27. Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Ensinäkemältä ja -kuulemalta Me tarvitaan uudet nimet ei välttämättä suuresti kiinnostanut - ajattelin, että jos tarina on samalla teinipuhekielellä kirjoitettu kuin kirjan nimi, en jaksa lukea sitä. Ja olihan se, ainakin aluksi. Ymmärrän toki, että tyylillä tavoitellaan lapsen näkökulmaa, mutta en silti jaksanut innostua kielestä. Itse tarinassa sen sijaan ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Kertoja, lapsi siis itsekin, kuvaa afrikkalaisten lasten elämää tavallisena arkena, mutta ulkopuolisen silmin se on kaikkea muuta kuin tavallista. Lukijaa alkaa puistattaa viimeistään siinä vaiheessa, kun 11-vuotiaan tytön kasvavasta vatsasta yritetään hankkiutua eroon henkarilla, koska liian suuri vatsa häiritsee leikkejä.
Yllättäen kertojan haave päästä tädin luo Amerikkaan toteutuukin. Samalla muuttuu paljon - arvot, kulttuuri, tavat, näkemykset. Eniten pidin kirjan loppupuolella olevasta Miten he elivät - nimisestä luvusta, joka kuvaa varsin osuvasti maahanmuuton problematiikkaa ja merkitystä:
Ja sitten syntyivät omat lapsemme. Puristimme tiukasti heidän amerikkalaisia syntymätodistuksiaan. Emme nimenneet heitä vanhempiemme kaimoiksi emmekä omiksi kaimoiksemme. Pelkäsimme, etteivät he osaisi muuten lausua nimiään eivätkä heidän ystävänsä ja opettajansa tietäisi, miten kutsua heitä. Annoimme heille nimiä, joiden ansiosta he kuuluisivat Amerikkaan, nimiä, jotka eivät merkinneet heille mitään: Josh, Jack, Dana, Corey, Aaron, Kathleen. Kun lapsemme syntyivät, emme haudanneet heidän napanuoraansa, jotta he kiinnittyisivät maahan, koska heillä ei ollut maata, jota olisimme voineet sanoa omaksemme. Emme pidelleet heidän päätään savuavien yrttien yläpuolella, jotta heistä tulisi vahvoja, emme sitoneet taikakaluja heidän vyötäisilleen, jotta ne suojelisivat heitä pahoilta hengiltä, emme panneet olutta emmekä riputelleet tupakkaa maahan, jotta esi-isämme saisivat tietää heidän syntymästään. Sen sijaan me hymyilimme.
Afrikkalainen kirjallisuus on lähes aina kiinnostavaa, koska se on niin marginaalista. Tämä oli hyvin kirjoitettu tarina, joka jää mieleen.
Arvio: 3½/5
28. Eija Hetekivi Ohlsson: Tämä ei ole lasten maa
Hetekivi Ohlssonin esikoisromaani kertoo Suomesta Ruotsiin muuttaneiden vanhempien tyttärestä, jota edelleen pidetään maahanmuuttajana, vaikka hän on syntynyt Ruotsissa. Myös tässä romaanissa näkökulma on lapsen. Miira on vihainen tyttö, joka vetää poikia armotta turpaan, käyttäytyy koulun ärsyttävällä suomiluokalla huonosti, polttaa sytkärillä rappukäytävien kattoja ja kokeilee jo nuorenaa tupakkaa, alkoholia, kaikkea mitä kokeiltavissa on. Maahanmuuttajien lähiöt eivät näyttäydy järin idyllisinä.
Tarinaa voi pitää onnistuneena kuvauksena nuoruuden karuudesta, mutta mitä luultavimmin nuori lukija pitäisi tästä enemmän kuin minä, vajaa nelikymppinen. Osa tarinan käänteistä on myös täysin epäuskottavia. Vaikka 80-luvulla olikin vapaampaa eikä lapsia suojeltu ja paapottu samoin kuin nykypäivänä, tuskin silti kukaan vanhempi silloinkaan olisi jättänyt ala-asteelta päässyttä lasta neljäksi viikoksi yksin kotiin tai päästänyt 14-vuotiasta jonkun ostarilla tavatun maahanmuuttajapojan kanssa Afrikkaan?
Arvio: 3+/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti