Katherine Pancol: Mimmit

75. Katherine Pancol: Mimmit



Suhtaudun Pancolin kirjoihin ristiriitaisesti. Toisaalta pidän niitä lapsekkaina hömppänä, toisaalta jokin niissä kuitenkin viehättää sen verran, että haluan lukea niitä. Tähän kirjaan tartuin lähinnä siksi, että tässä on näemmä osittain samat henkilöhahmot kuin Krokotiili - kilpikonnat - oravat -trilogiassa. Ajattelin, että voisinpa heidän kuulumisiaan vielä yhden kirjan verran lukea.

Minä en pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Alussa kerrotaan toki vanhojen tuttujen elämästä, mutta kaikki jää hyvin irralliseksi eikä näytä liittyvän mihinkään. Pääasiassa tarinassa kuvataan uuden hahmon, Stellan, elämää perheväkivallan varjossa. En yhtään pidä siitä, että perheväkivaltaa kuvataan tällaiseen lapselliseen hömppä-chick lit -sävyyn. Kirjailijalla on kyky tehdä naishahmoistaan harvinaisen ärsyttävän avuttomia nyhveröitä eikä heidän uhriksi alistumisensa onnistu ainakaan minun sympatioitani herättämään. Naisia tekisi mieli vain ravistella - kasvakaa aikuisiksi ja ottakaa vastuu elämästänne! Pääpahis mieshirviö kuvataan järkyttäväksi monsteriksi, joka terrorisoi koko lähiympäristöään, tekee mitä huvittaa ja jolle kukaan ei voi mitään, ei ilmeisesti edes laki. Yksiulotteiset hahmot tekevät tarinasta lähes sadun. Paha on paha eikä sille voi mitään. Hyvä ja kiltti alistuu, ottaa kaiken kuran niskaansa, ei puolustaudu eikä puolusta edes lastaan.

Rahastuksen maku jäi tästä kirjasta. Edellisten kirjojen henkilöt on väkisin ympätty tarinaan täytteeksi, jotta heihin tykästyneet lukijat lukisivat tämänkin. Melkomoista viihdemössöä ja vakavalla aiheella mässäilyä.

Arvio: 1/5

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

74. Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi



On pakko myöntää, että kiinnostus tätä kirjaa kohtaan heräsi lähinnä siksi, että kirjailija on Karl Oven vaimo. Tämä taas on erittäin huono peruste kiinnostua mistään, ja Lindan asemassa olisin varmaan loukkaantunut kaltaisistani lukijoista. Tarina on joka tapauksessa viehättävä. Tyhjästä ilmestyy lapsi, jonka silmin ja aistein maailmaa kuvataan. Ensimmäisessä osassa on erikoinen, mystinen tunnelma, ja moniin esille tuleviin kysymyksiin toivoin saavani vastauksen toisessa osassa. Toinen osa kuitenkin yllätti - en osannut varautua tarinan käänteeseen, vaikka onhan se ensimmäisessä osassa nähtävissä. Toinen osa kuvaa hyvin mielen hajoamista, pimeyteen eksymistä.
Erikoinen ja erityinen pieni tarina, josta pidin enemmän kuin mitä kirjaan tarttumisen hetkellä osasin odottaa.

Arvio: 3½/5

Nuortenkirjoja ja sarjakuvia

71. Kari Levola: Tahdon

Ihan kiva, söpö ja symppis nuorison rakkaustarina jostain 90-luvun lopulta. Olen lukenut tämän ennenkin eli tarina oli tuttu. Tämän lukemiseen meni muuten aikaa peräti tunti.

Tarinassa on kivasti yhdistelty tytön ja pojan näkökulmat toimivaksi kokonaisuudeksi. Aukkoja on melko paljon, joten kiinnostus tietää lisää saattaa ehkä viritä. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin nykynuorison syntymävuosiin, ei tarina ole ainakaan vielä edes liian pahasti vanhentunut. Juonesta en sano mitään. Nuoriso on hyvä ja lukee itse.

Arvio: 3/5


72. Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Vihdoinkin sain luetuksi Punainen kuin veri ja Valkea kuin lumi -kirjojen jatkon, Lumikki-trilogian päätösosan. Lukaisin sen parissa tunnissa. Päähenkilö Lumikki painiskelee edelleen irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunteiden kanssa ja hänelle tapahtuu epäuskottavan jännittäviä käänteitä. Lumikin perheen salaisuus, josta kahdessa ensimmäisessä kirjassa on vihjailtu, paljastuu lopulta sekä Lumikille itselleen että lukijalle. 


Tarina on jännittävä ja päähenkilö aidon tuntuinen teini. Trilogia on onnistunut ja toivottavasti saa edes muutaman nuoren lukemaan lisää.

Arvio: 3+/5

73. JJ Nääs: Mourukatit

Huomasin hauskannäköisen kissasarjakuvan kirjaston uutuushyllyssä ja kissaihmisenä nappasin sen mukaani. Osan sarjakuvan tapahtumista tunnistin täysin omasta kissataloudestani, osaa en. Ihan kiva hyvänmielen pikkukirjanen.

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

70. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani



Lokakuun kirja omasta hyllystäni

Olen nähnyt Pussikaljaelokuvan jokunen vuosi sitten ja näkyihän tuo tulevan jokin aika sitten televisiostakin. Uudestaan en elokuvaa katsonut, enkä muista siitä muuta kuin Helsingissä ympäriinsä lorviskelevat kaverukset. Pokkarina Pussikalja on unohtunut lojumaan hyllyyni jo pitkäksi aikaa ja nyt oli sen vuoro päätyä matkalukemiseksi.

Alussa en ollut varma, onko tarina hölmö vai nokkela, mutta kieli vei mukanaan vaikkei tarinan juonenkulku välttämättä niinkään. Mitään perinteistä juonta tässä ei tunnu edes olevan; kunhan haahuillaan ympäriinsä. Näppärästä kaljoitteluun keskittyvästä sanailusta tuli hetkittäin Reijo Mäki mieleen ja sitten taas välillä volterkilpimäiset sivunmittaiset megavirkkeet eivät ole välttämättä sitä kaikkein helpointa luettavaa.

Ja kun pinkomista sitten jatkoi kiinnittämättä huomiota siihen suorittamiseen sen syistä puhumattakaan, alkoi äkkiä tuntua sairaalla tavalla jotenkin hyvältä, tuli mieleen sellainenkin ajatus että tässä sitä juostaan ja ollaan jollain merkillisellä keinolla ikään kuin onnellisia, jotenkin se tuli siitä se ihme onnellisuus että siinä oli sellainen melkein elokuvamainen tunnelma ja kai sen kerskailevan ukkosenvasamoinnin tähden aika raamatullinen myös, se oli outoa, että ne elokuvallisuus ja raamatullisuus olivat oikeastaan sama asia, niitä ohjasi molempia joku sepitteellisyyden ja hidastettuuden huoma joka vähäksi aikaa päästi kokonaan irti varsinaisesta elämästä ja sen elämisestä, aika ja aine rupesivat ikään kuin kaartumaan juoksemisen ympärille ja siitä eittämättömästä madonreikämäisyydestään huolimatta se kvasifysikaalinen ilmiö siinä muodostui nopeasti jotenkin turvalliseksi, koko kaupunki samoin, se laakea likainen astia, musta jumppaava taivas joka hajosi maahan lämpimänä vetenä ja jota pitkin salamat nelistivät kiljuen kuin pillastuneet taivaanvuohet tai sellaiset, koko se osa kaupunkia, koti, mäet ja harjut, joiden rinteille suuret laatikkomaiset yksinelämisellä täyteenahdetut talot oli survaistu kuin vääriin koloihin pakotetut palikkatestikapineet tai jotkin jättiläismäiset nopat, sekin tosiaan käväisi mielessä, noppa, ja sitten huomio kiinnittyi takaisin siihen ympäristöön, viikkokausien paahteen mustaamiin vaahteroihin ja nahkeisiin lehmuksiin, joita kova vesi nyt painoi maahan kuin takkuisia hiuksia, korttelien jotenkin tulppaanimaiseen esillepanoon ja katujen ristikkoon jota pitkin sade syöksyili vikapäisenä suuntiinsa, siihen katuun, nimenomaiseen Vaasankatuun, auki unohtuneisiin ikkunoihin, jotka rämisivät tuulessa, jalkakäytävien viereen pysäköityihin autoihin joita sade hakkasi niin että se kuulosti joltain kymmeneltätuhannelta rumpua päristävältä jumalanpalvojalta.

Tämän samanhan olisi voinut kertoa toteamalla, että kaupungissa sataa ja pojat juoksevat tyytyväisinä.

Ei tästä minun suosikkikirjaani tullut, mutta on tarinassa kieltämättä omalaatuinen viehätyksensä. Ymmärrän kyllä senkin, jos joku ei tästä pidä ollenkaan.

Arvio: 3/5

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

69. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys



Tämä on yksi niistä harvoista kirjoista, joista tiesin pitäväni heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Perheen ja suvun tarina neljästä eri näkökulmasta on viehättävää ja kiehtovaa luettavaa. Ihailenkin kovasti kirjailijan tyyliä - miten tavallisen, arkisen elämän voikin saada kuulostamaan näin kiehtovalta ja mielenkiintoiselta?

Tarinan varhaisimmat vaiheet ovat vuodelta 1895 ja lähes nykyajassa ollaan vuonna 1996. Luvut ovat lyhyehköjä ja niiden väliin mahtuu vuosia, joten tarinassa on paljon aukkoja. Toisaalta kiinnostavista hahmoista haluaisi tietää lisää, enemmän ja toisaalta tarina toimii täydellisesti juuri näin. Keskiössä ovat naiset - kätilö Maria, joka jo 1900-luvun alussa elää itsellistä elämää ilman miestä rinnallaan ja  hänen tyttärensä Lahja, josta elämä tekee katkeran ja kovan. Lahjan miniä Kaarina taas joutuu elämään anoppinsa varjossa ja lopulta kaikki aukenee vielä miesnäkökulmasta Lahjan miehen Onnin silmin. Anopin ja miniän suhde on vaikea, suomalaisille tyypillinen puhumattomuus ja hiljaisuus leijuu painostavana arjen yllä, normista poikkeamista ei hyväksytä. Naisen rooli on ahdas ja kapea, mutta niin on miehenkin.

Suosittelen kaikille. Tarkkanäköinen, uskottava ja traaginen tarina, jonka lukeminen on puhdas  nautinto.

Arvio: 5/5

Anni Kytömäki: Kultarinta

68. Anni Kytömäki: Kultarinta



Vahva ja väkevä tarina 1900-luvun alun Suomesta, miehestä ja hänen tyttärestään, metsästä ja karhusta. Luontokuvaukset ovat niin eläviä ja tarkkoja, että aluksi jopa mietin, mitenkähän jaksan loputtomiin lukea laineiden laulusta, tuulen tuiverruksesta, yön huokailusta. Mutta tarinan maailma veikin mukanaan täysin. Kun siihen ensin pääsi mukaan, sieltä oli vaikea päästä enää pois.

Tavattoman kiehtovaa kerrontaa sekä Suomen historiasta, kansanperinteestä että mystisestä ja maagisesta metsästä. Viehätyin enemmän kuin mistään kirjasta pitkään aikaan; putosin tarinaan, katosin metsään sen mukana. Kieli on kaunista, sujuvaa ja upeaa, kerronta taitavaa, henkilöt viehättäviä ja miellyttäviä kaikkine vajaavaisuuksineen ja inhimillisine piirteineen, tarinan kaari taitavasti punottu.  Viehättävin, vaikuttavin, upein kirja pitkään aikaan. Mitä tämän jälkeen voi edes lukea? Tuskin mikään tuntuu miltään.

Arvio: 5/5

Margaret Atwood: Poikkeustila

67. Margaret Atwood: Poikkeustila



Syyskuun kirja omasta hyllystäni

Atwoodin novellikokoelma on kärsivällisesti kököttänyt kirjahyllyssäni ja odottanut lukuvuoroaan vuositolkulla. Alussa kirja vaikutti ok-osastolta. Kirjan kolmatta novellia lukiessani tajusin, että novelleissa on samat henkilöt, ja samassa kirja alkoikin kiinnostaa enemmän. Onko tämä edes varsinainen novellikokoelma, kuten takakansi väittää, koska novelleista tai luvuista kuitenkin muodostuu yhtenäinen tarina? Ilmeisesti kyseessä on osittain myös elämäkerta?

Tarina kertoo naisesta, joka ensin lähes teini-ikäisenä saa pikkusiskon. Myöhemmin hän muuttaa maalle asumaan naimisissa olevan miehen ja eläinlauman kanssa. Tämä elämä maalla oli mielestäni kirjan kiinnostavin osa. Sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, mutta ei mitään erityisen järisyttävää vaikutusta tehnyt kuitenkaan. Jotain vastaavaa haluaisin kuitenkin lukea pian. Tarinan kieli, maailma ja tunnelma viehättivät.

Arvio: 3+/5

John Bradshaw: Kissan mieli. Ymmärrä lemmikkisi käytöstä

66. John Bradshaw: Kissan mieli. Ymmärrä lemmikkisi käytöstä



Aloin lukea tätä kirjaa jo toukokuussa ja ajattelin lukaista sen läpi, koska olen kissaihminen yhtä paljon kuin kirjallisuusihminen tai lukeva ihminen. Suunnittelemani nopea lukaisu vaihtui kuitenkin hitaaseen kahlaamiseen ja vasta nyt, yli neljä kuukautta myöhemmin, sain kirjan luettua loppuun. Kovin montaa lukua en voinut tätä kerrallaan lukea, koska sisällön sijasta aloin kiinnittää koko ajan huomiota kieleen, joka on, jos ei nyt kammottavaa niin ei myöskään sujuvaa, vaan monin paikoin lähes silmiinpistävän kökköä. Ymmärtämistä vaikeuttavia kömpelöitä lauserakenteita ja relatiivipronominien väärinkäyttöä on aivan liikaa. Ja on se pluskvamperfektin passiivin kieltomuoto vaan vaikea. Käsittääkseni kirjojen suomentaminen ei ole mitään halpaa hupia, joten miksi, oi miksi oikolukuun ei käytetä riittävästi aikaa ja resursseja?

Kirjan sisältö sisällysluettelon perusteella on mielenkiintoinen ja kattava alkaen kissan historiasta ja päätyen tulevaisuuteen. Kirja on täynnä asialliselta näyttävää tekstiä, ja sen sivuja eivät täytä söpöt kissankuvat kuten useimmissa kissakirjoissa. Itseäni kiinnosti eniten kissan ajattelu, tunteet ja kissojen tapa nähdä ja kokea maailma. Mutta. Hyvin nopeasti tämä kirja menetti uskottavuutensa silmissäni ja sai minut jopa ärsyyntymään. Kirjoittaja väittää, että maatiaiskissanpennun luovutusikä on kahdeksan viikkoa, koska ne ovat silloin söpöimmillään (??!!), mutta rotukissojen luovutusikä on 12 viikkoa. Ei voi olla todellistakaan, että tällaista sontaa julkaistaan vuonna 2014! Kissa mikä kissa, miten ihmeessä rotu voi vaikuttaa luovutusikään? Tähän voisi vaikka keksiä jonkin vastaavan esimerkin ihmisroduista, mutta enpä taida viitsiä. Onneksi sentään suomentaja oli älynnyt huomauttaa, että Suomessa kaikkien kissojen luovutusikä on 12 viikkoa. Muuten varmaan olisinkin lopettanut lukemisen kesken. Lisäksi kirjassa on muitakin hyvin vanhakantaisia ajatuksia, kuten että kissa ei kiinny ihmiseen vaan paikkaan. Luulin, että tämäkin käsitys on murrettu jo ajat sitten! En myöskään usko siihen, että kissa kärsisi toisen kissan olemassaolosta reviirillään. Omat kaksi kissaani ainakin leikkivät ja nukkuvat yhdessä, vaikka eivät olekaan samanikäisiä eivätkä samasta pentueesta. Kas kun ei käsketty poistamaan kissan kynsiä, jotta se ei tuhoa huonekaluja. Itse asiassa tämäkin mainitaan kirjan lopussa.

Petyin tähän kirjaan. Todella harmi, että näin kiinnostavasta aiheesta jäi lopulta aika valju vaikutelma. Aineksia olisi ollut, mutta viimeistelyä kirjan suomennos olisi kaivannut paljon. Lisäksi teos tuntuu osaksi olevan hyvin vanhanaikainen ja edustavan enemmän ns. vanhankansan mielipiteitä kuin tiedettä, mikä on todella yllättävää, koska kirjoittaja on yliopiston tutkija? Ja ilmeisesti myös johtava eläinten käytöksen tutkija? Olen hyvin hämmentynyt. Olen kuvitellut, että esim. ulkokissoja ei enää kannata juuri kukaan järkevä ja sivistynyt ihminen, eikä edes pelkästään kissan turvallisuuden, vaan myös kissan luonnossa tekemien tuhojen takia. Tässä kirjassa ulkokissa on normi, sisäkissa poikkeus. Lieneekö kulttuuriero sitten. Kirjan mukaan kissat tappavat pelkästään Britanniassa 275 miljoonaa luonnonvaraista eläintä vuosittain. Kenenköhän vika sekin on? Ei todellakaan kissan, vaan ihmisen. Mikä muu lemmikkieläin muka heitetään ulos vaeltelemaan oman onnensa nojaan ilman valvontaa? Ei minun kissojani ainakaan.

Kaikkiaan kirja oli pettymys eikä antanut vastauksia kysymyksiin, joita minulla oli. En oppinut ymmärtämään omia kissojani nykyistä paremmin, mutta toisaalta en edes tunnistanut omiani kirjan kissakuvauksesta. Omat kissani kun ovat sisällä turvassa, eivät metsästä, koska ulkoilevat vain valvotusti, eivät pelkää ihmisiä ja viihtyvät hyvin toistensa seurassa.

Arvio: 1/5

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 3. Kuolema

65. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 3. Kuolema



Olen odottanut tämän trilogian viimeisen osan suomennosta siitä saakka, kun luin kakkososan, joten ilahduinkin kovasti, kun tämä odotti minua kirjaston pikalainahyllyssä. Katsoin hiljattain myös uusintana tulleen kyseisestä trilogiasta tehdyn televisiosarjan, joten olin tietoinen tarinan lopusta ja nuorten miesten viimeisistä vaiheista. Kuolemasta. Kirja antaa kuitenkin aina paljon enemmän kuin elokuva, ja vaikka tv-sarjakin kolahti ja jäi mietityttämään, tämä kolahti vielä syvemmälle. Trilogian  ensimmäinen osa oli hyvä, toinen vielä parempi ja tämä taas, jos mahdollista, vielä toista osaakin koskettavampi - raadollinen, riipaiseva, ravistava.

"Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet."

Kolmas osa päättää ruotsalaisten nuorten homomiesten tarinan. Kuolemaan, kuten on jo selvää. Oli mukava lukea myös Bengtin ja Lars-Åken tarinat, vaikkeivat ne mukavia tarinoita olleetkaan. Tämä on ihan käsittämättömän upea trilogia, joka kaikkien pitäisi lukea. Maailma ja ihmisten suhtautuminen vähemmistöihin on käsittämätöntä, edelleen. Lopussa on kuitenkin myös toivoa.

Minun ainoa elämäni!
Ainoa elämä jonka olen saanut!
Ainoa elämä jonka saan.
Ainoa elämä, jonka olen koskaan halunnut!
Minun ainoa elämäni!

Arvio: 5/5

Amity Gaige: Schroder

64. Amity Gaige: Schroder



Olen lukenut viime aikoina niin paljon dekkareita, että olipa mukava lukea välillä jotain ihan muuta! Aiemmin en muista lukeneenikaan kirjaa huoltajuusriidasta. Tarinassa päähenkilö Eric kirjoittaa kirjeitä entiselle vaimolleen ja yrittää selvittää, miksi hän lähti mitään ilmoittamatta automatkalle heidän yhteisen tyttärensä kanssa. Mieleeni tuli heti aluksi yksi suosikkikirjoistani, Poikani Kevin, jossa nainen kirjoittaa kirjeitä miehelleen ja keskiössä on myös pariskunnan lapsi. Eric ei välttämättä vaikuta kovin luotettavalta kertojalta, mikä tekee tarinasta vain kiintoisamman. Kiintoisaa (ja epäuskottavaa) on myös se, kuinka päähenkilö on onnistunut salaamaan kaikilta itäsaksalaisen taustansa.

Pidän roadtrip-kuvauksista, sekä kirjoina että elokuvina. Pidin tästäkin matkasta ja koko ajan odotin, mihin se johtaa, monessakin mielessä. Loppua kohden kiinnostus tarinaa kohtaan kuitenkin jostain syystä hiipui ja lopulta tämä jäi melko keskinkertaiseksi ja yhdentekeväksi lukukokemukseksi. Harmi sinänsä.

Arvio: 3/5

Kaksi Härköstä ja yksi Liksom

 

61. Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Kaikki oikein on minulle historiallinen tapaus - se on ensimmäinen iPadilta lukemani e-kirja. Paikallisen kirjastomme hakujärjestelmän mukaan tätä kirjaa jonottaa yli 60 ihmistä, mutta e-kirjan laina kahdeksi viikoksi oli vain kahden klikkauksen päässä. Vaikka pidänkin konkreettisista käsinkosketeltavista paperisista kirjoista huomattavasti enemmän kuin tabletin ruudun tuijottamisesta, päätin kuitenkin siirtyä 2010-luvulle ja kokeilla e-kirjan lukemista. Jo oli aikakin, sanoisi varmasti moni.

Kukapa meistä ei olisi joskus haaveillut lottovoitosta? Tässä tarinassa haaveesta tulee totta. Aihe on hykerryttävä, tarina on kepeä, nopea- ja helppolukuinen, viihdyttävä, äkkiä ahmaistava. Äkkirikastumisen ja shoppailupinnan alla piilee kuitenkin myös vakavampia teemoja - miten yhtäkkiä kuin taivaasta päähän pudonneet miljoonat vaikuttavat parisuhteeseen, sukulais- ja ystävyyssuhteisiin? Mikä vaikutus rahalla on omiin ongelmiin, kuten orastavaan alkoholiongelmaan? Entäs jos yhtäkkiä on varaa ja mahdollisuus juoda vaikka aamusta iltaan, kun ei töissäkään tarvitse käydä? Oman elämän ongelmia eivät taida miljoonatkaan poistaa.

Nopea lukupala oli tämä. Viihdyttävä ja kevyesti antoisa, ja nautin Härkösen joistakin oivalluksista kovastikin. Varsinkin maakuntalaulujen soittaminen kostoksi miehen kuorsauksesta huvitti.

Arvio: 3½/5

62. Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Tämän vuoden kirjan ja ruusun päivän kaupanpäälliskirja kökötti odottavan näköisenä kirjaston pikalainahyllyssä. Härkösen kolumneja olen lukenut ennenkin ja niistä pitänyt, joten tämä lähti mukaan. Kolumnit ovat nokkelia ja sukkelia, viihdyttäviä, ajankohtaisia, toisinaan ajatuksiakin herättäviä. Itse aloin miettiä, että tosiaan - lähes mistä tahansa voisi kirjoittaa kolumnin. Pitäisiköhän kokeilla?

Arvio: 3+/5

63. Rosa Liksom: Väliaikainen

Miten ihailtavan lyhyitä, tiiviitä, napakoita ja kiehtovia novelleja Liksom kirjoittaakaan. Hurahdin tähän kokoelmaan heti ensimmäisestä novellista lähtien enkä olisi halunnut sen koskaan loppuvan. Pieni tökähtävä pysähtyminen ja hidastuminen tosin tapahtui kirjan kolmannessa osassa, kun kieli vaihtui peräpohjalaismurteeksi. H-kielen lukeminen vaati enemmän totuttelua eikä ensin kolahtanut yhtä kovaa kuin alun novellit, vaikka varsin hyvin tiedänkin lapin murteen olevan ominta ja tyypillisintä Liksomia. Mutta on Liksom taitava, omintakeinen, hurmaava. Murteeseenkin tottui kun aikansa luki. Toimiva kokonaisuus, todellakin.

Arvio: 3½/5

Lisää skandinaavidekkareita

59. Michael Katz Krefeld: Langenneet

Tästäkin dekkarista olin kuullut kovasti kehuja, mutta melko tavanomaiselta rikostarinalta tämä vaikutti. Tarinassa on genrelle hyvin tyypillisesti kolme näkökulmaa: vaimonsa traagisesti menettänyt, alkoholisoitunut poliisi, ihmiskaupan uhriksi joutuva nuori itäeurooppalaistyttö ja ehkä hieman yllättäen pikkupoika, joka auttaa isäänsä täyttämään eläimiä. Ihmiskauppakuvio on ainakin niin vastenmielinen, etten välttämättä jatkuvasti jaksaisi näin raakoja tarinoita lukea. Muuten dekkareitten ystävät saavat tästä varmasti haluamansa. Juoni on vetävä ja helppolukuinen, tarina viihdyttää. Silti, ei tämä mitään uutta tai erityistä tarjoa.

Taisin  mainita, että  Lapiduksen Stockholm noir on omintakeinen eikä tuo mitään muuta rikostarinaa mieleen, mutta tämäpä muistutti hieman Lapidusta. Skandinaavidekkarit ovat toki laadukkaita ja viihdyttäviä, mutta toistavat kovasti toisiaan. Voisiko poliisi olla joskus jotain muuta kuin kyyninen ja viinaanmenevä?

Arvio: 3+/5

60. Jo Nesbo: Poliisi

Poliisi on kymmenes Harry Hole -dekkari. Yhdeksännen osan lopussa annettiin ymmärtää Holen hyvin todennäköisesti kuolleen, joten kirjan alussa saakin jännätä melko pitkään, onko Harry Hole mukana tarinassa muuta kuin kuolevana sivuhenkilönä.

Poliiseja murhataan vanhoilla rikospaikoilla, joissa he ovat itse tutkineet rikosta, samoina päivämäärinä, joina rikos aikanaan tapahtui. Kuka murhaa poliiseja ja miksi? Voiko murhaaja edes olla kukaan muu kuin poliisi itsekin? Tarina on mielikuvituksellisen monitahoinen ja loistavan otteessaanpitävä. Loppu on suorastaan hykerryttävän häkellyttävä, nerokas. Nesbo on käsittämätön juonenpunoja ja myös erittäin kyvykäs kirjoittaja. Rikokset ovat kammottavia, mutta tarinan seuraaminen on ilahduttavaa ja yllätyksiä tarjoavaa. Nesbo on aivan mestari johtamaan lukijaa harhaan, ja tämä tekee näistä dekkareista aivan ylivertaisia moniin muihin verrattuna.

Arvio: 4+/5

Arto Salminen: Varasto

58. Arto Salminen: Varasto



Lukukokemus Varastosta olisi kai ollut tyystin erilainen, jollen olisi nähnyt elokuvaa. En oikein pitänyt siitä, että aloin välittömästi nähdä tätä elokuvana päässäni. Tekstinä tarina vaikuttaa tylymmältä kuin humoristinen elokuva, mutta kieli on karuudestaan huolimatta kieltämättä ilahduttavan elävää. Varsinaista inhorealismiahan tämä onkin tai oikeastaan raivorealismia takakannen mukaan.

Tarinassahan on kyseessä rautakaupan varastomiehet ja heidän elämänsä pienipalkkaisina työläisinä. Tätäkin voisi suositella vähän lukeville nuorille ihmisille. En kuitenkaan suosittelisi kirjaa millekään pikkuteineille, koska mikään kevyt ja mukava hyvänmielenkirja tämä ei ole, vaan parikymppisille. Vaikka lyhyen ja helppolukuisen tarinan lukaisee nopeasti, tämä ei ole aivotonta höttöä, vaan mukana on ideaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Tylyyteen ja karkeaan kieleen kannattaa kuitenkin varautua.

Arvio: 3/5

Paljon ruotsalaisia kesädekkareita

Kesällä luin myös ruotsalaisia dekkareita.




54. Liza Marklund: Ajojahti

Ärsyttävän Annika Bengtzonin tarina jatkuu. Poliitikkoa on kidutettu äärimmäisen raa'asti ja poliitikon vaimo on kadonnut jäljettömiin. Tapausta tutkivat sekä poliisit että toimittajat. Annika Bengtzon on avioeronnut ja uusperheellistynyt, mikä aiheuttaa omat ongelmansa. Samaan aikaan myös Bengtzonin lehden päätoimittaja joutuu epäsuotuisaan valoon ja median silmätikuksi vanhan dokumentin vuoksi.

Jaa-a. Mitähän tästä sanoisi, kun aika mitäänsanomaton olo jäi. Kyseessä on valitettavasti melko yhdentekevä dekkarintekele. Kyllähän tämän lukaisi kaiken kevätkiireen keskellä, mutta ei tästä mitään käteen tai mieleen jäänyt.

Arvio: 2/5
Luettu toukokuun puolivälissä

55. Jens Lapidus: Luksuselämää

Stockholm Noirin kolmannessa osassa Lapiduksen edellisistä kirjoista tutut pahikset jatkavat rahanpesu- ja muita rikoksiaan. Lisäksi kaksois- tai ehkä jopa kolmoiselämää viettävä poliisi soluttautuu rikollisten joukkoon ja tuo tarinaan oman näkökulmansa. Henkilöt ovat vastenmielisistä teoistaan huolimatta sympaattisia, heistä on helppo pitää ja heidän tekojensa motiiveja voi jollain tavalla ymmärtää. Tarina kulkee jouhevasti eteenpäin useasta näkökulmasta ja tarjoaa rikostarinoiden ystävälle oivallista kesäviihdettä. Positiivista on myös tietynlainen omintakeisuus - tätä on vaikea verrata mihinkään toiseen viime aikoina lukemaani dekkariin. Toivottavasti Lapidus kirjoittaa lisää, mutta ei enää jatkoa tähän, vaan jotain muuta.

Arvio: 3+/5
Luettu kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa

56. Anders de la Motte: Lume

Pidin kovasti Peli-dekkarista, jonka tarinaa tämä Lume jatkaa. Edelleen tarinaa kuvataan henkivartijana työskentelevän naispoliisin ja pikkurikollismiekkosen silmin, vuorotellen molemmista näkökulmista. Molemmat päähenkilöt ovat tahoillaan joutuneet pulaan. Toista syytetään virkavirheestä, toista murhasta. Kumpikin on tekoihin syytön. Kuka tai mikä haluaa heidät pulaan? Onko kyseessä jälleen kenties Peli?

Kumpikin päähenkilö tahollaan yrittää selvittää, kuka haluaa lavastaa heidät syylliseksi. Jossain vaiheessa tarinat tietenkin risteävät. Onhan tämä ihan nokkelaa lomaluettavaa, mutta ensimmäisen osan uutuudenviehätys loisti poissaolollaan ja kieltämättä tässä on hieman sellaista suositun kirjan väkisinväännetyn jatko-osan makua myös. Ihan viihdyttävä kirja kuitenkin.

Arvio: 3/5
Luettu heinäkuun puolivälissä

57. Håkan Nesser: Toden ja ilveen verkko

En ole aiemmin lukenut Nesserin Van Veeteren -sarjaa, joten tästä sarjan ensimmäisestä osasta lienee hyvä aloittaa. Käsittääkseni dekkarisarjassa on ilmestynyt ainakin kymmenen teosta, jotka varmaan kaikki luen jossain vaiheessa hitaaseen tahtiin. Kunhan ehdin. Tämäkin oli mukavaa ja sujuvaa matkalukemista, jota voi hyvillä mielin suositella skandinaavidekkareitten ystäville. Alku on yllättävä. Mies herää krapulassa kotoaan muistamatta edellisestä illasta mitään ja löytää vaimonsa tapettuna kylpyammeesta. Samoin loppu yllättää, vaikka se onkin dekkarigenrelle melko tyypillinen. Pitää varmaan ottaa huomioon sekin, että tämä kirja on yli 20 vuotta vanha, joten mitään kovin tuoretta se ei edes voi tarjota. Lukukokemuksena ihan kiva, ei erityisen hätkähdyttävä tai maailman suurinta vaikutusta tekevä, mutta sellainen tyypillinen kelpo perusdekkari.

Arvio: 3/5
Luettu heinäkuun lopussa

Kotimaisia kesällä luettuja dekkareita

Kesän aikana luin paljon dekkareita. Dekkarit toistavat aikalailla itseään ja niistä on vaikea keksiä loputtomiin uutta ja tuoretta sanottavaa.  Tässä muutamia huomioita lukemastani kotimaisesta rikoskirjallisuudesta.
   


49. Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Lontoossa tapahtuu raaka murha. Suomalainen Lia näkee rikospaikan töihin mennessään eikä saa tapausta mielestään. Jonkin ajan kuluttua hän tapaa toisen suomalaisnaisen, Marin, jonka kanssa ystävystyy. Mutta mikä Mari on naisiaan? Mikä ihme on hänen yrityksensä, joka lavastaa tapahtumia ja parantaa maailmaa?

En ollut kuullutkaan Pekka Hiltunen -nimisestä dekkaristista ennen kuin luin hänen Iso-romaaninsa. Sen myötä kirjailijan muukin tuotanto alkoi kiinnostaa. Tämä on ovela dekkari, ei ollenkaan perinteinen eikä mikään hömppä. Kaksi suurta teemaa ovat oikeistopopulistisen puolueen nousun vastustaminen ja ihmiskauppa. Kovin epäuskottava tämä toki on, muttei ärsyttävä, lapsellinen tai selittelevä, vaan ihan semifiksua, mukavaa ja koukuttavaa luettavaa. Takakannessa luvataan kirjan olevan psykologinen trilleri ja siihen vähän petyin, koska mielestäni tämä on suureksi osaksi melko suoraviivaista toimintaa. Kovasti tämä kuitenkin viihdytti alkukesän helteessä takapihalla ja kesädekkarilukemiseksi kirja onkin mainio.

Arvio: 3½/5
Luettu toukokuun lopussa

50. Reijo Mäki: Intiaani

Hömppä on melko feminiininen sana; tulee lähinnä mieleen jokin Kauniit ja rohkeat. Mäen kirjat ovat maskuliinista hömppää, mieshömppää, kovin viihdyttävää mutta kuitenkin melko aivotonta. Uusin, Intiaani, sijoittuu sekä Turun saaristoon että Yhdysvaltoihin. Saaristolaivassa tapahtuu käsittämätön joukkomurha, jonka yhteydessä Vareksen naisystävän entinen miniä katoaa. Preerialla taas suomalaisnaisen ajopeli hajoaa ja hän joutuu pulaan. Itseäni Yhdysvalta-kuvio ei alussa jostain syystä juuri viehättänyt, mutta kylläpä sekin alkoi kiinnostaa, kun Ameriikan pahis olikin melko merkillinen kummajainen.

Tarina on pitkä, ja sen käynnistymiseen menee aikaa. Tiivistää tätä olisi voinut. En lukaissut tätä yhtä nopeasti kuin yleensä lukaisen Varekset.  Mäen konstailemattomasta ja humoristisesta kirjoitustyylistä kuitenkin pidän, edelleen. Intiaani on mukavaa kesälukemista, vaikka laiturin nokassa tai parvekkeella.

Arvio: 3-/5
luettu toukokuun lopussa

51. Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kappas, Virpi Hämeen-Anttila on kirjoittanut dekkarin, viehättävän vanhanaikaisen murhamysteerin, joka sijoittuu elävästi piirtyvään 1920-luvun Helsinkiin. Kieli ja tunnelma on autenttiselta tuntuvan vanhanaikaista ja mieleen tulee kenties Sherlock Holmes tai muu menneiden aikojen mysteerien ratkaisija. Kieltämättä oma viehätyksensä on siinä, ettei käytössä ole dna:ta tai uusinta teknologiaa, vaan suurennuslasi ja nokkela päättelykyky ovat tärkeimmät työvälineet. Juomavesisäiliöstä löytyy kuollut mies ja poliisiakin innokkaammin tapausta tutkii yksityisetsivä, virkamies Björk.

Tämä oli sellainen "ihan kiva" lukukokemus taas. Ei erityisen mieleenjäävä tai merkityksellinen, mutta ei tullut kertaakaan mieleen jättää kirjan lukemista keskenkään. Ajankuvasta pidin kovasti ja Hämeen-Anttila osaa kiistatta kertoa tarinaa.

Arvio: 3/5
Luettu heinäkuun lopulla

52. Reijo Mäki: Kaidan tien kulkijat

Tämäkin 90-luvulla ilmestynyt Vares-dekkari kuului kesän matkalukemistoon. Luvassa on tuttua ja taattua Mäkeä ja Varesta, niin kovin viihdyttävää, niin kovin sopivaa kesä- ja matkalukemista. Tämä on sellainen turvallinen perus-Vares. Tarina on todella epäuskottava uskonnollisine pikkupaikkakuntineen ja stereotyyppisine hahmoineen, mutta varsin hulvatonta viihdettä se onnistuu tarjoamaan. Mikään kaunokirjallinen lukuelämys tämä ei todellakaan ole, mutta on harvinaista, jos jotakin kirjaa voi suositella kirjallisuuskammoisille ja tätä kyllä voi, viihteellisyyden ja helppouden vuoksi. Pitäisiköhän elokuvakin joskus katsoa?

Arvio: 2½/5
Luettu elokuun alussa

53. Kati Hiekkapelto: Kolibri

En ole ennen lukenut Hiekkapeltoa, mutta olen kuullut hänen dekkareistaan kehuja, joten kiinnostuin. Nuori kaunis maahanmuuttajataustainen aloitteleva poliisinainen saa parikseen rasistisesti käyttäytyvän, viinaan menevän vastenmielisen vanhemman miespoliisiturjakkeen. Kuulostaa melko kliseiseltä asetelmalta, mutta jännite toimii melko hyvin. Kaksikko kollegoineen tutkii lenkkeilijöiden murhia ja maahanmuuttajatytön kunniaväkivallan uhkaa.

Kirja on helppoa ja vaivatonta luettavaa. Tarina on ihan kiva -osastoa tämäkin. Maahanmuuttajanäkökulma poliisin työhön vaikuttaa ensin tuoreelta, mutta nuori Anna-poliisi on yksinäinen, ahdistunut ja uneton, polttaa liikaa tupakkaa, juo liikaa olutta ja muistuttaa täten yllättävän paljon useiden skandinaavidekkareitten keski-ikäisiä miespoliiseja.

Arvio: 3+/5
Luettu elokuun puolivälissä