Maalis-huhtikuun dekkarit

Maalis- ja huhtikuussa luin viisi dekkaria.

17. Reijo Mäki: Slussen



Olipahan taas aika lukea tällainen kepeä, nopea ja viihdyttävä dekkari. Päähenkilönä tässä on Sakari Roivas, ei siis Vares, ja Roivas jää ehkä Varestakin ohuemmaksi hahmoksi, vaikka vaikuttaakin hyvin tyypilliseltä skandinaavidekkarin päähenkilöltä: hän on eronnut, yksinäinen ja alko-ongelmainen poliisi. Joku murhaa vaaleahiuksisia naisia 1990-luvun Tukholmassa ja sen selvittelystähän tässä on luonnollisesti kyse.

Ihan sujuvaa ja helppoa luettavaa, kivaa toimettoman sunnuntaiaamun viihdykettä.

Arvio: 3/5
Luettu maaliskuun alussa

18. Jens Lapidus: Sthml delete



Tämä on jatkoa Lapiduksen dekkarille Vip-huone. Tai ei ehkä varsinaisesti jatkoa, mutta henkilöt ovat samat. Hämärästi muistin henkilöhahmot, mutta en muista mitä esim. Emelien ja Teddyn välillä tapahtui edellisessä osassa. Oliko heillä suhde? Romanttista sutinaa? Lähinnä rikollisten näkökulmista etenevä dekkari pyrkii selvittämään vanhaa sieppausta. Mitä tapahtui ja miksi? Siepatun poika on nykyhetkessä syytettynä murhasta. Emelie on hänen asianajajansa. Siepattu mies taas lienee kuollut. Pulaan joutuu myös Teddyn sisarenpoika Nikola, ja tähän liittyy omat rikolliset kuvionsa.

Ihan sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Ei tällaista aina viitsisi lukea, mutta silloin tällöin viihdyttää. Sopii mainiosti helppojen nykydekkareitten ystäville.

Arvio: 3+/5
Luettu maaliskuun puolivälissä

19. Jo Nesbo: Verta lumella II



Jaahas, kakkososa. Edellisen osan Verta lumella I luin yli puoli vuotta sitten, enkä tietenkään muistanut siitä juuri muuta kuin sen, että päähenkilö on jonkinlainen sympatioita herättävä, ei ollenkaan paha rikollinen. Tämän kakkososan päähenkilö lienee sama henkilö. Päähenkilö on jättänyt suorittamatta pomonsa määräämän palkkamurhan, joten hän joutuu pakenemaan varmaa kuolemaa Norjan Lappiin. Jokin aika sitten luin Päivi Alasalmen kirjan saamelaisista, ja nyt yllättäen törmäsin saamelaisiin kirjan henkilöinä uudestaan. Tarina on todella miellyttävä ja ehjä. Se on hyvin epätyypillinen, hienovaraisen rakkaustarinan sisältävä dekkari ja siksikin nautittava. Ykkösosan muistamattomuus ei häiritse lukukokemusta. Tarina on kekseliäs ja mukaansatempaava, ja luin sen erittäin mielelläni.

Arvio: 4½/5
Luettu maaliskuun lopulla

20. Elina Pulli: Tukkasurma



Rintasyöpää sairastavan lastentarhanopettajan pomo löytyy surmattuna päiväkodista. Siinä tämän ihan näppärän dekkarin alkuasetelma. Ensimmäisenä tulee mieleen, että harvoin tulee luettua näin selkeästi naisille suunnattua dekkaria. Päähenkilö on rintasyöpään sairastunut päiväkodintäti, jonka leipomisharrastusta kuvataan sivutolkulla, uhri on nainen, lähes kaikki keskeiset henkilötkin ovat naisia. On jollain tapaa virkistävää, tai mikä lieneekään oikea sana, ehkä toivoa antavaa, että päähenkilö sairastaa syöpää, sairaus ja sen hoito kuvataan realistisesti, mutta silti päähenkilön elämä jatkuu lähes normaalina ja hän jaksaa leikkiä salapoliisiakin. Ehkä tämä tuo lohtua muille sairastuneille.

Arvio: 3/5
Luettu maaliskuun lopulla

21. Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar



Olen pitänyt Nesserin Barbarotti-sarjasta. Tämä on ilmeisesti viimeinen osa. Barbarotti tutkii pomonsa pyynnöstä ikivanhaa selvittämättömäksi jäänyttä katoamistapausta. Yksityiselämässään hän kohtaa suurimman mahdollisen kriisin ja murheen vaimonsa äkillisen kuoleman muodossa. Tarina on miellyttävälukuinen, joskin luonnollisesti hyvin surumielinen ja haikea, jollain tapaa myös elämän tarkoitusta pohdiskeleva. Siinä kulkee rinnakkain 80-luku ja nykyhetki, Barbarotin henkilökohtainen kriisi ja rikostutkinta, armoa antamaton realismi ja viestit kuoleman takaa. Suosittelen kaikille niille dekkareitten ystäville, jotka ovat kyllästyneitä kovaksikeitettyjen dekkareitten väkivallalla mässäilyyn. Tämä on jotain ihan muuta.

Arvio: 4/5
Luettu huhtikuun puolivälissä

Marras-joulukuun dekkarit

Marraskuussa luin kaksi dekkaria, joulukuussa en lukenut yhtäkään, jollei Pauliina Suden Takaikkunaa lasketa dekkariksi. 

79. Unni Lindell: Käärmeenkantaja



En ollut aiemmin lukenut Lindellin kirjoja, mutta olin kuullut niistä kehuja. Päätin aloittaa lukemisen vanhemmasta tuotannosta. Kyseessä on perusdekkari, mutta ihan nautittava sellainen. Mies löytyy murhattuna, murha linkittyy aiempaan surmaan. Pian murhia tapahtuu lisää. Päähenkilö Caton yksityiselämä kahden perheen välissä on suurempaa sotkua kuin dekkareissa yleensä. Myös perheväkivalta on keskeinen teema.
Dekkariksi varsin kelpo, sujuva ja koukuttava. Lukenen lisääkin Lindelliä.

Arvio: 3½/5
Luettu marraskuun alussa

80. Mari Jungstedt ja Ruben Eliassen: Tummempi taivas



Uusi Jungstedtin dekkari on ihan samantyyppinen kuin edellisetkin, joten hänen tyylistään pitävät tuskin pettyvät. Henkilöt taas eivät ole edellisistä kirjoista tuttuja, koska takakannen mukaan tämä aloittaa uuden dekkarisarjan. Miljöönä ei siis ole Gotlanti vaan eteläisempi saari Kanarialla. Kyseessä on helppo- ja nopealukuinen, näppäräjuoninen rikostarina, joka etenee sujuvasti lyhyin luvuin useista eri näkökulmista. Tapahtuu murha jos toinenkin ja lopulta langat punoutuvat yhteen. Pientä kökköyttä on sekä suomennoksessa että uskottavuudessa. Itseäni häiritsi etenkin naisen yläpuolella, jolla oli pitkät vaaleat hiukset - tyyppiset lauserakenteet ja muutaman kerran toistuva näkkileipävoileipä. Siis mikä? Samoin enpä usko, että poliisi missään olosuhteissa ottaisi toimittajaa mukaan murhatun ruumiinavaukseen.

Viihdyttävää viihdykettä laiskaan ja väsyneeseen marraskuun viikonloppuun.

Arvio: 3/5
Luettu marraskuun puolivälissä

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja

62. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja



Juhuu, Knausgårdin taistelut jatkuvat. Jotain tällaista luettavaa olen viime aikoina kaivannutkin - kevyehköä, fiksua, koukuttavaa, ei liian simppeliä; jotain toista maailmaa, johon kadota ja upota. Knausgårdin kerronta on nautittavaa ja jollain kumman tavalla jopa samastun päähenkilöön, vaikka oma elämäni ja nuoruuteni onkin ollut täysin erilaista. Mutta parikymppisen elämän epävarmuus, holtittomuus ja yksinäisyys tuntuvat oudon tutuilta. Päähenkilö ei ole miellyttävä, mutta kovin inhimillinen hän on.

Tässä osassa päästään mukaan parikymppisen Karl Oven opiskelijaelämään, vapaa-ajan sekoiluihin ja yrityksiin tulla kirjailijaksi. Harvojen kirjojen lukemiseen varaan varta vasten viikonloppua, mutta tähän varasin. Luin, luin ja luin, enkä malttanut lopettaa ennen viimeistä sivua. Toivottavasti suurimman kohun aiheuttanut kuudes osa saadaan suomeksi pian.

Arvio: 4½/5

Touko-kesäkuun dekkarit

Touko- ja kesäkuussa luin kuusi dekkaria.

38. Jo Nesbo: Verta lumella. Osa 1



Suosikkini Nesbon uusin törötti kirjaston pikalainahyllyssä, joten pakkohan se oli mukaansa napata. Kirja on melko lyhyt ja ohut, ja se kertoo kiltistä Olavista, joka työskentelee huumepomolle ja tappaa vahingossa väärän ihmisen. Kyseessä on trendikkäästi dekkari rikollisen näkökulmasta siis. Ihan nopealukuinen ja näppärä, mutta... Miten niin osa 1? En halua lukea kirjoja osissa. Pitäiskö minun joskus vuoden päästä osan 2 ilmestyessä muistaa yksityiskohtia tästä kirjasta, kun olen välissä ehtinyt lukea sata muutakin kirjaa? Ja mitä muuta tämmöinen osiin jakaminen on kuin rahastusta? Olisin ihan mielelläni lukenut kunnon tiiliskivijärkäleen.

Tarina on ihan luettava, muttei erityinen. Nesbolta odotin jotain vähän muuta.

Arvio: 3/5
Luettu toukokuun puolivälissä

39. Kristina Ohlsson: Varjelijat



Ohlssonin dekkareita olen pitänyt kovin koukuttavina, mutta ongelmana näissä jatkuvissa sarjoissa on se, etten meinaa muistaa taustatarinaa, poliisin elämäntilannetta ja edellisten kirjojen tapahtumia. Edellisten kirjojen Nukketalo ja Tuhatkaunot tapahtumat olin ehtinyt jo unohtaa, varsinkin kun vetävistä tarinoista huolimatta Ohlssonin kirjat asettuvat perusdekkarin lokeroon, ja niissä ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa. Tämäkin on alkuasetelmiltaan hyvin perusdekkari - metsästä löytyy muutama vuosi sitten kadonneen nuoren naisen ruumis ja poliisi alkaa tutkia tapausta. Vaikka tarina etenee dekkarigenren näkökulmasta melko tavanomaisesti, on mukaan onnistuttu ymppäämään mukavasti jännitteitä, ja tarina on vetävä ja koukuttava. Dekkareitten ystäville voi ehdottomasti suositella. Ohlssonkin tuntuu parantavan otetta kirja kirjalta.

Arvio: 3½/5
Luettu kesäkuun alussa

40. Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee



Taas uusi Jungstedt - sopivan kevyttä ja vaivatonta kesälukemista. Kadonneita lapsia, mielenterveysongelmia, epämääräisiä uhkauksia, poliisien välistä ihastumista ja rakastumista, kissoja, joihin aina kiinnitän huomiota, vaikka niiden kohtalona dekkareissa yleensä onkin tulla tapetuksi... ja lopulta murha. Juonenkäänteet ovat ennenkin nähtyjä, helpoille dekkareille tyypillisiä. Kirjailijan tyylin tuntien näppärää ja sujuvaa luettavaa, hieman lapsellista ja selittelevää. Loppu jää trendikkäästi auki ja kesken, joten eiköhän jatkoa seuraa.

Arvio: 2/5
Luettu kesäkuun alussa

41. Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus

 

Uuden dekkaristin esikoisteos. Kannessa hehkutetaan tämän muistuttavan Jens Lapiduksen dekkareita ja kyllä, näin on, jopa häiritsevän paljon. On hyvä poliisi, paha poliisi ja pohjimmiltaan hyväsydäminen rikollinen, josta ei oikein ota selvää, onko hän hyvä vai paha. Näiden kolmen näkökulmista tarina vuorotellen etenee lyhyin kohtauksin. Ja onhan tämä, koukuttava, viihdyttävä, karu. Dekkareitten ystävä tuskin pettyy. Tarinan miljöö on vastenmielinen eikä kovin uskottavakaan; välillä tämä muistuttaa aikuisille suunnattua satua. Kirjailija ei kuitenkaan pidä lukijaansa idioottina ja selittele liikoja. Vietin tämän parissa muutaman kiireettömän illan ja yhden sateisen sunnuntaiaamupäivän ja viihdyin. Eipä tämä mikään maailmankirjallisuuden huippu tietenkään ole, mutta omassa lajissaan varsin näppärä tekele. Suosittelen helppojen ja vetävien dekkareitten ystäville.

Arvio: 4/5
Luettu kesäkuun puolivälissä

42. Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä 

 

Tällaisenkin uutuuden kirjaston pikalainahylly onnistui lainattavien pinooni tyrkkäämään. Läckbergin kirjat ovat todella suosittuja, mutta henkilökohtaisiin suosikkeihini ne eivät kuitenkaan kuulu. En oikein pidä kirjailijan tyylistä, vaikka hän punookin taitavasti juonenkäänteitä. Liikaa hössötystä, liikaa lapsellista selittelyä, lukijan omalle päättelylle ei anneta ollenkaan tilaa. Pidän näitä hyvin yksinkertaisina kirjoina, joskin toki viihdyttävinä. Ja mainiota aivotonta kesäviihdykettä tämäkin toki tarjosi.

Läckbergin edellisten kirjojen kaavan mukaan tässäkin tapahtuu nykyajassa rikos, joka liittyy menneisyyden tapahtumiin. Luvut kulkevat osin menneessä, mutta suurimmaksi osaksi nykyisyydessä useiden aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden näkökulmista, ja jossain vaiheessa nykyisyys selittää menneet. Pääjuonenkäänteet osasin arvata, siitäkin miinusta, mutta oli loppuratkaisussa toki yllättäviä yksityiskohtia. Läckbergin tyylistä pitäville tämä tuskin on pettymys. Dekkarina tarina on keskinkertainen, kirjallisuutena ö-luokkaa.

Arvio: 3-/5
Luettu kesäkuun puolivälissä

43. Katarina Wennstam: Petturi



Wennstamin uusin kertoo vihamurhasta. Aluksi löytyy raa'asti murhattu nuori mies. Voidaanko jalkapalloilija tosiaan tappaa siksi, että hän vaihtoi seuraa? Myöhemmin paljastuu, että murhattu jalkapalloilija oli homo. Kuka hänet murhasi ja miksi? Siksikö mitä hän teki vai siksi mitä hän edusti?

Olen pitänyt Wennstamin kirjoista ja melko karustakin yhteiskuntakriittisestä otteesta. Tässäkin jalkapallohuligaanien käytös on niin brutaalia, ettei sitä halua edes uskoa todeksi. Tämä oli hyvin helppolukuinen ja sujuvasti etenevä, mutta pistää miettimään maailmaa ympärillään ja osoittaa epäkohtia. Jostain muistan lukeneeni tai kuulleeni, että tämä olisi uuden trilogian alku. Vaikka olenkin huono muistamaan itseään toistavien ja kuitenkin aika samankaltaisten dekkareitten yksityiskohtia, mielestäni tässä on osaksi samoja henkilöitä kuin Wennstamin edellisissä kirjoissa. Olisikohan niin, että edellisen trilogian päähenkilöt ovat väistyneet sivuun ja sivuhenkilöistä on tullut päähenkilöitä? Seuraavat  osat varmasti jatkavat asianajaja Shirinin ja poliisi Charlotan rikostutkimuksia. Itseäni täysin kiinnostamaton Shirinin avioliittokin jäi täysin levälleen, joten eiköhän tarina jatku. Ehdottomasti luen jatkonkin. Enemmän tämänkaltaiset dekkarit minuun uppoavat kuin camillaläckbergit.

Arvio: 4-/5
Luettu kesäkuun lopulla, e-kirjana

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

7. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja



Melkein hihkaisin ääneen, kun huomasin tämän kirjaston palautushyllyssä. Knausgårdin taisteluiden osat 2 ja 3 olivat viime vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa, ja jo etukäteen olin innostunut tämän aiheesta, Knausgårdin opettajavuosista Pohjois-Norjassa.

Neljännessä osassa tosiaan kuvataan Karl Oven nuoruusvuosia lukiossa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa ovat eronneet sekä lukion jälkeen aikaa sijaisopettajana Pohjois-Norjassa keskellä ei-mitään. Päähenkilöstä piirtyy alkoholinhuuruisten muisteluiden kautta ikävämpi ja vastenmielisempi kuva kuin mitä aiemmista kirjoista muistan, mutta toisaalta kaikki epävarmuus ja itsekeskeisyys on ihailtavan rehellistä  ja lienee kovin luontaista aikuisuuden kynnyksellä rämpivälle myöhäisteinipojalle. Kerronta on edellisistä kirjoista tuttua, yksityiskohtaista arkea, harvinaisen mielenkiintoista kuvausta erittäin arkisesta elosta. Viidennen osan suomennosta odotellessa.

Arvio: 4/5

Syksyllä luettuja dekkareita

Syksyllä(kin) tuli luettua dekkareita.

77. Håkan Nesser: Kaalbringenin kurkunleikkaaja
Aloin lukea Nesserin Van Veeterin -sarjaa kesällä ja nyt oli aika korkata sarjan toinen osa. Tarina kertoo pelottavasta murhaajasta, joka leikkaa uhreiltaan kurkun poikki. Uhreja tulee lisää ja pelko kasvaa. Rikostarina etenee tyypilliseen tapaan ja sopii todella hyvin perusdekkarin lokeroon. Mitään kovin uutta, ihmeellistä tai ennennäkemätöntä se ei kokeneelle dekkarinlukijalle tarjoa, mutta kieli on miellyttävää ja en osannut arvata murhaajaa, ainakaan kovin aikaisessa vaiheessa.

Arvio: 3/5
Luettu syyskuun puolivälissä

78. Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

Vuoden paras ruotsalainen dekkari, lukee kannessa. Vaikka en tiedäkään minkä vuoden, ovat odotukset silti melko kovat. Tarinassa kiinnosti eniten sen miljöö, Tornionjokilaakso, Pietari ja Venäjän Karjala, ja kuinka 1930-luvulla Ruotsistakin lähdettiin Neuvostoliittoon etsimään parempaa elämää. Pidin tarinan monipuolisuudesta ja tunnelmasta. Talven kylmyyden pohjoisessa voi melkein aistia.

Olen lukenut toisenkin kirjan Alsterdalilta. Sen nimi oli muistaakseni Kadonneet. En muista sen tehneen erityistä vaikutusta, mutta tästä kyllä pidin. Tarina on enemmän 

kuin perinteinen dekkari; se on myös sukutarina menneisyyttään penkovasta naisesta. Ei haitannut, vaikka osasin arvata murhaajan jossain vaiheessa, koska tarinan rakenne ei perustu murhaajan arvuutteluun. Onnistunut dekkari, suosittelen.

 

Arvio: 3½/5
Luettu syyskuun lopulla

79. Alexander Söderberg: Andalusialainen ystävä

Tästäkin dekkarista olin kuullut pohjattomasti kehuja, joten odotukset olivat melko korkealla. Aloin lukea tätä erinomaisen Kultarinnan jälkeen ja alkuunpääsy lukemisessa todellakin tökki pahasti. Olin lukenut kirjaa varmaan jo kuusi kertaa ja olin tuskin sivulla sata... Jaa-a. Kunhan kunnolla alkuun pääsin, niin kyllähän tästä kieltämättä kehkeytyi vetävä ja viihdyttävä dekkari. Mutta eipä tässä mitään erityistä tai omintakeista ole kuitenkaan, ei mitään sellaista, mistä kokenut dekkarinlukija ei olisi päässyt osalliseksi jo monen monta kertaa. Rikostarinat etenkin rikollisen näkökulmasta tuntuvat olevan kovasti pinnalla nyt. Tässä kirjassa myös poliisit harrastavat rikoksia ja välillä onkin hieman epäselvää, kuka on hyvis ja kuka pahis. Henkilöt toimivat kuin robotit kaikessa kaksinaamaisuudessaan. He jäävät ohuiksi ja yhdentekeviksi, ja heistä on vaikea pitää. Juoni kyllä vie alkukankeuden jälkeen mukanaan ja saa kääntämään sivuja tiiviiseen tahtiin. Mitään erityistä ja pintapuolista viihdettä kummoisempaa tarina ei kuitenkaan tarjoa. Vauhdikas, kaoottinen, toimintaelokuvamainen, erittäin epäuskottava lukuelämys, joka toimii viihteenä.

Arvio: 3½/5
Luettu lokakuun lopulla

80. Jo Nesbo: Isänsä poika

Edellinen lukemani Nesbon kirja Poliisi oli niin hyvä, että tätä uusintakin kohtaan odotukset olivat nousseet pilviin. Ja kyllä, tämä on kaikin puolin onnistunut ja hyvä dekkari. Näkökulmia on nykydekkareitten tapaan useita, ehkä vähän liikaakin, mutta ne ovat kiintoisia: Poliisi, joka tarvitsee niin kipeästi rahaa, että mahtaako olla valmis hankkimaan sitä myös rikollisin keinoin. Rikollinen, joka vaikuttaa enemmän hyvikseltä kuin pahikselta. Silminnäkijänä toimiva pikkupoika, joka ei ymmärrä läheskään kaikkea näkemäänsä. Nainen, joka rakastuu rikolliseen. Lukuisa määrä henkilöitä, jotka vaikuttavat hyviksiltä mutta saattavatkin olla pahiksia. Tai päinvastoin.
Juoni on polveileva, toimiva, epäuskottava mutta johdonmukainen. Tarina koukuttaa, kyllä. Suosittelen lämpimästi kaikille skandinaavidekkareitten ystäville.

Arvio: 4/5
Luettu marraskuun alussa

81. Gillian Flynn: Paha paikka

Flynnin Kiltti tyttö on jäänyt mieleen erikoisena dekkarina, josta oli vaikea muodostaa mielipidettä. Toisaalta sen juoni on nerokkaan harhaanjohtava, toisaalta pateettisen saippuasarjamainen ja hölmöäkin hölmömpi. Tästäkin tarinasta odotin ennalta-arvaamatonta viihdepläjäystä. Kolmekymppisen Libbyn perhe murhattiin, kun Libby oli 7-vuotias, ja syyllisenä tekoon vankilassa viruu hänen isoveljensä Ben. 25 vuotta murhan jälkeen Libby alkaa helpon rahan toivossa selvitellä vanhoja asioita. Tarinan joka toinen luku tapahtuu nykyhetkessä ja joka toinen 25 vuotta sitten, mikä kieltämättä tekee kirjasta koukuttavan. Tarinat etenevät osin ristiriitaisesti. Kuka valehtelee ja miksi?

Flynnin tyylin tuntien ajattelin alusta alkaen murhaajan olevan epätodennäköisin vaihtoehto. Epäilin murhaajaksi itse päähenkilöä, ajattelin, että ehkä jopa koko perhe löytyykin tarinan lopussa elossa. Mutta ei. Loppu on aivan niin epäuskottava ja pöljä kuin mitä kuvittelinkin, mutta nerokkaasti koukuttavan rakenteen vuoksi pakko tämä on ahmia nopeasti loppuun. On aivan pakko saada tietää, mitä todella tapahtui. Toimii viihteenä.

Arvio: 3+/5
Luettu marraskuun puolivälissä

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

76. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja



Marraskuun kirja omasta hyllystäni

Olen halunnut jatkaa Knausgårdin taistelujen lukemista jo pitkään, mutta eipä ole jatkoa kirjastossa eteen putkahtanut. Kirjamessuilla taisteluiden kolmas osa kökötti myyntipöydällä sopuhintaan kympillä, joten nappasin sen mukaani.

Tämä osa keskittyy Karl Oven lapsuuteen 1970-luvulla, ankaran ja autoritäärisen isän varjossa. Päähenkilö on kouluikäinen, ehkä noin kymmenvuotias, kirjan loppupuolella jo esiteini-ikäinen tyttöjen pussailija. Arkielämä on taas kuvattu yksityiskohtaisesti ja tavattoman kiehtovasti ja mukaansatempaavasti. 70-luku piirtyy esiin tarkkana, lapsen elämä on huoletonta ja toisaalta kovin vaikeaa, itku pääsee usein.

Jotenkin jäi sellainen mielikuva, että tämä lapsuuskuvaus olisi suoraviivaisempaa kerrontaa kuin sarjan edelliset osat? Pidin kyllä tästäkin. 

Arvio: 4-/5

Lisää skandinaavidekkareita

59. Michael Katz Krefeld: Langenneet

Tästäkin dekkarista olin kuullut kovasti kehuja, mutta melko tavanomaiselta rikostarinalta tämä vaikutti. Tarinassa on genrelle hyvin tyypillisesti kolme näkökulmaa: vaimonsa traagisesti menettänyt, alkoholisoitunut poliisi, ihmiskaupan uhriksi joutuva nuori itäeurooppalaistyttö ja ehkä hieman yllättäen pikkupoika, joka auttaa isäänsä täyttämään eläimiä. Ihmiskauppakuvio on ainakin niin vastenmielinen, etten välttämättä jatkuvasti jaksaisi näin raakoja tarinoita lukea. Muuten dekkareitten ystävät saavat tästä varmasti haluamansa. Juoni on vetävä ja helppolukuinen, tarina viihdyttää. Silti, ei tämä mitään uutta tai erityistä tarjoa.

Taisin  mainita, että  Lapiduksen Stockholm noir on omintakeinen eikä tuo mitään muuta rikostarinaa mieleen, mutta tämäpä muistutti hieman Lapidusta. Skandinaavidekkarit ovat toki laadukkaita ja viihdyttäviä, mutta toistavat kovasti toisiaan. Voisiko poliisi olla joskus jotain muuta kuin kyyninen ja viinaanmenevä?

Arvio: 3+/5

60. Jo Nesbo: Poliisi

Poliisi on kymmenes Harry Hole -dekkari. Yhdeksännen osan lopussa annettiin ymmärtää Holen hyvin todennäköisesti kuolleen, joten kirjan alussa saakin jännätä melko pitkään, onko Harry Hole mukana tarinassa muuta kuin kuolevana sivuhenkilönä.

Poliiseja murhataan vanhoilla rikospaikoilla, joissa he ovat itse tutkineet rikosta, samoina päivämäärinä, joina rikos aikanaan tapahtui. Kuka murhaa poliiseja ja miksi? Voiko murhaaja edes olla kukaan muu kuin poliisi itsekin? Tarina on mielikuvituksellisen monitahoinen ja loistavan otteessaanpitävä. Loppu on suorastaan hykerryttävän häkellyttävä, nerokas. Nesbo on käsittämätön juonenpunoja ja myös erittäin kyvykäs kirjoittaja. Rikokset ovat kammottavia, mutta tarinan seuraaminen on ilahduttavaa ja yllätyksiä tarjoavaa. Nesbo on aivan mestari johtamaan lukijaa harhaan, ja tämä tekee näistä dekkareista aivan ylivertaisia moniin muihin verrattuna.

Arvio: 4+/5

Jo Nesbo: Lumiukko

46. Jo Nesbo: Lumiukko



Heinäkuun kirja omasta hyllystäni

Kiehtovasti lumiukkoteeman ympärille rakentuva rikostarina on parasta viihdettä. Nesbo on yksi ehdottomia dekkarisuosikkejani ja olen jopa hieman säästellyt tämän kirjan lukemista. Nyt kuitenkin nappasin sen matkalukemiseksi, koska tiesin sen sopivan siihen tarkoitukseen mainiosti.  Juoni on vetävä, tarina on fiksu muttei liikaa keskittymistä vaativa sopiakseen matkalle ja luvut ovat lyhyitä, joten tarvittaessa kirjaa voi lukea vain vähän kerrallaan.

Pidin tästä, mutta hieman petyin, kun osasin jonkin verran ennakoida ja aavistaa tarinan kulkua. Tosin jos murhaaja näyttää selviävän, kun kirjaa on vielä lukematta monta sataa sivua, niin johan siinä tyhmempikin tajuaa, että tämä ei ollut tässä. Kaipa olen kuitenkin lukenut riittävästi dekkareita ja sisäistänyt tiettyjä toistuvia kaavoja, kun erästä käännekohtaa epäilin jo takakansitekstin perusteella. Loppuratkaisua en kuitenkaan hoksannut, mikä tietysti ilahdutti.  Kaikkiaan kesälukemisena täydellistä, dekkarina odotin ehkä vieläkin enemmän.

Arvio: 3½/5

Anne B. Radge: Aion tehdä sinut onnelliseksi

37. Anne B. Radge: Aion tehdä sinut onnelliseksi




Suhtaudun Radgen kirjoihin hyvin ristiriitaisesti. Berliininpoppelit-trilogiaa rakastin, chick lit - hömppäkirjaa Satunnaista seuraa inhosin. Aion tehdä sinut onnelliseksi kuulostaa myös chick litiltä, mutta onneksi takakansiteksti lupaili jotain muuta. Uskalsin siis käydä kirjan kimppuun ennakkoluulottomin mielin.

Tarina vie lukijansa 60-luvulle, aikaan, jolloin koti oli naisten valtakunta, lasten sopi näkyä muttei kuulua, vesivessa ja suihku olivat uusinta uutta ja televisio ja pakastin lähes ihmeitä, joita ei läheskään kaikista kotitalouksista löytynyt. Norjalaisessa kerrostalossa närää aiheuttavat sekä alakerran rouva, joka luuttuaa rappukäytävästä enemmän kuin oman osuutensa ja etenkin yläkerran hempukkamainen alasti siivoava rouva, jonka mies ei ole koskaan kotona. Närkästystä aiheuttaa myös kaupasta ostettu leipä, kateutta rappukäytävän ainoa pakastin ja sääliä äiditön pikkutyttö, joka kulkee pissat housussa ja viettää iltäpäivät rappukäytävässä. Tupakka käryää kaikkien huulilla ja kotitöiden lisäksi vain juoruilu tarjoaa jonkinlaista sisältöä kotirouvien elämään.

Tarina on huvittavan kammottava ja kammottavan huvittava. Siivousta syvästi inhoavana voi vain olla tyytyväinen, ettei tarvinnut elää aikaa, jolloin siivousräteillä kilpailu naapurin rouvien kanssa olisi ollut ainoa elämän sisältö. Arkiaskareista lukeminen ei ole kovin kiinnostavaa, vaikka ajankuvana tarina onkin onnistunut ja kerronta on ihan viehättävää.

Arvio 3+/5

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

25. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja



Knausgårdin taistelut eli käsittämättömän yksityiskohtainen oman elämän kuvaus jatkuu. Siitä saakka kun luin ensimmäisen kirjan, olen halunnut tarttua tähän toiseenkin ja nyt sen aika sitten koitti. Tarinassa hämmästyttää se, miten kiinnostavaa on lukea jotain, mikä ei oikeasti kiinnosta, kuten vaikka yksityiskohtaista kuvausta lastenkutsuista. Kirjailija vain jotenkin mystisesti hallitsee kerronnan. Lisäksi kiinnostaa se, kuinka paljon tarinassa kuitenkin on fiktiota mukana. Kaikkia pieniä yksityiskohtiahan hän ei voi mitenkään muistaa, vaan aukkoja on pakko paikata. Voisikohan olla niin, että vain suuret linjat ovat omaelämäkerrallisia ja kaikki yksityiskohdat fiktiota?

Tässä tarinassa kertoja muuttaa Tukholmaan, tapaa naisen, saa lapsen. Pidän siitä, ettei tarina etene kronologisesti. Päähenkilö on yhtä aikaa miellyttävän inhimillinen ja sympaattinen ja toisaalta äärettömän ärsyttävä ja neuroottinen. Välillä ymmärrän häntä täydellisesti ja välillä en ollenkaan.

Esimerkiksi seuraavasta tavoitan täydellisesti ajatuksen ja olen viime aikoina itsekin kokenut jotain vastaavaa:

Minua sitoi sosiaalinen tilanne, eivät siinä olevat ihmiset. Näiden kahden näkökulman välillä ei ollut mitään. Oli vain pienuutta ja itsetuhoa, toisaalta suuruutta ja etäisyyttä. Ja niiden välillähän arki on. Ehkä juuri siksi minun oli niin vaikea elää siinä. Siedin kyllä arjen velvollisuuksia ja rutiineja, en iloinnut niistä, niillä ei ollut minulle merkitystä eivätkä ne tehneet minua onnelliseksi. Tässä ei ollut kyse siitä ettei minua huvittanut luututa lattioita tai vaihtaa vaippoja, kyse oli jostakin olennaisemmasta, siitä, ettei arki tuntunut minusta arvokkaalta, kaipasin siitä aina pois, olin aina kaivannut. Elämä jota elin ei ollut omaani. Yritin tehdä siitä omaani, kävin taistelua koska halusin sitä mutta epäonnistuin, kaipuuni teki tyhjäksi kaiken mitä tein.

Ehdottomasti luen lisää, kun taistelut jatkuvat.

Arvio: 4+/5

Jorgen Brekke: Uneton

91. Jorgen Brekke: Uneton



Norjalaisdekkarissa outo sormipuoli mies kidnappaa nuoria tyttöjä, jotta nämä laulaisivat hänet uneen. Metsästä löytyy ruumis, ja ruumiin päältä soittorasia. Se soittaa outoa kehtolaulua, jota kukaan ei tunnista. Rinnakkaistarinassa 1700-luvun Norjassa löytyy myös mystinen ruumis, joka myöhemmin katoaa.

Dekkari aukeaa vähitellen monesta näkökulmasta, aina 1700-luvulta lähtien, ja se on rakennettu niin, että lukija tietää enemmän kuin rikosta tutkiva poliisi. Itse arvasin murhaajan yllättävän aikaisin, vaikka kirjailija yrittääkin johtaa lukijaa harhaan. Loppua kohden tarina todella koukuttaa mukaansa ja se on dekkarina varsin kelpo ja toimiva, tasokaskin. Henkilökohtaisesti tämä ei kuitenkaan nouse suosikikseni. Kirjaa lukiessani näin painajaista, jossa koiraa hakataan lapiolla ja kyllä, syytän siitä vain ja ainoastaan tätä kirjaa. Toisaalta olisin voinut nähdä painajaista myös kärpäsistä, mikä sekin olisi ollut ällöä...

Arvio: 3/5

Rikollisen näkökulmaa: Fossum ja Lapidus

Luin kaksi rikosromaania, joista kumpikaan ei ole täysin tuore:
86. Karin Fossum: Harriet Krohnin murha ja 87. Jens Lapidus: Rahalla saa

      


Fossumin dekkarissa Harriet Krohnin murha ei etsitä murhaajaa, vaan kerrotaan heti, kuinka tavallinen peliongelmainen ylivelkaantunut mies tappaa velkojia pelätessään vanhan naisen. Alkaa pelon ja syyllisyyden kierre, jonka vainolta mies ei pääse pakoon. Aluksi kaikki näyttää hyvältä, mies maksaa velkansa ja ostaa tyttärelleen hevosen, mutta eräänä päivänä poliisi kuitenkin löytää hänet.

Rikosromaani rikollisen näkökulmasta kertoo, kuinka tavallinen epätoivoinen ihminen saattaa umpikujaan ahdettuna tehdä peruuttamattoman teon. Mies ei ole kovin sympaattinen, mutta kovin uskottava ja inhimillinen kuitenkin.

Arvio: 3/5

Rahalla saa -dekkarissa Tukholman alamaailmaa seurataan kolmesta suunnasta. Jorge onnistuu pakenemaan vankilasta ja pakoilemaan poliisia, Mrado on serbimafioso, joka pyörittää kiristysbisneksiään ja katkoo yhteistyöhaluttomien kumppaneiden sormia ja JW on parikymppinen tavistaustainen opiskelija, joka rahoittaa ökyluksuspintaliitobile-elämänsä huumeita myymällä. Pidin siitä, että vaikka tarinan maailma on äärimmäisen maskuliininen ja liikutaan alamaailmassa, raakuuksilla ei silti mässäillä eikä kerronta ole korosteisen alatyylistä tai vastenmielisen sovinistista. Kieli on yksinkertaista ja pelkistettyä, mutta ei lukijaa aliarvioivaa, ja tätä voisi suositella myös vähän lukeville (mies)lukijoille. Tarina tempaisi mukaansa ja ainoa, mikä hieman tympäisi, oli tuotemerkkien loputon luetteleminen.

Viihdyin tämän parissa paremmin kuin luulin. Luen jatko-osatkin.

Arvio: 4/5

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja

81. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja



Teinipojan elämää 80-luvulla. Tarkasti ja yksityiskohtaisesti kuvattua arkielämää, joistain kohdista tuli hyvin vahvasti oma nuoruus mieleen. Toisaalta tuli mieleen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Pelkkää teinielämää tässä ei kuitenkaan kuvata, vaan mukana on myös kertojan (kirjailijan itsensä?) aikuiseloa ja hyvin keskeisenä teemana läsnä on isäsuhde ja kuolema.

Pitäisi ihan googlettaa, kuinka omaelämäkerrallinen tämä kirja on. Käsittääkseni ihan täysin?

Tarina on kiehtova yhdistelmä arkielämän pienenpieniä yksityiskohtia ja pohdintoja elämän kulusta. Erittäin mielelläni luin ja kakkososankin jo löysin kirjastosta.

Arvio: 4/5