja kuinka 1930-luvulla Ruotsistakin lähdettiin Neuvostoliittoon etsimään parempaa elämää. Pidin tarinan monipuolisuudesta ja tunnelmasta. Talven kylmyyden pohjoisessa voi melkein aistia.

Olen lukenut toisenkin kirjan Alsterdalilta. Sen nimi oli muistaakseni Kadonneet. En muista sen tehneen erityistä vaikutusta, mutta tästä kyllä pidin. Tarina on enemmän 

kuin perinteinen dekkari; se on myös sukutarina menneisyyttään penkovasta naisesta. Ei haitannut, vaikka osasin arvata murhaajan jossain vaiheessa, koska tarinan rakenne ei perustu murhaajan arvuutteluun. Onnistunut dekkari, suosittelen.

 

Arvio: 3½/5
Luettu syyskuun lopulla

79. Alexander Söderberg: Andalusialainen ystävä

Tästäkin dekkarista olin kuullut pohjattomasti kehuja, joten odotukset olivat melko korkealla. Aloin lukea tätä erinomaisen Kultarinnan jälkeen ja alkuunpääsy lukemisessa todellakin tökki pahasti. Olin lukenut kirjaa varmaan jo kuusi kertaa ja olin tuskin sivulla sata... Jaa-a. Kunhan kunnolla alkuun pääsin, niin kyllähän tästä kieltämättä kehkeytyi vetävä ja viihdyttävä dekkari. Mutta eipä tässä mitään erityistä tai omintakeista ole kuitenkaan, ei mitään sellaista, mistä kokenut dekkarinlukija ei olisi päässyt osalliseksi jo monen monta kertaa. Rikostarinat etenkin rikollisen näkökulmasta tuntuvat olevan kovasti pinnalla nyt. Tässä kirjassa myös poliisit harrastavat rikoksia ja välillä onkin hieman epäselvää, kuka on hyvis ja kuka pahis. Henkilöt toimivat kuin robotit kaikessa kaksinaamaisuudessaan. He jäävät ohuiksi ja yhdentekeviksi, ja heistä on vaikea pitää. Juoni kyllä vie alkukankeuden jälkeen mukanaan ja saa kääntämään sivuja tiiviiseen tahtiin. Mitään erityistä ja pintapuolista viihdettä kummoisempaa tarina ei kuitenkaan tarjoa. Vauhdikas, kaoottinen, toimintaelokuvamainen, erittäin epäuskottava lukuelämys, joka toimii viihteenä.

Arvio: 3½/5
Luettu lokakuun lopulla

80. Jo Nesbo: Isänsä poika

Edellinen lukemani Nesbon kirja Poliisi oli niin hyvä, että tätä uusintakin kohtaan odotukset olivat nousseet pilviin. Ja kyllä, tämä on kaikin puolin onnistunut ja hyvä dekkari. Näkökulmia on nykydekkareitten tapaan useita, ehkä vähän liikaakin, mutta ne ovat kiintoisia: Poliisi, joka tarvitsee niin kipeästi rahaa, että mahtaako olla valmis hankkimaan sitä myös rikollisin keinoin. Rikollinen, joka vaikuttaa enemmän hyvikseltä kuin pahikselta. Silminnäkijänä toimiva pikkupoika, joka ei ymmärrä läheskään kaikkea näkemäänsä. Nainen, joka rakastuu rikolliseen. Lukuisa määrä henkilöitä, jotka vaikuttavat hyviksiltä mutta saattavatkin olla pahiksia. Tai päinvastoin.
Juoni on polveileva, toimiva, epäuskottava mutta johdonmukainen. Tarina koukuttaa, kyllä. Suosittelen lämpimästi kaikille skandinaavidekkareitten ystäville.

Arvio: 4/5
Luettu marraskuun alussa

81. Gillian Flynn: Paha paikka

Flynnin Kiltti tyttö on jäänyt mieleen erikoisena dekkarina, josta oli vaikea muodostaa mielipidettä. Toisaalta sen juoni on nerokkaan harhaanjohtava, toisaalta pateettisen saippuasarjamainen ja hölmöäkin hölmömpi. Tästäkin tarinasta odotin ennalta-arvaamatonta viihdepläjäystä. Kolmekymppisen Libbyn perhe murhattiin, kun Libby oli 7-vuotias, ja syyllisenä tekoon vankilassa viruu hänen isoveljensä Ben. 25 vuotta murhan jälkeen Libby alkaa helpon rahan toivossa selvitellä vanhoja asioita. Tarinan joka toinen luku tapahtuu nykyhetkessä ja joka toinen 25 vuotta sitten, mikä kieltämättä tekee kirjasta koukuttavan. Tarinat etenevät osin ristiriitaisesti. Kuka valehtelee ja miksi?

Flynnin tyylin tuntien ajattelin alusta alkaen murhaajan olevan epätodennäköisin vaihtoehto. Epäilin murhaajaksi itse päähenkilöä, ajattelin, että ehkä jopa koko perhe löytyykin tarinan lopussa elossa. Mutta ei. Loppu on aivan niin epäuskottava ja pöljä kuin mitä kuvittelinkin, mutta nerokkaasti koukuttavan rakenteen vuoksi pakko tämä on ahmia nopeasti loppuun. On aivan pakko saada tietää, mitä todella tapahtui. Toimii viihteenä.

Arvio: 3+/5
Luettu marraskuun puolivälissä

Amity Gaige: Schroder

64. Amity Gaige: Schroder



Olen lukenut viime aikoina niin paljon dekkareita, että olipa mukava lukea välillä jotain ihan muuta! Aiemmin en muista lukeneenikaan kirjaa huoltajuusriidasta. Tarinassa päähenkilö Eric kirjoittaa kirjeitä entiselle vaimolleen ja yrittää selvittää, miksi hän lähti mitään ilmoittamatta automatkalle heidän yhteisen tyttärensä kanssa. Mieleeni tuli heti aluksi yksi suosikkikirjoistani, Poikani Kevin, jossa nainen kirjoittaa kirjeitä miehelleen ja keskiössä on myös pariskunnan lapsi. Eric ei välttämättä vaikuta kovin luotettavalta kertojalta, mikä tekee tarinasta vain kiintoisamman. Kiintoisaa (ja epäuskottavaa) on myös se, kuinka päähenkilö on onnistunut salaamaan kaikilta itäsaksalaisen taustansa.

Pidän roadtrip-kuvauksista, sekä kirjoina että elokuvina. Pidin tästäkin matkasta ja koko ajan odotin, mihin se johtaa, monessakin mielessä. Loppua kohden kiinnostus tarinaa kohtaan kuitenkin jostain syystä hiipui ja lopulta tämä jäi melko keskinkertaiseksi ja yhdentekeväksi lukukokemukseksi. Harmi sinänsä.

Arvio: 3/5

John Irving: Vapauttakaa karhut!

41. John Irving: Vapauttakaa karhut!



Toukokuun kirja omasta hyllystäni

On kummallista, että Irvingin 60-luvulla kirjoittama esikoisromaani suomennettiin vasta pari vuotta sitten. Yhtä outoa on se, että minä luen tämän vasta nyt. Kirja on kummitellut mielessä ja pistänyt silmään omasta kirjahyllystäni silloin tällöin, mutta ne kirjastosta kotiin haetut päälle kaatuvat kirjakasat ovat aina kiilanneet yöpöydän lukupinoon ensin.

Tarina kertoo kahdesta nuoresta miehestä, jotka ostavat Wienistä yhteisen moottoripyörän ja lähtevät sillä valloittamaan maailmaa tai ainakin Itävaltaa. Ensimmäinen pysäkki on eläintarha, josta luettuani heti ajattelin, että älkää nyt hemmetissä ruvetko vapauttelemaan karhuja tai muita elukoita - en halua lukea mitään eläintenlahtauskirjaa. Eläintarhaan palataan vielä myöhemmin uudestaan, ja samalla tarina laajenee toisen nuoren miehen suvun tarinaksi.

Yllätyksekseni luin tätä monta viikkoa. Tarina ei tempaissut mukaansa toivomallani ja odottamallani tavalla, vaan juoni jynnäsi puolivälissä paikoillaan ja sai minut hieman malttamattomaksi: Siis mitä nyt oikein tapahtuu, mistä on oikein kyse. Onneksi loppu hieman selvensi ja palkitsi, vaikka en erityisemmin lopusta pitänytkään. Tuttuja irvingmäisyyksiä pilkahtelee siellä täällä, ja vaikka tästä ei suosikki-irvingini tullutkaan, herätti tämä halun lukea uudelleen monta muuta, 90-luvulla lukemaani irvingiä.

Arvio: 3/5

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

38. Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Olin nähnyt tämän kirjan monta kertaa kirjaston uutuushyllyssä, mutta chick litiltä näyttävä kansi sai minut ohittamaan kirjan nopeasti. Kerran kuitenkin silmäilin kirjaa tarkemmin, ja huomasin Jonathan Franzenin ja Kate Atkinsonin suosittelevan tätä. Siitä heräsi kiinnostus ja lopulta kuitenkin kirja päätyi kirjaston hyllystä kotiin saakka.

Tarina kertoo Bernadette-nimisestä arkkitehdistä, joka "vihaa ihmisiä, tuhoaa toisten koteja ja nukahtelee kauppoihin". Kyseessä ei siis ole mikään peruspirkko, vaan hyvin erikoinen naishenkilö. Tarinaa kertoo Bernadetten tytär, mutta suuri osa kerronnasta on muodikkaasti sähköpostiviestejä, kirjeitä ja erilaisia dokumentteja. Juoni on hyvin erikoinen ja kyllä tämä minua viihdytti ja huvitti. En kutsuisi tätä chick litiksi, vaikka nopean googletuksen seurauksena huomasin monien niin tekevänkin. Ei tässä ole romantiikkaa tai muutakaan naisen elämään kuuluvaa kynsilakkahömppää, vaan jotain ihan muuta.

Kepeä, nopea, hauska ja erikoinen välipalakirja. Minuun tällaiset ihmisiä vihaavat, yhteisöön sopeutumattomat päähenkilöt vetoavat.

Arvio: 3½/5

Hugh Howey: Siilo

4. Hugh Howey: Siilo



Maailma on tuhoutunut, ulkoilma saastunut myrkylliseksi. Jäljellä olevat ihmiset elävät maan alla yli satakerroksisessa siilossa. Heti alusta alkaen kiinnostaa, minkälaisia ristiriitoja ja jännitteitä tähän suljettuun yhteisöön kehittyy. Eräs siilon salaisuuksista paljastetaan heti tarinan ensimetreillä, mikä tietysti houkuttelee lukemaan lisää. Mikä on totuus siilosta ja maailmasta sen ulkopuolella? Kuka salailee ja mitä? Voiko siilon ulkopuolella sittenkin olla elämää?

Tarina on rakennettu kekseliäästi. Lukijalle paljastetaan salaisuuksia ja yksityiskohtia yksi kerrallaan. Siilo miljöönä on kuvattu niin hyvin, että ahtaanpaikankammoiselle tätä ei välttämättä voi suositella. Tarina kiehtoo ja ahdistaa, lukijalta loppuu happi henkilöiden mukana. Henkilöistä alkaa pitää ja heille toivoo onnellista loppua, vaikka se tarinan kuluessa alkaakin näyttää yhä epätodennäköisemmältä.

Omassa lajissaan erinomaisen viihdyttävää kirjallisuutta. Jostain olin lukevinani, että tälle on tulossa jatko-osia. Melkein tekisi mieli sanoa, että toivottavasti ei. Nälkäpelissäkin oli toimiva idea ja mukiinmenevä tarina, mutta jatko-osat tuntuivat lähinnä saman idean rahanahneelta kierrätykseltä ilman mitään uutta sisältöä. Jos jatkoa seuraa, toivottavasti tarinan ristiriidat eivät rakennu salailun, puhdistustuomioiden ja kapinan ympärille, vaan luvassa on jotain ihan muuta.

Arvio: 4+/5