Syksyllä(kin) tuli luettua dekkareita.
77. Håkan Nesser: Kaalbringenin kurkunleikkaaja
Aloin lukea Nesserin Van Veeterin -sarjaa kesällä ja nyt oli aika korkata sarjan toinen osa. Tarina kertoo pelottavasta murhaajasta, joka leikkaa uhreiltaan kurkun poikki. Uhreja tulee lisää ja pelko kasvaa. Rikostarina etenee tyypilliseen tapaan ja sopii todella hyvin perusdekkarin lokeroon. Mitään kovin uutta, ihmeellistä tai ennennäkemätöntä se ei kokeneelle dekkarinlukijalle tarjoa, mutta kieli on miellyttävää ja en osannut arvata murhaajaa, ainakaan kovin aikaisessa vaiheessa.
Arvio: 3/5
Luettu syyskuun puolivälissä
78. Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa
Vuoden paras ruotsalainen dekkari, lukee kannessa. Vaikka en tiedäkään minkä vuoden, ovat odotukset silti melko kovat. Tarinassa kiinnosti eniten sen miljöö, Tornionjokilaakso, Pietari ja Venäjän Karjala, ja kuinka 1930-luvulla Ruotsistakin lähdettiin Neuvostoliittoon etsimään parempaa elämää. Pidin tarinan monipuolisuudesta ja tunnelmasta. Talven kylmyyden pohjoisessa voi melkein aistia.
Olen lukenut toisenkin kirjan Alsterdalilta. Sen nimi oli muistaakseni Kadonneet. En muista sen tehneen erityistä vaikutusta, mutta tästä kyllä pidin. Tarina on enemmän
Arvio: 3½/5
Luettu syyskuun lopulla
79. Alexander Söderberg: Andalusialainen ystävä
Tästäkin dekkarista olin kuullut pohjattomasti kehuja, joten odotukset olivat melko korkealla. Aloin lukea tätä erinomaisen Kultarinnan jälkeen ja alkuunpääsy lukemisessa todellakin tökki pahasti. Olin lukenut kirjaa varmaan jo kuusi kertaa ja olin tuskin sivulla sata... Jaa-a. Kunhan kunnolla alkuun pääsin, niin kyllähän tästä kieltämättä kehkeytyi vetävä ja viihdyttävä dekkari. Mutta eipä tässä mitään erityistä tai omintakeista ole kuitenkaan, ei mitään sellaista, mistä kokenut dekkarinlukija ei olisi päässyt osalliseksi jo monen monta kertaa. Rikostarinat etenkin rikollisen näkökulmasta tuntuvat olevan kovasti pinnalla nyt. Tässä kirjassa myös poliisit harrastavat rikoksia ja välillä onkin hieman epäselvää, kuka on hyvis ja kuka pahis. Henkilöt toimivat kuin robotit kaikessa kaksinaamaisuudessaan. He jäävät ohuiksi ja yhdentekeviksi, ja heistä on vaikea pitää. Juoni kyllä vie alkukankeuden jälkeen mukanaan ja saa kääntämään sivuja tiiviiseen tahtiin. Mitään erityistä ja pintapuolista viihdettä kummoisempaa tarina ei kuitenkaan tarjoa. Vauhdikas, kaoottinen, toimintaelokuvamainen, erittäin epäuskottava lukuelämys, joka toimii viihteenä.
Arvio: 3½/5
Luettu lokakuun lopulla
80. Jo Nesbo: Isänsä poika
Edellinen lukemani Nesbon kirja Poliisi oli niin hyvä, että tätä uusintakin kohtaan odotukset olivat nousseet pilviin. Ja kyllä, tämä on kaikin puolin onnistunut ja hyvä dekkari. Näkökulmia on nykydekkareitten tapaan useita, ehkä vähän liikaakin, mutta ne ovat kiintoisia: Poliisi, joka tarvitsee niin kipeästi rahaa, että mahtaako olla valmis hankkimaan sitä myös rikollisin keinoin. Rikollinen, joka vaikuttaa enemmän hyvikseltä kuin pahikselta. Silminnäkijänä toimiva pikkupoika, joka ei ymmärrä läheskään kaikkea näkemäänsä. Nainen, joka rakastuu rikolliseen. Lukuisa määrä henkilöitä, jotka vaikuttavat hyviksiltä mutta saattavatkin olla pahiksia. Tai päinvastoin.
Juoni on polveileva, toimiva, epäuskottava mutta johdonmukainen. Tarina koukuttaa, kyllä. Suosittelen lämpimästi kaikille skandinaavidekkareitten ystäville.
Arvio: 4/5
Luettu marraskuun alussa
81. Gillian Flynn: Paha paikka
Flynnin Kiltti tyttö on jäänyt mieleen erikoisena dekkarina, josta oli vaikea muodostaa mielipidettä. Toisaalta sen juoni on nerokkaan harhaanjohtava, toisaalta pateettisen saippuasarjamainen ja hölmöäkin hölmömpi. Tästäkin tarinasta odotin ennalta-arvaamatonta viihdepläjäystä. Kolmekymppisen Libbyn perhe murhattiin, kun Libby oli 7-vuotias, ja syyllisenä tekoon vankilassa viruu hänen isoveljensä Ben. 25 vuotta murhan jälkeen Libby alkaa helpon rahan toivossa selvitellä vanhoja asioita. Tarinan joka toinen luku tapahtuu nykyhetkessä ja joka toinen 25 vuotta sitten, mikä kieltämättä tekee kirjasta koukuttavan. Tarinat etenevät osin ristiriitaisesti. Kuka valehtelee ja miksi?
Flynnin tyylin tuntien ajattelin alusta alkaen murhaajan olevan epätodennäköisin vaihtoehto. Epäilin murhaajaksi itse päähenkilöä, ajattelin, että ehkä jopa koko perhe löytyykin tarinan lopussa elossa. Mutta ei. Loppu on aivan niin epäuskottava ja pöljä kuin mitä kuvittelinkin, mutta nerokkaasti koukuttavan rakenteen vuoksi pakko tämä on ahmia nopeasti loppuun. On aivan pakko saada tietää, mitä todella tapahtui. Toimii viihteenä.
Arvio: 3+/5
Luettu marraskuun puolivälissä
77. Håkan Nesser: Kaalbringenin kurkunleikkaaja
Aloin lukea Nesserin Van Veeterin -sarjaa kesällä ja nyt oli aika korkata sarjan toinen osa. Tarina kertoo pelottavasta murhaajasta, joka leikkaa uhreiltaan kurkun poikki. Uhreja tulee lisää ja pelko kasvaa. Rikostarina etenee tyypilliseen tapaan ja sopii todella hyvin perusdekkarin lokeroon. Mitään kovin uutta, ihmeellistä tai ennennäkemätöntä se ei kokeneelle dekkarinlukijalle tarjoa, mutta kieli on miellyttävää ja en osannut arvata murhaajaa, ainakaan kovin aikaisessa vaiheessa.
Arvio: 3/5
Luettu syyskuun puolivälissä
78. Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa
Vuoden paras ruotsalainen dekkari, lukee kannessa. Vaikka en tiedäkään minkä vuoden, ovat odotukset silti melko kovat. Tarinassa kiinnosti eniten sen miljöö, Tornionjokilaakso, Pietari ja Venäjän Karjala, ja kuinka 1930-luvulla Ruotsistakin lähdettiin Neuvostoliittoon etsimään parempaa elämää. Pidin tarinan monipuolisuudesta ja tunnelmasta. Talven kylmyyden pohjoisessa voi melkein aistia.
Olen lukenut toisenkin kirjan Alsterdalilta. Sen nimi oli muistaakseni Kadonneet. En muista sen tehneen erityistä vaikutusta, mutta tästä kyllä pidin. Tarina on enemmän
kuin
perinteinen dekkari; se on myös sukutarina menneisyyttään penkovasta
naisesta. Ei haitannut, vaikka osasin arvata murhaajan jossain
vaiheessa, koska tarinan rakenne ei perustu murhaajan arvuutteluun.
Onnistunut dekkari, suosittelen.
Arvio: 3½/5
Luettu syyskuun lopulla
79. Alexander Söderberg: Andalusialainen ystävä
Tästäkin dekkarista olin kuullut pohjattomasti kehuja, joten odotukset olivat melko korkealla. Aloin lukea tätä erinomaisen Kultarinnan jälkeen ja alkuunpääsy lukemisessa todellakin tökki pahasti. Olin lukenut kirjaa varmaan jo kuusi kertaa ja olin tuskin sivulla sata... Jaa-a. Kunhan kunnolla alkuun pääsin, niin kyllähän tästä kieltämättä kehkeytyi vetävä ja viihdyttävä dekkari. Mutta eipä tässä mitään erityistä tai omintakeista ole kuitenkaan, ei mitään sellaista, mistä kokenut dekkarinlukija ei olisi päässyt osalliseksi jo monen monta kertaa. Rikostarinat etenkin rikollisen näkökulmasta tuntuvat olevan kovasti pinnalla nyt. Tässä kirjassa myös poliisit harrastavat rikoksia ja välillä onkin hieman epäselvää, kuka on hyvis ja kuka pahis. Henkilöt toimivat kuin robotit kaikessa kaksinaamaisuudessaan. He jäävät ohuiksi ja yhdentekeviksi, ja heistä on vaikea pitää. Juoni kyllä vie alkukankeuden jälkeen mukanaan ja saa kääntämään sivuja tiiviiseen tahtiin. Mitään erityistä ja pintapuolista viihdettä kummoisempaa tarina ei kuitenkaan tarjoa. Vauhdikas, kaoottinen, toimintaelokuvamainen, erittäin epäuskottava lukuelämys, joka toimii viihteenä.
Arvio: 3½/5
Luettu lokakuun lopulla
80. Jo Nesbo: Isänsä poika
Edellinen lukemani Nesbon kirja Poliisi oli niin hyvä, että tätä uusintakin kohtaan odotukset olivat nousseet pilviin. Ja kyllä, tämä on kaikin puolin onnistunut ja hyvä dekkari. Näkökulmia on nykydekkareitten tapaan useita, ehkä vähän liikaakin, mutta ne ovat kiintoisia: Poliisi, joka tarvitsee niin kipeästi rahaa, että mahtaako olla valmis hankkimaan sitä myös rikollisin keinoin. Rikollinen, joka vaikuttaa enemmän hyvikseltä kuin pahikselta. Silminnäkijänä toimiva pikkupoika, joka ei ymmärrä läheskään kaikkea näkemäänsä. Nainen, joka rakastuu rikolliseen. Lukuisa määrä henkilöitä, jotka vaikuttavat hyviksiltä mutta saattavatkin olla pahiksia. Tai päinvastoin.
Juoni on polveileva, toimiva, epäuskottava mutta johdonmukainen. Tarina koukuttaa, kyllä. Suosittelen lämpimästi kaikille skandinaavidekkareitten ystäville.
Arvio: 4/5
Luettu marraskuun alussa
81. Gillian Flynn: Paha paikka
Flynnin Kiltti tyttö on jäänyt mieleen erikoisena dekkarina, josta oli vaikea muodostaa mielipidettä. Toisaalta sen juoni on nerokkaan harhaanjohtava, toisaalta pateettisen saippuasarjamainen ja hölmöäkin hölmömpi. Tästäkin tarinasta odotin ennalta-arvaamatonta viihdepläjäystä. Kolmekymppisen Libbyn perhe murhattiin, kun Libby oli 7-vuotias, ja syyllisenä tekoon vankilassa viruu hänen isoveljensä Ben. 25 vuotta murhan jälkeen Libby alkaa helpon rahan toivossa selvitellä vanhoja asioita. Tarinan joka toinen luku tapahtuu nykyhetkessä ja joka toinen 25 vuotta sitten, mikä kieltämättä tekee kirjasta koukuttavan. Tarinat etenevät osin ristiriitaisesti. Kuka valehtelee ja miksi?
Flynnin tyylin tuntien ajattelin alusta alkaen murhaajan olevan epätodennäköisin vaihtoehto. Epäilin murhaajaksi itse päähenkilöä, ajattelin, että ehkä jopa koko perhe löytyykin tarinan lopussa elossa. Mutta ei. Loppu on aivan niin epäuskottava ja pöljä kuin mitä kuvittelinkin, mutta nerokkaasti koukuttavan rakenteen vuoksi pakko tämä on ahmia nopeasti loppuun. On aivan pakko saada tietää, mitä todella tapahtui. Toimii viihteenä.
Arvio: 3+/5
Luettu marraskuun puolivälissä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti