Muistan joskus kuulleeni, että suomen kielen professori on kirjoittanut jonkin hassun ja omituisen rakkausromaanin. Kun huomasin tämän kirjaston palautushyllyssä, nappaisin kirjan uteliaisuudesta mukaani.
Hyvin hämmentynyt olo jäi tästä. Miten suomen kielen professori kehtaa julkaista jotain tällaista omalla nimellään? Yrittääkö kirjailija matkia vai parodioida Virpi Hämeen-Anttilan kirjoja? Olisiko tällaista julkaistu, jos kirjailija ei olisi suomen kielen professori? Olisinko lukenut kirjan loppuun, jos kirjailija ei olisi suomen kielen professori? Vastaus viimeiseen kysymykseen: En olisi.
Tarina on romanttista liirum-laarum-lässyn-läätä, jollaista en yleensä ikinä lue ja josta on tässä yritetty tehdä älykästä tunkemalla sekaan kirjallisuudentutkimuksen terminologiaa. Kirjassa kirjallisuuden professori rakastuu opiskelijaansa ja alkaa kirjoittaa tämän kanssa kirjaa, jossa professori ihastuu opiskelijaan. Koko tarinan mukana kulkee ajatus, että kirjallisuutta ei voi tulkita ilman yhteyttä kirjailijan omaan elämään. Kirjailijan tarkoitus on siis saada lukija pohtimaan, mikä yhteys tarinalla on kirjailijan omaan elämään. Kirjan takaliepeessä on kirjailijan lipevältä näyttävä kuva, ja etuliepeessä kerrotaan kirjailijan elämästä tutkijavaimon ja kaksosten kanssa... Molemmat löytyvät myös tästä fiktiivisestä tarinasta. Valitettavasti varsinainen tarina on niin mauton ja lapsellinen, että metafiktion tasoilla leikittely ei tuo minkäänlaista plussaa tarinaan. Tarinan päähenkilö, kirjallisuuden professori Kimmo Yövaara, on niin oksettava, että toivoin, että lopussa kaikki hänen kolme vaimoaan jättäisivät hänet tai että hän kuolisi. Valitettavasti niin ei kuitenkaan käynyt. Odotin, että lopussa edes tulisi jokin käänne, joka paljastaisi kirjan parodiaksi, mutta näinkään ei käynyt.
Dialogi oli kökköä ja paikoitellen jopa teiniä, ja sitten yhtäkkiä ollaan jossain Aino Kallas -luennolla ja saadaan yliannostus kirjallisuustiedettä. Tyylien sekamelska hämmensi ja ihmetytti, tarinan naiskuva raivostutti. Harvemmin tunnen myötähäpeää lukiessani, mutta nyt tunsin. Apua. Kirja oli niin kammottava, että se ylitti jonkin rajan ja oli kaikessa kammottavuudessaan jopa hyvä. Tunsin lukiessani samanlaista inhonsekaista iloa kuin vaikkapa jotain jättiläismäistä finniä puristellessa...
Arvio: 1/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti