Haruki Murakami: 1Q84. Osa 3

2. Haruki Murakami: 1Q84. Osa 3



Tammikuun kirja omasta hyllystäni

Saatuani tämän joululahjaksi tiesin heti, että luen tämän mahdollisimman pian, kirjaston kirjoista ja niiden eräpäivistä välittämättä. Halusin tietää miten tarina päättyy, ennen kuin tarinan ykkös- ja kakkososien yksityiskohdat ovat unohtuneet mielestäni.

Trilogian kolmososa jatkaa edellisistä osista tutuilla realismista vinksahtaneilla linjoilla. Miten mukava olikaan taas palata tähän maailmaan! Tarinan jännitteenä säilyy lähes loppuun saakka se, tapaavatko päähenkilöt Tengo ja Aomame toisensa, koska ja miten. Tarina etenee kolmesta näkökulmasta. Tengon ja Aomamen lisäksi tapahtumia seuraa Ushikawa, omituiseksi ja huomiotaherättävän rumaksi kuvattu lahkon palkkaama salapoliisi, joka etsii Aomamea.

En suosittele kirjaa niille, jotka eivät ole lukeneet ykkös- ja kakkososaa, mutta koko trilogiaa suosittelen lämpimästi. Hesarin kriitikko ei kirjasta pitänyt, mutta tällä kertaa olen hänen kanssaan eri mieltä. Minusta tarina on kiehtova ja sen viehätys säilyy loppuun saakka. Toisaalta kirjan halusi lukea nopeasti, jotta saisi tietää miten asiat ratkeavat ja toisaalta lukemista halusi pitkittää, tarinan ei halunnut loppuvan. Harmitti päästää irti tästä todellisuudesta, vuoden 1Q84 maailmasta.

Arvio: 5/5

Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti

1. Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti

 

Toinen lukemani Lapiduksen kirja on mukaansatempaava novellikokoelma, jonka lukee nopeasti ja mielellään. Pidän Lapiduksen tyylistä kirjoittaa, kertoa ja kuvata. Rikostarinat ovat viihdyttäviä, tarkkanäköisiä ja uskottaviakin, mukavalukuisia. Jostain kumman syystä mieleeni tulee Reijo Mäki, vaikkei näiden kahden kirjailijan tyyli samanlainen olekaan.

Suosittelen rikoskirjallisuuden ystäville.

Arvio: 3+/5

Päivä 05 – Kirja, joka tekee minut iloiseksi

Mitä ihminen tekee iloisena? Varmaankin nauraa. Aloin miettiä mitä kirjaa lukiessani olisin nauranut ääneen ja  ensimmäisenä tuli mieleeni Miika Nousiaisen kerrassaan hulvaton Vadelmavenepakolainen. Ruotsalaisuuden ylistys täysin uudesta näkökulmasta hihityttää ja lyö pahasti yli. En ole ennen tätä enkä tämän jälkeen lukenut mitään vastaavaa. Voinen siis nimetä Vadelmavenepakolaisen kirjaksi, joka tekee minut iloiseksi.

Päivä 04 - Suosikkikirjani suosikkisarjastani

Pieni runotyttö - sarjasta suosikkikirjani on trilogian viimeinen osa, Runotyttö etsii tähteään. Jo lapsena tarina tuntui kiehtovalta ja jopa hieman kielletyltä, isommille tarkoitetulta luettavalta, koska kirjassa päähenkilö Emilia on jo aikuinen, lähes oikea kirjailija, kihloissa ja onneton. Tarina saa onnellisen lopun, mikä tietysti lapsena oli tärkeää ja aikuisenakaan loppu ei tuntunut liian imelältä.

Berliininpoppelit -trilogiassa suosikkikirjani on sarjan ensimmäinen kirja nimeltään Berliininpoppelit.  Se on sarjan kantavin ja valovoimaisin kirja.

Päivä 03 – Suosikkisarjani

               

Suosikkisarjaa mietittäessä ei heti tullut mitään itsestäänselvästi mieleen. Sitten mieleeni putkahti kaksi trilogiaa yhtä aikaa. Lapsuuden suosikkitrilogiani on L.M. Montgomeryn Pieni Runotyttö, ehdottomasti. Kuinkakohan monta kertaa olen lukenut sen? Liioittelematta varmaan ainakin 15. Samastuin päähenkilöön erittäin vahvasti ja lapsena olin aivan varma, että minusta tulee kirjailija. Ei tullut.

Viime vuosilta suosikkitrilogiani on Anne B. Radgen Berliininpoppelit -trilogia, joka on mielestäni erittäin onnistunut, elävä ja mukavalukuinen tarina, vaikka onkin kovin synkkä eikä lopu onnellisesti, toisin kuin Pieni Runotyttö.

Päivä 02 – Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kolmesti

Olen lukenut kaikki lapsuudessa lukemani kirjat useammin kuin kolmesti - Tiina-kirjat, Montgomeryn ja Alcottin tyttökirjat, Viisikot ja vastaavat. Ensimmäisenä mieleeni tuli kuitenkin Anna-Leena Härkösen Häräntappoase, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Taisin lukea sen ensimmäisen kerran vuonna 1988 tai 1989 ja sen jälkeen olen lukenut kirjan ainakin 7 tai 8 kertaa. Olen myös katsonut kirjasta tehdyn tv-näytelmän niin monta kertaa, että osaan repliikkejä ulkoa. Useimmat nykyteinit eivät enää Häräntappoasetta täysin ymmärrä, mikä sinänsä on sääli. Mutta klassikkoaseman nuortenkirjallisuuden joukossa kirja on ehdottomasti ansainnut.

Päivä 01 – Paras viime vuonna lukemani kirja

Tämän piti olla helppo. Vielä kolme tai neljä päivää sitten ajattelin, että paras viime vuonna lukemani kirja on ehdottomasti Lionel Shriverin Poikani Kevin, mutta sitten menin lukemaan vuoden viimeisinä päivinä Johanna Sinisalon Auringon ytimen. Ärgh. Pitäydyn kuitenkin ensimmäisessä valinnassani, joten olkoon joka tapauksessa Poikani Kevin viime vuoden paras kirja.

Olin kuullut paljon kehuja ja kohuja tästä kirjasta, mutta en tiennyt mitä odottaa. Olin ymmärtänyt tämän olevan jonkinlainen äitiyteen keskittyvä kirja, joten en tiennyt kiinnostaako tämä minua, koska itse olen lapseton. Ja kyllä, kirjan keskeinen teema on äitiys, mutta hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin mitä odotin. Kirja kertoo siitä, miten äidinrakkaus ei olekaan itsestään selvää ja mitä siitä kaikesta sitten seuraa.

Kirja on älykäs, nerokas, liikuttava, ajatuksia ja tunteita herättävä, yllätyksiä tarjoava. Tarina kosketti minua niin henkilökohtaisella tasolla, että tämä arvio on tuskin kovin objektiivinen. Täydellinen kirja minulle.