Pari uutta kotimaista

27. Hanna Tuuri: Ranta



En ollut koskaan kuullutkaan aiemmin Hanna Tuuri -nimisestä kirjailijasta. Olisi varmaan pitänyt, koska tämä ei ole hänen ensimmäinen Irlantiin sijoittuva teoksensa. Miljöö, Irlanti ja sen luonto, piirtyykin tarinassa vahvana, keskeisenä ja hyvin kuvattuna. En ole käynyt Irlannissa, mutta kerronta sai kieltämättä aikaan voimakkaita mielikuvia. Kieli ja kerronta on muutenkin hyvin miellyttävää, paljon kliseettömiä kielikuvia sisältävää.

Itse tarinassa keski-iän kynnyksellä rimpuilevat henkilöt sinnittelevät ajankohtaisesti 2010-luvun lamassa ja arjen haasteissa. Tarinassa ovat pariskunnat Nora ja Paul, Seamus ja Lisa, molemmat lapsineen sekä Noran ja Seamusin yhteinen nuoruudenystävä Jim, joka löytyy pahasti pahoinpideltynä ja kokoaa siksi vanhat ystävät yhteen. Henkilöiden väliset suhteet jäivät hieman epäselviksi - Nora on ilmeisesti nuorena ollut ihastunut Jimiin ja Seamus Noraan. Mielelläni tämän luin, mutta se isompi kolahdus jäi kolahtamatta. Tarina ja henkilöt jäivät jotenkin ehkä etäisiksi miljöön noustessa omissa mielikuvissani etualalle ja lopulta mietin, mitäköhän tällä tarinalla loppujen lopuksi haluttiinkaan kertoa.

Arvio: 3+/5

28. Reijo Mäen novellikirjailija Luusalmi: Siivellä eläjä



Kuvittelin, että tämä olisi novellikirjailija Luusalmen kirjoittama novellikokoelma, mutta tämä onkin tarina Luusalmen elämästä ja näkökulmasta. Luusalmihan on suositun yksityisetsivä Jussi Vareksen ryyppykavereita. En tiedä, miksi luin tämän kirjan. Mäki on parhaimmillaan nokkelaa ja näppärää verbaalista ilottelua, mutta tästä jäi hieman väsähtänyt fiilis. Kirjailija Luusalmi ryypiskelee ympäriinsä, näkee enkeleitä ja muita yliluonnollisia olentoja sekä yrittää kirjoittaa parisuhdeopasta. Vähän väkisinväännetyn rahastuksen maku jäi tästä.

Arvio: 1½/5

Vuoden viimeiset dekkarit

87. Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi



En ollut tiennytkään, että Mikael Niemi on kirjoittanut dekkarin, joten uteliaana tartuin tähän. Tornionjokilaaksossa murhataan vanha mies ja Tukholmasta saapuu nuori naispoliisi selvittämään murhaa. Kyseessä on siis hyvin tyypillinen dekkariasetelma. Kovin tavalliseksi dekkariksi tämä ei kuitenkaan muodostu, koska teemaksi nouseekin meänkielen puolustus, vähemmistön asema Tornionjokilaaksossa. Voiko kielen vuoksi murhata? Voiko kielen murhata? Suomenkielisten asema halveksittuna vähemmistönä on tietenkin näin suomalaisena aika erikoista  lukea. Muitakin rikoksia nousee menneisyydestä, historia pääsee esille ja kaiken päälle liimataan vielä rakkaustarina. Loppu on melko korni, mutta ei tämä ärsyttänyt, vaan karmeista rikoksista huolimatta onnistuin tulemaan tästä oudosti jopa hyvälle tuulelle?

Arvio: 3+/5

88. Mons Kallentoft: Syyskalma



Joulukuun kirja omasta hyllystäni

Olen pitänyt muutamasta aiemmin lukemastani Kallentoftin dekkarista, mutta tämän kanssa en oikein meinannut päästä käyntiin. Alussa tuntuu, että tarinassa on liikaa henkilöitä ja siinä viitataan jatkuvasti edellisen kirjan tapahtumiin, joita en kunnolla muistanut. Kirjailijan tyylistä pidän edelleen, lähes runollisesta kielestä ja inhorealistisesta maailmankuvastakin. Paikoin tämä tarina on kyllä jopa liian angstinen ja synkkä, mutta toisaalta se on realistinen. Poliisi voi todellakin traumatisoitua syvästi, jos joku hullu uhkaa tappaa hänen lapsensa. Mutta miksi niin monessa skandinaavidekkarissa päähenkilö on juoppo ja yksinäinen, elämänhallinta täysin hukassa? Ja kuitenkin hän hoitaa työnsä moitteettomasti ja selvittää monimutkaiset rikokset armottoman fiksuutensa avulla? Eiköhän tässä ole jonkinlainen ristiriita?

Juoni ei ole kummoinen - tapahtuu murhia ja niitä selvitetään. Päähenkilö Malinin inhimillinen kamppailu oman elämänsä mörköjen kanssa on kiinnostavampaa seurattavaa. Kuitenkin luulen pitäneeni sarjan edellisistä osista enemmän?

Arvio: 3/5

89. Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot



Taas yksi ruotsalainen dekkari. Paljon viime aikoina dekkareita lukeneena aloin arvailla tarinan mysteereitä jo alkuvaiheissa. Osan arvasin oikein, kaikkea en todellakaan.  Ihan sujuva ja mukava perusdekkari, jossa kuolleena löytyy pappispariskunta. Miehen epäillään tappaneen vaimonsa ja sitten itsensä, mutta onko kyseessä sittenkään perhesurma vai kylmäverinen, itsemurhaksi lavastettu murha? Mihin on kadonnut kuolleen pariskunnan tytär ja miten laiton maahanmuutto ja ihmissalakuljetus liittyvät aiheeseen?

Ihan ovela ja koukuttava dekkari, jossa on mukana paljon erilaisia näkökulmia. Pidän kirjailijan tyylistä ja ehdottomasti luen lisääkin hänen kirjojaan.

Arvio: 3½/5

90. J.K. Johansson: Laura



Tuli sitten tällainenkin dekkari joululoman suklaakoomassa luettua. Kirjailijan nimimerkin takana on kuulemma joukko tarinankerronnan ammattilaisia, ja taitaa olla joku salkkarikäsikirjoittajaporukka kyseessä. Sen verran höttöinen hömppä tarina on. Jo lähtökohdiltaan se on outo - poliisi kärsii nettiriippuvuudesta ja menee siksi töihin kouluun erityisopettajaksi. Koulussa hänen toimenkuvansa on hyvin kyseenalainen, koska hän lähinnä tutkii kadonneen oppilaan Lauran tapausta. Arvoisan kirjailijanimimerkin olisi ehdottomasti pitänyt ottaa selvää, mitä erityisopettaja oikeasti tekee, jotta tarinaan olisi tullut edes hiven uskottavuutta. Päähenkilö Miia on muutenkin outo ja ristiriitainen. Kaunis, nuori, hoikka nainen, joka ryypiskelee kaveriporukassa iltaisin, iskee miehiä liukuhihnalta, syö kasoittain perhepizzoja ja useita hampurilaisaterioita kerralla ja toimii siis sekä poliisina että opettajana... Huh.
Suosittelen helppoa ja kevyttä kirjallisuutta etsiville. Itse en taida jatko-osia lukea.

Arvio: 1½/5

Katherine Pancol: Mimmit

75. Katherine Pancol: Mimmit



Suhtaudun Pancolin kirjoihin ristiriitaisesti. Toisaalta pidän niitä lapsekkaina hömppänä, toisaalta jokin niissä kuitenkin viehättää sen verran, että haluan lukea niitä. Tähän kirjaan tartuin lähinnä siksi, että tässä on näemmä osittain samat henkilöhahmot kuin Krokotiili - kilpikonnat - oravat -trilogiassa. Ajattelin, että voisinpa heidän kuulumisiaan vielä yhden kirjan verran lukea.

Minä en pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Alussa kerrotaan toki vanhojen tuttujen elämästä, mutta kaikki jää hyvin irralliseksi eikä näytä liittyvän mihinkään. Pääasiassa tarinassa kuvataan uuden hahmon, Stellan, elämää perheväkivallan varjossa. En yhtään pidä siitä, että perheväkivaltaa kuvataan tällaiseen lapselliseen hömppä-chick lit -sävyyn. Kirjailijalla on kyky tehdä naishahmoistaan harvinaisen ärsyttävän avuttomia nyhveröitä eikä heidän uhriksi alistumisensa onnistu ainakaan minun sympatioitani herättämään. Naisia tekisi mieli vain ravistella - kasvakaa aikuisiksi ja ottakaa vastuu elämästänne! Pääpahis mieshirviö kuvataan järkyttäväksi monsteriksi, joka terrorisoi koko lähiympäristöään, tekee mitä huvittaa ja jolle kukaan ei voi mitään, ei ilmeisesti edes laki. Yksiulotteiset hahmot tekevät tarinasta lähes sadun. Paha on paha eikä sille voi mitään. Hyvä ja kiltti alistuu, ottaa kaiken kuran niskaansa, ei puolustaudu eikä puolusta edes lastaan.

Rahastuksen maku jäi tästä kirjasta. Edellisten kirjojen henkilöt on väkisin ympätty tarinaan täytteeksi, jotta heihin tykästyneet lukijat lukisivat tämänkin. Melkomoista viihdemössöä ja vakavalla aiheella mässäilyä.

Arvio: 1/5

John Bradshaw: Kissan mieli. Ymmärrä lemmikkisi käytöstä

66. John Bradshaw: Kissan mieli. Ymmärrä lemmikkisi käytöstä



Aloin lukea tätä kirjaa jo toukokuussa ja ajattelin lukaista sen läpi, koska olen kissaihminen yhtä paljon kuin kirjallisuusihminen tai lukeva ihminen. Suunnittelemani nopea lukaisu vaihtui kuitenkin hitaaseen kahlaamiseen ja vasta nyt, yli neljä kuukautta myöhemmin, sain kirjan luettua loppuun. Kovin montaa lukua en voinut tätä kerrallaan lukea, koska sisällön sijasta aloin kiinnittää koko ajan huomiota kieleen, joka on, jos ei nyt kammottavaa niin ei myöskään sujuvaa, vaan monin paikoin lähes silmiinpistävän kökköä. Ymmärtämistä vaikeuttavia kömpelöitä lauserakenteita ja relatiivipronominien väärinkäyttöä on aivan liikaa. Ja on se pluskvamperfektin passiivin kieltomuoto vaan vaikea. Käsittääkseni kirjojen suomentaminen ei ole mitään halpaa hupia, joten miksi, oi miksi oikolukuun ei käytetä riittävästi aikaa ja resursseja?

Kirjan sisältö sisällysluettelon perusteella on mielenkiintoinen ja kattava alkaen kissan historiasta ja päätyen tulevaisuuteen. Kirja on täynnä asialliselta näyttävää tekstiä, ja sen sivuja eivät täytä söpöt kissankuvat kuten useimmissa kissakirjoissa. Itseäni kiinnosti eniten kissan ajattelu, tunteet ja kissojen tapa nähdä ja kokea maailma. Mutta. Hyvin nopeasti tämä kirja menetti uskottavuutensa silmissäni ja sai minut jopa ärsyyntymään. Kirjoittaja väittää, että maatiaiskissanpennun luovutusikä on kahdeksan viikkoa, koska ne ovat silloin söpöimmillään (??!!), mutta rotukissojen luovutusikä on 12 viikkoa. Ei voi olla todellistakaan, että tällaista sontaa julkaistaan vuonna 2014! Kissa mikä kissa, miten ihmeessä rotu voi vaikuttaa luovutusikään? Tähän voisi vaikka keksiä jonkin vastaavan esimerkin ihmisroduista, mutta enpä taida viitsiä. Onneksi sentään suomentaja oli älynnyt huomauttaa, että Suomessa kaikkien kissojen luovutusikä on 12 viikkoa. Muuten varmaan olisinkin lopettanut lukemisen kesken. Lisäksi kirjassa on muitakin hyvin vanhakantaisia ajatuksia, kuten että kissa ei kiinny ihmiseen vaan paikkaan. Luulin, että tämäkin käsitys on murrettu jo ajat sitten! En myöskään usko siihen, että kissa kärsisi toisen kissan olemassaolosta reviirillään. Omat kaksi kissaani ainakin leikkivät ja nukkuvat yhdessä, vaikka eivät olekaan samanikäisiä eivätkä samasta pentueesta. Kas kun ei käsketty poistamaan kissan kynsiä, jotta se ei tuhoa huonekaluja. Itse asiassa tämäkin mainitaan kirjan lopussa.

Petyin tähän kirjaan. Todella harmi, että näin kiinnostavasta aiheesta jäi lopulta aika valju vaikutelma. Aineksia olisi ollut, mutta viimeistelyä kirjan suomennos olisi kaivannut paljon. Lisäksi teos tuntuu osaksi olevan hyvin vanhanaikainen ja edustavan enemmän ns. vanhankansan mielipiteitä kuin tiedettä, mikä on todella yllättävää, koska kirjoittaja on yliopiston tutkija? Ja ilmeisesti myös johtava eläinten käytöksen tutkija? Olen hyvin hämmentynyt. Olen kuvitellut, että esim. ulkokissoja ei enää kannata juuri kukaan järkevä ja sivistynyt ihminen, eikä edes pelkästään kissan turvallisuuden, vaan myös kissan luonnossa tekemien tuhojen takia. Tässä kirjassa ulkokissa on normi, sisäkissa poikkeus. Lieneekö kulttuuriero sitten. Kirjan mukaan kissat tappavat pelkästään Britanniassa 275 miljoonaa luonnonvaraista eläintä vuosittain. Kenenköhän vika sekin on? Ei todellakaan kissan, vaan ihmisen. Mikä muu lemmikkieläin muka heitetään ulos vaeltelemaan oman onnensa nojaan ilman valvontaa? Ei minun kissojani ainakaan.

Kaikkiaan kirja oli pettymys eikä antanut vastauksia kysymyksiin, joita minulla oli. En oppinut ymmärtämään omia kissojani nykyistä paremmin, mutta toisaalta en edes tunnistanut omiani kirjan kissakuvauksesta. Omat kissani kun ovat sisällä turvassa, eivät metsästä, koska ulkoilevat vain valvotusti, eivät pelkää ihmisiä ja viihtyvät hyvin toistensa seurassa.

Arvio: 1/5

Itkonen, Pulkkinen, Hiltunen... Kotimaisia kertojia

Olen viime aikoina lukenut kolme suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjaa: 
7. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo,
8. Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä 
9. Pekka Hiltunen: Iso

Luettuani muutaman kirjan Juha Itkoselta olen ehdottomasti halunnut lukea niitä lisää ja nyt osui yksi kohdalle. Pidän Itkosen tavasta kirjoittaa. Hän saa tavallisen arjen kuulostamaan ja vaikuttamaan mielenkiintoiselta. Hetken hohtava valo kertoo perheestä, jonka tarinaa kuvataan 50-luvulta nykypäivään. Kodinkonekauppiaan vaurastuminen ja Amerikan ihailu on uskottavasti kuvattu ja lähihistoriasta on kiva lukea. Välillä tarina tosin jää liikaakin jaarittelemaan yksityiskohtiin. Puuduin välillä varsinkin perheen pojan, minäkertoja Esan tarinointiin, luultavimmin siksi, etten oikein osannut samastua hänen kaikkiin ajatuksiinsa.

Tarinan alussa kuvittelin, että pitäisin Hetken hohtavasta valosta todella paljon, mutta on pakko myöntää, että loppua kohden se alkoi hieman kyllästyttää ja uuvuttaa. Tarinaa olisi voinut ehkäpä hivenen tiivistää.




Riikka Pulkkisen uutuuteen tarrasin vain siksi, että kannessa lukee Riikka Pulkkinen. Kirjan nimi kuulosti chick litiltä, samoin takakansiteksti. Ja sitähän se sitten oli, eli ei minun kirjani ollenkaan. Enpä edes tiedä, miksi luin tämän loppuun. Kirjan keskiössä on alle kolmekymppinen tyttönen, jonka mies lähtee lätkimään. Sitten ruikutetaan miehen perään ja yritetään epätoivoisesti etsiä uutta. Mukana on myös kaikenlaista muuta nuoren naisen elämään kuuluvaa, suklaata, vauvoja ja vauvattomuutta,  hassunhauskaa kuplajuoma-korkokenkähömppää, joka minuun ei vetoa ollenkaan. Voi tätä silti suositella kyseisen lajin ystäville, koska kyllähän Pulkkinen kirjoittaa osaa. Chick lit on käsittääkseni hyvinkin suosittua, mutta toivoisin silti, että jatkossa Pulkkinen kirjoittaisi jotain muuta.



Pekka Hiltusen kirjassa Iso päähenkilö on reilusti ylipainoinen, yksinäinen ja perheetön, korkeakoulutettu mutta työtön nainen, joka asuu rumassa laikkuseinäisessä yksiössä. Elämä, ajatukset ja muiden ennakkoluulot pyörivät painon ympärillä. Tarinan päähenkilö on ollut lihava ja koulukiusattu lapsuudestaan saakka, mutta kirja pureutuu ylipainoon ja sen merkitykseen lihavalle yksilölle itselleen, muille ihmisille ja yhteiskunnalle hyvinkin monesta eri näkökulmasta.

Huomattava ylipaino ja ankea yksinäinen elämä. Kumpi on syy ja kumpi seuraus? Lähes täysin samaa dilemmaa käsitteli myös joulukuussa lukemani Lionel Shriverin kirja Big Brother. Tämä Hiltusen kirja on kyllä suomalaiselle lukijalle huomattavasti realistisempi. Tarinasta mieleen ehkä eniten jäi se, kuinka yhteiskunta on muuttunut suvaitsevaiseksi monia vähemmistöjä kohtaan, mutta ulkonäkökeskeisessä maailmassamme ylipainoisia kohdellaan yhä tylymmin. Ajatuksia herättävä kirja, joka saattaa olla ylipainoiselle lukijalle jopa terapeuttinen tai voimaannuttava.

Kirjan kansi on hieno. Itse tulkitsen sen tapetiksi.

Arviot:
Itkonen: 3+/5
Pulkkinen: 1/5
Hiltunen: 3+/5

Nuortenkirjoja

69. Anders Jacobsson & Sören Olsson: Bertin tunnustukset

Hauska tai mukahauska 15-vuotiaan pojan päiväkirja, joka keskittyy mopoihin, rippikouluun, tyttöongelmiin ja ulkonäkökriisiin. Uponnee teineihin tai sitten ei.

Arvio nuortenkirjana: 3/5, henkilökohtainen arvio: 1/5

70. Louis Sachar: Paahde

Jos pitäisi luetella parhaita lukemiani nuortenkirjoja, Paahde olisi ehdottomasti listan kärkipäässä. Luin tämän varmaan kuudetta tai seitsemättä kertaa ja aina yhtä mielelläni. Ikivanhan kirouksen vainoama Stanley Yelnats on väärään aikaan väärässä paikassa ja joutuu siksi pahojen poikien leirille kaivamaan kuoppia. Mutta miksi kuoppia kaivetaan?

En kirjoita tähän mitään juonesta; lukekaa teinit tämä itse. Voitte vaikka yllättyä. Tämä on yksinkertainen, nerokas, toimiva, omintakeinen tarina.

Arvio: 5/5

71. Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Kirja on kiinnostanut siitä saakka, kun se voitti Junior Finlandian muutama vuosi sitten, mutta vasta nyt sain tämän käsiini. Olin kuullut rajoja rikkovasta kerronnasta ja lisäksi tarinassa kiinnosti sen miljöö ja konteksti, 1980-luvun nuorten elämä, joka on itselleni paljon tutumpaa kuin nykynuorten elo.

Alussa ajattelin, että tajunnanvirtamainen, itseään kommentoiva kerronta on nykyteineille aivan liian vaikeaa luettavaa. Itse pidin kerronnasta, mutta kieltämättä kesti minullakin hetki päästä rytmiin kiinni. Tämä vaatii ehkä lukijalta enemmän kuin mitä keskitasoisella teinilukijalla on, mutta aikuislukija nauttii kielestä ja kerronnasta. Surullinen tarina, tuli mieleen omat teiniangstit.

Arvio: 4/5

Kesä-Suomi-miehiä: Mäki ja Itkonen

Ennen matkaa, matkalla ja matkan jälkeen olen lukenut kaksi suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa:
51. Reijo Mäki: Tatuoitu taivas ja 52. Juha Itkonen: Kohti

En muista, mitkä Mäen vanhemmista Vares-kirjoista olen joskus lukenut ja mitä en, mutta tätä 90-luvulla julkaistua tulevaisuusvisiota en ainakaan ollut lukenut aiemmin.

Mäen ystäville ja tyylistä pitäville luvassa on taattua tavaraa: kauniita naisia, jännitystä, huumoria, pahiksia, seikkailua, takaa-ajoja, pakoa, kuolemanvaaraa... Itselleni tarina oli liian viihteellinen ja maskuliininen. Suosittelisin tätä amispojille tai muille kulttuurinkammoksujille, joille kirjallisuus on kirosana. En edes tiedä miksi luin tämän - kesän pehmentämillä aivoilla toimettomina aamuina ja iltoina, ei paljoa mitään ajateltavaa edes kaivanne?
Kirjallisuutena tämä ei antanut mitään.

Arvio: 1/5

Itkosen Kohti taas miellytti kovastikin. Thaimaan matkasta kertova perhetarina on oikein sopivaa matkalukemista. Mikään matkakertomus tämä ei kuitenkaan ole, vaan kuvaus perhesuhteista, isästä ja pojasta, jotka lähtevät Thaimaahan etsimään katoamistempun tehnyttä tytärtä ja sisarta. Paljoa tässä ei tapahdu; fokus on perhesuhteiden näennäisen yksinkertaisuuden monimutkaisuudessa. Itkosen kieli on todella miellyttävälukuista, ja sitten ristiriitaisesti tyyli välillä ärsyttää. Harmitti, kun tarina päättyi niin kesken. Henkilöhahmot olivat niin eläväntuntuisia, että aloin pitää heistä, ja olisin halunnut tietää lisää. En tiedä miksi, koska varsinkin miehet olivat arvoiltaan ja ajattelultaan hyvin kovia ja rahakeskeisiä. Silti he kuitenkin olivat jollain tapaa inhimillisiä?

Arvio: 4/5

Nuortenkirjoja

Jouduin taas työni puolesta lukemaan muutaman vanhahkon nuortenkirjan. Tässäpä nopeita kommentteja niistä.

24. Tuija Lehtinen: Joka kimma sen tietää

Tyyliltään ja kieleltään yllättävän pahasti vanhentunut 90-luvun nuortenkirja tuskin vetoaa nykynuoriin. Juoni jynnää paikallaan eikä kirjassa ole mitään kiinnostavaa. Miksi minulla on sellainen mielikuva, että Lehtisen nuortenkirjat ovat mukavia ja viihdyttäviä? 80-luvulla muistan itse kahlanneeni ainakin Mirkka-kirjat moneen kertaan läpi. Tämä ei saane enää nykynuoria innostumaan.

Arvio: 1/5

25. Mitri Pakkanen: Pallo haltuun, Mika!

Simppeli nuortenkirja jalkapalloa pelaavasta pojasta saattaa kiinnostaa jalkapalloa pelaavia poikia, kuten luonnollisesti tarkoitus onkin. Tai sitten tarina voi masentaa, koska todellisessa elämässä jalkapallopoikien elämä tuskin on yhtä helppoa ja täydellistä kuin tässä.

Arvio: 2/5

26. Kaisa Ikola: Hullu luokka ja kadonneen opettajan arvoitus

Tämäkin nuortenkirja vuodelta 1996 on pahasti vanhentunut. Vitsit tai "vitsit" tuskin enää vetoavat nykynuoriin ja alaviitteet, joissa kehotetaan katsomaan kirjasarjan aiempien osien tapahtumia, on täysin toimimaton ratkaisu.

Arvio: 1/5

27. Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina

Tarina köyhästä suomalaisperheestä Ruotsissa (Tornionjokilaaksossako?) ja heidän puhumattomasta tyttärestään, joka näkee aaveita suolla. Tarinassa on hienoja aineksia, mutta päähenkilö ei onnistu herättämään sympatiaa, vaikka pitäisi. En tiedä, millainen olisi sitten tästä tehty elokuva.

Arvio: 2/5

Liza Marklund & James Patterson: Postikorttimurhat

69. Liza Marklund & James Patterson: Postikorttimurhat




En odottanut paljoa tältä kirjalta ja sain juuri mitä odotin. Suosittelisin tätä kirjaa sellaisille, jotka haluavat syystä tai toisesta lukea dekkarin, mutta eivät ole tottuneita lukijoita eivätkä yleensä lue yhtään mitään. Toiminta alkaa ensi sivuilta ja luvut ovat parin sivun mittaisia, joten tätä jaksaa lukea sellainenkin, joka ei jaksa lukea. Varsinaista aivotoimintaakaan tätä lukiessa ei tarvita. Yksinkertainen kirja. Suorastaan surkea. Kirjailijat, jotka ovat saaneet nimeä, voivat näköjään julkaista ihan mitä vaan ja tyhmä kansa ostaa ja lukee, minäkin.

Arvio: 1/5