Luettuani Pancolin edelliset kirjat Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi taisin päättää, etten lue enää tätä kolmatta osaa, mutta toisinaan sitä vain kaipaa hömpähköä, aivot nollaavaa luettavaa. Pancolin kirjoissa olisi hyvinkin aineksia kivahkoiksi lukuromaaneiksi, jolleivat ne löisi niin pahasti yli. Eniten minua ärsyttää yksiulotteiset henkilöhahmot - ylimielinen ja kova on ylimielinen ja kova vailla mitään heikkouksia tai inhimillisyyttä ja alistuva ja nöyrä nöyrtyy ja nöyristelee kerta toisensa jälkeen. Vielä tätäkin enemmän tympäisee realistiseksi tarkoitetussa kirjassa hahmot, jotka ovat kuin fantasiahahmoja, kuten vaikkapa ihmelapsi Juniori, joka esimerkiksi seuraavassa läksyttää äitiään:
"Ei", sanoi Juniori. "Se on kyllä puoli yksi absoluuttisessa ajassa mutta ei puoli yksi paikallista aikaa, koska sinä et ota huomioon valonnopeutta etkä signaalia, jonka valo aikaa laskettaessa välittää... Aikaa ei voi määritellä absoluuttisesti, ja ajan ja aikaa mittaavien signaalien nopeuden välillä on erottamaton yhteys. Se, mitä sinä kutsut ajaksi kun puhut esimerkiksi seinäkellon ajasta, on pelkkää paikallista aikaa. Absoluuttista aikaa eivät koske todellisen ajan rajoitukset. Liikkuva seinäkello ei lyö samaan tahtiin kuin liikkumaton seinäkello. Sorrut samoihin virheisiin kuin Leibnitz ja Poincare. Arvasinhan minä!"
Niin, tämä ihmelapsihan ei ole 15-vuotias, vaan KAKSIvuotias! Lisäksi kyseinen tyyppi osaa lukea ajatuksia. Hoh-hoijjaa...
Kirja on varsin pitkä, 917 sivua, mutta se on nopea- ja helppolukuinen. Tarina yllättää, viehättää ja ärsyttää rönsyilyllään ja aivan liian monilla henkilöillään sekä useaan kertaan käytetyillä juonenkäänteillään. Kuinkakohan monet täydellisesti toisilleen tarkoitetut rakastavaiset erottaa tarinassa turhantärkeä ylpeys ja väärinkäsitykset. Henkilöt riutuvat ilman toisiaan, koska eivät kykene selvittämään välejään. Tällaisia pareja ovat ainakin Josephine ja Philippe, Hortense ja Gary, Shirley ja Oliver... Kaikkien osalta loppu on tietenkin onnellinen.
En yleensä lue tämäntyyppistä kirjallisuutta, mutta jokin Pancolin tyylissä pienistä ja vähän isommistakin ärsyttävyyksistä huolimatta kuitenkin viehättää, vetää ja vetoaa. En enää päätä, ettenkö lukisi seuraavaakin osaa mikäli sellainen on joskus tulossa.
Ja niin, 1100-luvulta on kuulemma peräisin seuraava viisaus: Jumala loi opettajat ja saatana kollegat. Huvitti.
Arvio: 3-/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti