8. Ursula Poznanski: Sokeat linnut
Edellinen lukemani Podnanskin kirja Viisi oli lukukokemuksena ihan viihdyttävä dekkari, joten innolla aloin lukea tätäkin. Ja kyllähän tämäkin tempaisi mukaansa. Pidän kirjailijan tyylistä; se on mukaansatempaavuuden lisäksi myös kovin viihdyttävää ja miellyttävää ja siinä on ripaus raikkautta ja tuoreutta. Toisaalta kyseessä on hyvin perinteinen perusdekkari, jossa selvitellään murhia, ja toisaalta taas tämä sijoittuu sosiaaliseen mediaan ja on täten hyvinkin moderni ja trendikäs. Facebookin runoryhmään kuuluvia jäseniä murhataan, mutta miksi?
Pidin siitä, että tapahtumien kulkua oli mahdotonta arvailla ja mysteeri säilyi tarinan loppumetreille saakka. Myös päähenkilöpoliisit ovat miellyttäviä, eikä heidän välillään leijuva romantiikan virekään onnistu ärsyttämään niin kuin yleensä. Onnistuneen dekkarin loppu on toki kovin epäuskottava, mutta sekään ei suuremmin häiritse. Omassa lajissaan hyvä kirja.
Arvio: 4-/5
Luettu tammikuun puolivälissä
9. Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
Jossain vaiheessa pidin Atkinsonia yhtenä suosikkikirjailijoistani. Jossain vaiheessa lakkasin pitämästä. Tästä Jackson Brodie -sarjasta olen lukenut lukuisia ylistäviä arvioita, mutta kaksi aiemmin lukemaani, Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia ovat olleet mielestäni vain ihan kivoja, ei sen enempää. Tässä sarjan kolmannessa osassa miellytti eniten kirjoitustapa ja -tyyli, oudolla tapaa hieman piilossa oleva huumori ja absurdi sivumaku, vaikka tarina onkin realistinen. En oikein muistanut tätä Jackson Brodie -hahmoa edellisistä kirjoista ja henkilö jäikin aika etäiseksi. Tällä kertaa Brodie on joutunut junaonnettomuuteen. Samaan aikaan vankilasta vapautuu vanki, joka 30 vuotta sitten puukotti pienen Joannan perheen. Joanna jäi eloon ja on nykyään Tohtori Hunter. Tohtori katoaa, hänen miehensä käyttäytyy oudosti, lastenhoitaja Reggie, joka on lapsi itsekin, alkaa tutkia tapausta. Eikö 16-vuotias muka Briteissä ole alaikäinen? Tämä hämmensi. Joukkoon mahtuu vielä poliisi Louisenkin näkökulma.
Atkinson on kiistämättä taitava kirjoittaja. Alussa pidin tästä kovastikin, puolivälissä kirjaa mielenkiinto katosi ja loppua kohden se taas löytyi. Jälkimaku on kuitenkin miellyttävä ja huomasin pitäneeni tästä enemmän kuin alunperin ajattelin. Plussaa kirja saa ehdottomasti omaleimaisuudesta. Tämä ei ole mikään tyypillinen perusdekkari.
Arvio 3½/5
Luettu tammikuun lopulla
10. Jens Lapidus: Vip-huone
Lapidus taitaa tällä hetkellä olla melko trendikäs ja suosittu kirjailija. Vähän pelkäsin, että tämä olisi liian samantyylinen kuin Stockholm Noir -trilogia, mutta kyllä tässä ihan oma ideansa on. Varakkaan perheen poika kidnapataan, vanhemmat pelkäävät julkisuutta ja ottavat poliisin sijasta yhteyttä lakiasiaintoimistoon. Urallaan nousua tekevä, kunnianhimoinen nuori juristi Emelie alkaa selvitellä juttua ja hänelle palkataan avuksi vankilasta vapautunut (ex)rikollinen Teddy.
Kirjan selkeä kohderyhmä on kaunokirjallisuuskammoiset miehet. Toiminta alkaa heti ja näkökulmat vaihtuvat nopein leikkauksin. Kirja on helppoa, sujuvaa, takuuvarmaa, toimivaa viihdettä, mutta itse olen ehkä viime aikoina lukenut tämäntyyppistä kirjallisuutta hieman liikaakin, koska ajoittain tarina jopa hieman tympäisi. Omalla kohdallani Lapiduksen uutuudenviehätys on kadonnut.
Arvio: 3/5
Luettu tammikuun lopulla
11. Kati Hiekkapelto: Suojattomat
Oli aika tarrata toiseen Anna Fekete - romaaniin. Sarjan ensimmäinen osa Kolibri oli muistaakseni ihan sujuva ja näppärä, ja maahanmuuttonäkökulmasta kai pidin. Tässäkin teemana on maahanmuutto useastakin näkökulmasta. Poliisi Anna on maahanmuuttajataustainen. Hänen kollegansa Esko yrittää estää rikollisen maahanmuuttajajengin tulon Suomeen. Laittomasti maassa asusteleva, paperiton siirtolainen Sammy pakoilee poliisia, yrittää löytää katon päänsä päälle ja saada tavalla tai toisella päivittäisen annoksensa Subutexia. Näiden kolmen tarinat tietenkin risteävät.
Tarina on ensimmäisen osan lailla sujuva, näppärä ja helppo ja sitä voisi suositella vähän lukevillekin. Tarina soljuu mukavasti kohti ratkaisua ja näkökulmien vaihtelut tuskin sekoittavat ketään. Dekkareitten ystävä ei pety, mutta ei kilju riemustakaan. Melko perusdekkari.
Arvio: 3+/5
Luettu helmikuun alussa
12. Erik Axl Sund: Varistyttö
Varistyttö-trilogia on kiinnostanut siitä saakka, kun syksyllä kuuntelin kirjailijoiden tarinointia kirjamessuilla. Kirjasta olen kuullut pelkkiä kehuja, joten toki mokoma suitsutus alkaa kiinnostaa. Alusta tarina on hyvin tyypillinen dekkari, enkä oikein ymmärtänyt mitä takakannessa oleva lupaus pyyhkiä lattiaa Stieg Larssonilla muka tarkoittaa. Löytyy kuollut poika. Poliisi Jeannette tekee paljon töitä, elättää poikaansa ja taivaanrannanmaalarimiestään, kärsii naisena aliarvostusta miesvaltaisessa työyhteisössä eikä saa tukea oikein mistään. Terapeutti Sofia joutuu auttamaan poliisia, koska poliisin tähtäimessä on pedofiileja, joiden uhreja Sofia on työssään terapoinut. Tarinassa on hyvin vastenmielistä ja jopa skandaalihakuista lasten hyväksikäyttöä ja kaltoinkohtelua, ja voisi kuvitella, että tämä ei tuo kirjalle lisää lukijoita vaan pikemmin päinvastoin.
Vaikka tarina alkaa normaalin dekkarin tavoin, on sen käännekohta kuitenkin sen verran kutkuttava, että kiinnostuskäyrä syöksähtää äkkiä pystysuoraan nousuun. Loppua kohden kirjasta kehkeytyykin melkoinen pageturner. Sen verran pahasti tämä jää kesken, että eiköhän toinen osa ole pakko hankkia luettavaksi mahdollisimman pian. Raakuudesta ja epäuskottavuudesta miinusta, muuten loistavaa viihdettä.
Arvio: 4/5
Luettu helmikuun lopulla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti