Snellman kirjoittaa sairaan sisarensa elämästä. Ja karhuista. Tarina ei etene kronologisesti, vaan kokonaiskuva muodostuu vähitellen pienistä palasista, ennakoinneista, muistoista, takaumista, tajunnanvirrasta, yksityiskohdista.
Minä pidin tästä. Pidin tarinan tunnelmasta ja rytmistä. Pidin siitä, kuinka tärkeä ja merkityksellinen näinkin vaatimaton ihminen selvästi on ollut ja ajatuksesta, että varmaan tuhannet lukevat hänen elämäntarinansa.
Arvio: 4/5
Minustakin tämä on kirjailijan uudemman tuotannon parhaimmistoa. Romaanissa ikään kuin kierretään aihetta ja siihen liittyvää syyllisyyttä, huonoa omatuntoa aikoinaan rakasta ihmistä kohtaan tunnetusta häpeästä. Kertoja tavallaan puhdistautuu kiertämällä aihetta kuin vuorta - ajattelen jostakin syystä keskiaikaista Purgatorium-puhdistusvuorta, jota kiertämällä syntisen sielu puhdistui ajan mittaan, ja hän läheni anteeksiantoa teoistaan. Rakenne tosiaan on hyvä.
VastaaPoistaToinen hieno piirre oli mielestäni Maru-siskon kitalakihalkioinen puhekieli, jota piti jonkin aikaa lukea, ennen kuin ns. koodi aukeni. Kielen kryptisyys korostaa sitä, kuinka erilleen meidän "muiden" maailmasta etääntyy, jos ei kykene viestimään kaikkien ymmärtämällä tavalla - kuinka tämä kutistaa yksilön maailman ja vieraannuttaa, jopa rakkaista. Marun repliikkejä ei ole merkitty lainausmerkkeihin eikä vuorosanaviivoin. Tulkitsen tämän merkiksi siitä, että kertoja ei ota vastuuta siitä, mitä sisko oikeasti sanoi, vaan hän esittää puheen niin kuin itse sen muistaa. (Samaa repliikkien ulkoista merkitsemättömyyttä on Hotakaisen uusimmassa, ja sielläkin syy lienee samankaltainen: henkilön oma tulkinta siitä, mitä on puhuttu. Kiinnostava uusi ilmiö.)
Molemmat kirjat kannattaa ehdottomasti lukea, oman itsensä ja kirjojen henkilöiden takia.
Sen verran työkoomassa nykyään lueskelen, etten huomannut tuota vuorosanojen lainausmerkittömyyttä. Varsin kiinnostava havainto! Hotakaisen uusinta en olekaan vielä saanut käsiini.
VastaaPoista