Lokakuun kirja omasta hyllystäni
Olen nähnyt Pussikaljaelokuvan jokunen vuosi sitten ja näkyihän tuo tulevan jokin aika sitten televisiostakin. Uudestaan en elokuvaa katsonut, enkä muista siitä muuta kuin Helsingissä ympäriinsä lorviskelevat kaverukset. Pokkarina Pussikalja on unohtunut lojumaan hyllyyni jo pitkäksi aikaa ja nyt oli sen vuoro päätyä matkalukemiseksi.
Alussa en ollut varma, onko tarina hölmö vai nokkela, mutta kieli vei mukanaan vaikkei tarinan juonenkulku välttämättä niinkään. Mitään perinteistä juonta tässä ei tunnu edes olevan; kunhan haahuillaan ympäriinsä. Näppärästä kaljoitteluun keskittyvästä sanailusta tuli hetkittäin Reijo Mäki mieleen ja sitten taas välillä volterkilpimäiset sivunmittaiset megavirkkeet eivät ole välttämättä sitä kaikkein helpointa luettavaa.
Ja kun pinkomista sitten jatkoi kiinnittämättä huomiota siihen suorittamiseen sen syistä puhumattakaan, alkoi äkkiä tuntua sairaalla tavalla jotenkin hyvältä, tuli mieleen sellainenkin ajatus että tässä sitä juostaan ja ollaan jollain merkillisellä keinolla ikään kuin onnellisia, jotenkin se tuli siitä se ihme onnellisuus että siinä oli sellainen melkein elokuvamainen tunnelma ja kai sen kerskailevan ukkosenvasamoinnin tähden aika raamatullinen myös, se oli outoa, että ne elokuvallisuus ja raamatullisuus olivat oikeastaan sama asia, niitä ohjasi molempia joku sepitteellisyyden ja hidastettuuden huoma joka vähäksi aikaa päästi kokonaan irti varsinaisesta elämästä ja sen elämisestä, aika ja aine rupesivat ikään kuin kaartumaan juoksemisen ympärille ja siitä eittämättömästä madonreikämäisyydestään huolimatta se kvasifysikaalinen ilmiö siinä muodostui nopeasti jotenkin turvalliseksi, koko kaupunki samoin, se laakea likainen astia, musta jumppaava taivas joka hajosi maahan lämpimänä vetenä ja jota pitkin salamat nelistivät kiljuen kuin pillastuneet taivaanvuohet tai sellaiset, koko se osa kaupunkia, koti, mäet ja harjut, joiden rinteille suuret laatikkomaiset yksinelämisellä täyteenahdetut talot oli survaistu kuin vääriin koloihin pakotetut palikkatestikapineet tai jotkin jättiläismäiset nopat, sekin tosiaan käväisi mielessä, noppa, ja sitten huomio kiinnittyi takaisin siihen ympäristöön, viikkokausien paahteen mustaamiin vaahteroihin ja nahkeisiin lehmuksiin, joita kova vesi nyt painoi maahan kuin takkuisia hiuksia, korttelien jotenkin tulppaanimaiseen esillepanoon ja katujen ristikkoon jota pitkin sade syöksyili vikapäisenä suuntiinsa, siihen katuun, nimenomaiseen Vaasankatuun, auki unohtuneisiin ikkunoihin, jotka rämisivät tuulessa, jalkakäytävien viereen pysäköityihin autoihin joita sade hakkasi niin että se kuulosti joltain kymmeneltätuhannelta rumpua päristävältä jumalanpalvojalta.
Tämän samanhan olisi voinut kertoa toteamalla, että kaupungissa sataa ja pojat juoksevat tyytyväisinä.
Ei tästä minun suosikkikirjaani tullut, mutta on tarinassa kieltämättä omalaatuinen viehätyksensä. Ymmärrän kyllä senkin, jos joku ei tästä pidä ollenkaan.
Arvio: 3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti