Katie Arnoldi: Kehonpalvoja

54. Katie Arnoldi: Kehonpalvoja



Fitness on nykyään kovin trendikäs aihe enkä muista koskaan lukeneeni yhtään sitä käsittelevää kirjaa. Siksipä nappasin tämän mukaani kirjaston palautushyllystä. Tarina kertoo upporikkaasta, osin lapsen tasolle jääneestä Charlesista, joka on mieltynyt äärimmäisen lihaksekkaaseen naistyyppiin ja joka on tottunut saamaan rahalla kaiken. Aurorassa hän näkee potentiaalia ja rahalla hän saa Auroran omakseen kaikella mahdollisella tavalla: treenaamaan, syömään, piikittämään itseensä mieshormonia ja milloin mitäkin sekä leikkimään kaikenlaisia sairaita pervoleikkejä.

Tarina on niin överi ja sairaan kieroutunut, että se ei vaikuta uskottavalta, vaikka kirjailija jälkipuheessa vakuuttelee tällaistakin tapahtuvan. Amerikka on Amerikka ja mitäpä minä tiedän pienten marginaaliryhmien pakkomielteistä. Mistään normaalista kehonrakennuksesta tarinassa siis ei ole kyse. Kirja on puhdasta viihdettä, mutta kertoo kuitenkin jotain äärimmäisestä narsismista. Tarina menee niin yli, ettei se edes järkytä vaan jollain tapaa jopa huvittaa. Hulvaton "paha saa palkkansa" -tyylinen loppukin on ilahduttavan karmaiseva. 

Arvio: 3/5

Kate Morton: Hylätty puutarha

53. Kate Morton: Hylätty puutarha



Oli jo pitkään tehnyt mieli lukea jokin tiiliskiven paksuinen "lukuromaani", jotta pääsisi vaivattomasti uppoamaan muutaman illan ajaksi johonkin toiseen maailmaan. En tiedä, miksi lukukesä on ollut niin dekkaripitoinen, mutta rikoksiin alan olla todella kyllästynyt. Ajattelin, että joskohan tästä kirjasta olisi johonkin. Muistaakseni Mortonin edellinen kirja Paluu Rivertoniin oli kiva ja kivuton lukukokemus.

Aluksi lukija luulee, että tarina kertoo salaperäisestä naisesta, Nellistä, joka pikkutyttönä joutuu eroon perheestään maailman toiselle puolelle ja nuorena aikuisena saa tietää, ettei olekaan se ihminen, joka on luullut olevansa. Aikatasot ja näkökulmat hyppivät lukujen edetessä. Välillä ollaan vuodessa 1900, jolloin Nell ei ole vielä edes syntynyt, välillä taas vuodessa 2005, jolloin Nell on jo edesmennyt ja hänen lapsenlapsensa yrittää selvittää isoäidin salaisuutta. Tai sitten ollaan välimaastossa, vuodessa 1913, jolloin pieni Nell on jostain syystä yksin laivalla tai 1970-luvulla, jolloin Nell ensin matkustaa Englantiin ja myöhemmin saa lapsenlapsensa luokseen asumaan. Epäkronologinen järjestys pyrkii avaamaan Nellin mysteeriä pikkuhiljaa ja pitämään lukijan otteessaan, missä se onnistuukin kohtalaisen hyvin. Toisaalta tarina rönsyilee vähän liikaakin ja vaikuttaa välillä jopa lapselliselta. Mielleyhtymää F.H. Burnettin tyttökirjaklassikkoon Salainen puutarha ei voi välttää ja melko kornisti jopa kirjailija Burnett itse on yksi kirjassa vilahtavista sivuhenkilöistä. Jotain samaa tarinassa on kuin vanhoissa tyttökirjoissa.

Yllätyksekseni luin tätä viikkotolkulla, koska tarina ei temmannutkaan mukaansa toivomallani tavalla. Itse jäin hämmästelemään sitä, ettei tämä oikeastaan olekaan Nellin tarina vaan Nelliä edeltävän ajan. Petyin myös siihen, miten helposti mysteeri ratkesi. Mielessäni oli heti alusta alkaen looginen selitys sille, miksi kirjailijatar vei Nellin, ja olin oikeassa. Tietenkään kaikkia taustoja en osannut arvata.

Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa ja se tarjoaa varmasti miellyttävän lukuelämyksen vanhahtavaa kartanoromaania ja polveilevaa sukutarinaa kaipaaville. Minulle tämä oli taas yksi "ihan kiva" kirja. Alan nähtävästi kyllästyä lukemiseen ja kaipaisinkin nyt kovasti erinomaista, tajunnanräjäyttävää kirjaa luettavakseni. Mistäköhän sellainen löytyisi?

Arvio: 3/5

Karoliina Timonen: Kesäinen illusioni

52. Karoliina Timonen: Kesäinen illusioni



Nytpä löytyi täydellinen sunnuntaiaamun kirja, jonka voi laiskana kiireettömänä aamuna nauttia yhdellä hotkaisulla ja jonka myötä voi palata menneeseen kesään. Tarina sijoittuu kokonaan saarelle, jossa minäkertoja Klarissa viettää yksin kesää erossa perheesstään, yrittäen kirjoittaa ja miettien avioliittonsa tilaa. Tunnelma on helteinen ja hikinen, luonto tulee lähelle. Naapurisaarelle on majoittunut salaperäinen Olavi, johon Klarissa tekee tuttavuutta yksinäisyyden alkaessa painaa. Toisella naapurisaarella asuu vanha eukko vai asuuko sittenkään?

Tarinassa leikitellään osittain epäluotettavalla kertojalla. Tunnelma tiivistyy ja kesän lämmöstä tulee uhkaavan tukala. Pidin erityisesti siitä, miten auki kaikki jäi. Järkkykö Klarissan mielenterveys vai onko Olavi sittenkin sekopää? Ja miten kaikki päättyy? Kirja tarjoaa puitteet useammallekin tulkinnalle, mikä on aina ilahduttavaa. Pidin tunnelmasta ja varsinkin siitä, miten uskottavana kaikki kuitenkin säilyy; yliluonnollisen puolelle ei mennä. Vai mennäänköhän? Taitaa olla tulkintakysymys sekin. Kannattaa lukea, varsinkin jos on ikävä kesää.

Arvio: 3½/5

Heinä-elokuun dekkarit

Heinä- ja elokuussa luin kuusi dekkaria.

46. Belinda Bauer: Kadonneet lapset



Tämä Bauerin trilogian viimeinen osa olisi pitänyt lukea jo ajat sitten. En tietenkään tarkasti muistanut enää aiempien osien henkilöitä, tapahtumien suuria linjoja sentään vähän. Tarina alkaa hyvin perinteisenä dekkarina - lapsi siepataan. Toinenkin lapsi siepataan, sitten kolmas ja neljäs. Sieppaaja jättää sieppauspaikalle aina samanlaisen viestin, mutta katoaa jäljettömiin eikä vaadi vanhemmilta mitään. Poliisi on neuvoton. Tarinan keskivaiheilla sieppaaja ja hänen motiivinsa paljastetaan lukijalle ja näkökulma vaihtuu poliisin tutkinnoista siepattujen kärsimyksiin. Jännite ei siis muodostu sieppaajan henkilöllisyydestä vaan siitä, miten siepatuille lopulta käy.

Tarina on yllättävän omintakeinen ollakseen kuitenkin tavallinen dekkari, helppolukuinen ja mukaansatempaava. Pidän kirjailijan tavasta kertoa tarinaa. Henkilöt, jopa mielipuoli sieppaaja, ovat kovin inhimillisiä ja samastuttavia. Hyvää kesäviihdykettä.

Arvio: 4/5
Luettu heinäkuun alussa

47. Erik Axl Sund: Lasiruumiit

 

Sundin edellinen trilogia mässäili sensaationhakuisesti kuvottavalla ja vastenmielisellä pedofilialla. Tämä uuden trilogian alku haluaa hätkähdyttää nuorten äärimmäisellä itsetuhoisuudella. Luvut ovat lyhyitä, näkökulmia on paljon ja varsinkin alussa näkökulmien määrä tuntuu liialliselta. Itsemurhia, murhia, rankkaa juopottelua, huumeita, viiltelyä, extremepahoinvointia.

Mitähän tästä sanoisi. Sund osaa yllättää, mutta henkilöt ovat kovin epäuskottavia muuttuessaan hyviksistä pahiksiksi sormia napsauttamalla. Ihan kelpoa kesäviihdettä tämäkin, mutta vähän jäi sellainen äh-häh -olo. Väkivallalla ja pahoinvoinnilla mässäily ei ole lempiluettavaani, ja vaikka Sundin aiempi trilogia oli erilainen ja siksi kiinnostava, luulen kyllästyväni kirjailijan tyyliin melko pian.

Arvio: 3+/5
Luettu heinäkuun alussa, e-kirjana

48. Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

 


Robin on lapsipsykologi, jonka äidin naapurustossa tapahtuu kummia asioita. Ovatko tihutöihin ja muihin kummallisuuksiin syyllisiä todellakin lapset, kuten äiti haluaa selittää vai tapahtuuko naapurustossa jotain ihan muuta?

Tarina tuntuu heti alusta alkaen huolellisesti suunnitellulta ja jokainen yksityiskohta tarkoin mietityltä. Miljöön kuvaus on onnistunutta ja tunsin hassusti uppoavani miljööseen kuin veitsi sulaan voihin. Tunnelma on todella aito; miljöön kuvauksen kirjailija osaa. Tämä muistuttaa hieman joitakin lukemiani ruotsalaisia dekkareita lennokkaine ja epäuskottavine loppuineen, paitsi että näkökulma tarinassa ei dekkareille tyypilliseen tapaan koko ajan vaihdu. Koko tarina on kerrottu Robinin näkökulmasta. Laadukkaan oloinen kirja, ei huono tämäkään.

Arvio: 3½/5
Luettu heinäkuun alussa

49. Michael Katz Krefeld: Kadonneet



Tällä kirjalla on niin samanlainen kansi ja samantyylinen nimi kuin kirjailijan edellisessä Langenneet - teoksessa, etten ensin edes tajunnut tämän olevan kokonaan uusi kirja. Edellisestä osasta muistin vain sen, että se käsitteli ihmiskauppaa melko raa'alla ja vastenmielisellä tavalla. Luulen, että pidin tästä enemmän kuin pidin edellisestä, vaikken sitä tarkasti muistakaan.

Tarina kulkee kahdessa tasossa. Vuonna 1989 Berliinin muuri sortuu. Vuonna 2014 mies varastaa pomoltaan rahaa ja katoaa Berliiniin. Varsinkin vuoden 1989 tapahtumat kiinnostivat, koska oletan historiallisten faktojen ja aikansa tapahtumien olevan todenperäisiä. Olin lähdössä Berliiniin heinäkuun lopulla, joten siksikin miljöö kiinnosti ja tarina veti puoleensa. Jostain syytä koukutuin tähän pahemmin kuin muihin viime aikoina lukemiini dekkareihin. Viihdyin sujuvan kerronnan ja kiintoisien, kieltämättä joskin melko stereotyyppisten hahmojen parissa, nopeasti luin.

Arvio: 4/5
Luettu heinäkuun puolivälissä

50. Helsinki Noir. Toimittanut James Thompson



Helsinki Noiriin on koottu rikostarinoita eri puolilta Helsinkiä ja se on kuulemma julkaistu myös Yhdysvalloissa. Kokoelmasta saisi ehkä eniten irti, jos tuntisi Helsingin hyvin. Tällöin miljöö olisi helppo nähdä elävänä päässään. Toki joitakin paikkoja osasin helposti kuvitella, mutta en kaikkia.  Novellit ovat erityyppisiä - jotkin kevyitä ja viihdyttäviä, osa karuja ja tylyjä lohduttomine ihmiskohtaloineen. Osa ei jää mieleen ollenkaan, esim. Karo Hämäläisen Meklari-novelli meni jotenkin niin kokonaan ohi, että mietin hetken jopa sen uudelleen lukemista. Johanna Holmströmin Varastetuista elämistä pidin, koska olen joskus itsekin tietyntyyppisiä kaiken esitteleviä lifestyleblogeja lukiessani miettinyt, eikö bloggarin elämä olisi helppo varastaa, kun se on täysin auki netissä eikä mistään yksityisyydestä pidetä kiinni. Kirjan viimeinen novelli jäi parhaiten mieleen ja se onkin kokoelmalle oivallinen lopetus.

Mukavaa luettavaa tämäkin, muttei sen enempää tai vähempää.

Arvio: 3+/5
Luettu heinäkuun lopulla

51. Anders de la Motte: Kupla



Taas kolmas kirja trilogiasta, jonka kahden aiemman osan kaikkia pieniä yksityiskohtia en täysin muistanut., suuret linjat toki. Tässäkin trilogiassa ensimmäinen osa, Peli, oli kekseliäs ja mukaansatempaava, mutta nämä jatko-osat eivät niinkään vakuuta. Toisessa osassa Lume oltiin Dubaissa, mutta en yhtään muista, millaisissa merkeissä toinen osa edes loppui.

Kuten aiemmissakin osissa, tarina etenee sisarusten, HP:n ja Rebeccan näkökulmista. HP on hermoraunio ja yrittää edelleen saada otteen Pelistä. Rebecca on töissä turvallisuuspalvelussa ja yrittää omalta osaltaan selvittää mitä ihmettä hänen ympärillään tapahtuu. Nopeatempoinen, toimintaelokuvamainen, viihdyttävä ja kaikessa epäuskottavuudessaan jopa tahattoman huvittava jännäri vie mukaansa äärimmäisten salaliittoteorioiden maailmaan. Puhkeaako kupla, kuten kirjan nimi enteilee?

Melko näppärää viihdettä, jota voisi ehkä suositella vähän lukevillekin. Trilogia tosin kannattaa lukaista nopeammassa tahdissa kuin mitä itse tein.

Arvio: 3/5
Luettu elokuun puolivälissä

Hugh Howey: Siirros

45. Hugh Howey: Siirros 
 


Tämä Siilo-kirjan jatko-osa olisi pitänyt lukea paljon aiemmin. Luin edellisen osan 1,5 vuotta sitten, enkä muistanut tarinasta kuin sen idean ja juonen pääpiirteet. Oletan ja osaksi huomasinkin, että tarinassa on paljon viittauksia ykkösosaan ja jotkin ykkösosassa epäselviksi jääneet yksityiskohdat varmaankin selitetäänkin tässä tarinassa, joten ehkä kirjat kannattaisi lukea melko peräjälkeen. Joitakin viittauksia ykkösosaan olin muistavinani ja tunnistavinanikin, varsinkin kirjan loppua kohden, mutta koskaan ei voi olla varma. Kolmososa taitaa ilmestyä suomeksi tänä syksynä ja täytyykin yrittää saada se luettavaksi mahdollisimman pian.

Edellisestä osasta tuttu ahdistavan klaustrofobinen tunnelma on hyvin vahvasti läsnä tässäkin kirjassa. Edelleen ollaan tulevaisuudessa, ihmisten tuhoamassa maailmassa, kuitenkin ajassa ennen Siilo-kirjan tapahtumia. Vuonna 2049 maan alle aletaan rakentaa jättimäisiä, monikerrroksisia siiloja ja vuonna 2052 ihmiset aiheuttavat maailmanlopun. Tarina etenee lähinnä siilojen suunnittelijan, Donaldin näkökulmasta. Donald elää siilossa useina vuosisatoina nukkuen välillä syväjäädytettynä seuraavaa tehtäväänsä varten. Välillä tarinassa on nuori Mission, mutta tämä tarinalinja jää hämärästi auki. Lopussa siilossa 17 elää yksin vuosikymmeniä Jimmy, joka taisi olla mukana jo ykkösosassakin.

Ahdistava ja ajatuksia herättävä dystopia sai toivomaan omaa kuolemaansa ennen kuin ihmiset lopullisesti tuhoavat tämän maapallon, koska tapahtuuhan se tietenkin, ennemmin tai myöhemmin. Ehkä tämä maailma on nyt jo kuin siilo, jossa ihmisiä on aivan liikaa eikä sovussa osata elää. Toivon, että jos siilon saaga kolmannessa osassa loppuu onnellisesti, loppu ei ole liian imelä tai pliisu.

Arvio: 4/5

Veronica Roth: Outolintu

44. Veronica Roth: Outolintu



Rothin trilogia nousi käsittääkseni teinien suosioon Nälkäpelin jälkeen elokuvien myötä. En ole nähnyt elokuvaa enkä sen jatko-osia enkä tiennyt kirjasta muuta kuin että sekin on jonkinlainen dystopia. Tulevaisuudessa kansalaiset on jaettu viiteen eri ryhmään, Vaatimattomiin, Teräviin, Rehteihin, Sopuisiin ja Uskaliaisiin, joista jokaisella pitäisi olla oma tehtävänsä rauhan, sovun ja järjestyksen ylläpitämiseksi. Pinnan alla kuitenkin kuohuu ja muhii jotain ihan muuta. Teini-ikäisinä eri osastoille syntyneet lapset saavat itse päättää, mihin osastoon kuuluvat. Tarinassa seurataan Trisiä, joka muuttaa Vaatimattomasta Uskaliaisiin.

Pidin tarinan ideasta, mutta taustatarinaan ja miljöön yksityiskohtaisempaan kuvaukseen olisi voinut panostaa paljon enemmän, jotta tästä olisi tullut aikuistakin kiinnostava kirja. Tarina jää pinnalliseksi ja omalla tavallaan hyvinkin kiinnostava Trisin koulutusjakso muuttuu aivan liian yhtäkkiä toimintaelokuvamaiseksi sodaksi. Söpö ja imelä rakkaustarinakin on teinilukijoiden mieliksi ympätty mukaan. Toisaalta tunteet sivuutetaan hyvin nopeasti. Päähenkilön lähipiiristä kuolee porukkaa jatkuvasti ja kuolemille lähinnä kohautetaan olkapäitä ja jatketaan ryminällä eteenpäin. Ei näin! Tästä olisi saanut pienellä hionnalla paljon tasokkaammankin kirjan. Luen kyllä jatko-osatkin, vaikka tämän perusteella ne varmaankin ovat silkkaa väkivaltaa ja räiskintää.

Arvio: 3/5

Touko-kesäkuun dekkarit

Touko- ja kesäkuussa luin kuusi dekkaria.

38. Jo Nesbo: Verta lumella. Osa 1



Suosikkini Nesbon uusin törötti kirjaston pikalainahyllyssä, joten pakkohan se oli mukaansa napata. Kirja on melko lyhyt ja ohut, ja se kertoo kiltistä Olavista, joka työskentelee huumepomolle ja tappaa vahingossa väärän ihmisen. Kyseessä on trendikkäästi dekkari rikollisen näkökulmasta siis. Ihan nopealukuinen ja näppärä, mutta... Miten niin osa 1? En halua lukea kirjoja osissa. Pitäiskö minun joskus vuoden päästä osan 2 ilmestyessä muistaa yksityiskohtia tästä kirjasta, kun olen välissä ehtinyt lukea sata muutakin kirjaa? Ja mitä muuta tämmöinen osiin jakaminen on kuin rahastusta? Olisin ihan mielelläni lukenut kunnon tiiliskivijärkäleen.

Tarina on ihan luettava, muttei erityinen. Nesbolta odotin jotain vähän muuta.

Arvio: 3/5
Luettu toukokuun puolivälissä

39. Kristina Ohlsson: Varjelijat



Ohlssonin dekkareita olen pitänyt kovin koukuttavina, mutta ongelmana näissä jatkuvissa sarjoissa on se, etten meinaa muistaa taustatarinaa, poliisin elämäntilannetta ja edellisten kirjojen tapahtumia. Edellisten kirjojen Nukketalo ja Tuhatkaunot tapahtumat olin ehtinyt jo unohtaa, varsinkin kun vetävistä tarinoista huolimatta Ohlssonin kirjat asettuvat perusdekkarin lokeroon, ja niissä ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa. Tämäkin on alkuasetelmiltaan hyvin perusdekkari - metsästä löytyy muutama vuosi sitten kadonneen nuoren naisen ruumis ja poliisi alkaa tutkia tapausta. Vaikka tarina etenee dekkarigenren näkökulmasta melko tavanomaisesti, on mukaan onnistuttu ymppäämään mukavasti jännitteitä, ja tarina on vetävä ja koukuttava. Dekkareitten ystäville voi ehdottomasti suositella. Ohlssonkin tuntuu parantavan otetta kirja kirjalta.

Arvio: 3½/5
Luettu kesäkuun alussa

40. Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee



Taas uusi Jungstedt - sopivan kevyttä ja vaivatonta kesälukemista. Kadonneita lapsia, mielenterveysongelmia, epämääräisiä uhkauksia, poliisien välistä ihastumista ja rakastumista, kissoja, joihin aina kiinnitän huomiota, vaikka niiden kohtalona dekkareissa yleensä onkin tulla tapetuksi... ja lopulta murha. Juonenkäänteet ovat ennenkin nähtyjä, helpoille dekkareille tyypillisiä. Kirjailijan tyylin tuntien näppärää ja sujuvaa luettavaa, hieman lapsellista ja selittelevää. Loppu jää trendikkäästi auki ja kesken, joten eiköhän jatkoa seuraa.

Arvio: 2/5
Luettu kesäkuun alussa

41. Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus

 

Uuden dekkaristin esikoisteos. Kannessa hehkutetaan tämän muistuttavan Jens Lapiduksen dekkareita ja kyllä, näin on, jopa häiritsevän paljon. On hyvä poliisi, paha poliisi ja pohjimmiltaan hyväsydäminen rikollinen, josta ei oikein ota selvää, onko hän hyvä vai paha. Näiden kolmen näkökulmista tarina vuorotellen etenee lyhyin kohtauksin. Ja onhan tämä, koukuttava, viihdyttävä, karu. Dekkareitten ystävä tuskin pettyy. Tarinan miljöö on vastenmielinen eikä kovin uskottavakaan; välillä tämä muistuttaa aikuisille suunnattua satua. Kirjailija ei kuitenkaan pidä lukijaansa idioottina ja selittele liikoja. Vietin tämän parissa muutaman kiireettömän illan ja yhden sateisen sunnuntaiaamupäivän ja viihdyin. Eipä tämä mikään maailmankirjallisuuden huippu tietenkään ole, mutta omassa lajissaan varsin näppärä tekele. Suosittelen helppojen ja vetävien dekkareitten ystäville.

Arvio: 4/5
Luettu kesäkuun puolivälissä

42. Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä 

 

Tällaisenkin uutuuden kirjaston pikalainahylly onnistui lainattavien pinooni tyrkkäämään. Läckbergin kirjat ovat todella suosittuja, mutta henkilökohtaisiin suosikkeihini ne eivät kuitenkaan kuulu. En oikein pidä kirjailijan tyylistä, vaikka hän punookin taitavasti juonenkäänteitä. Liikaa hössötystä, liikaa lapsellista selittelyä, lukijan omalle päättelylle ei anneta ollenkaan tilaa. Pidän näitä hyvin yksinkertaisina kirjoina, joskin toki viihdyttävinä. Ja mainiota aivotonta kesäviihdykettä tämäkin toki tarjosi.

Läckbergin edellisten kirjojen kaavan mukaan tässäkin tapahtuu nykyajassa rikos, joka liittyy menneisyyden tapahtumiin. Luvut kulkevat osin menneessä, mutta suurimmaksi osaksi nykyisyydessä useiden aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden näkökulmista, ja jossain vaiheessa nykyisyys selittää menneet. Pääjuonenkäänteet osasin arvata, siitäkin miinusta, mutta oli loppuratkaisussa toki yllättäviä yksityiskohtia. Läckbergin tyylistä pitäville tämä tuskin on pettymys. Dekkarina tarina on keskinkertainen, kirjallisuutena ö-luokkaa.

Arvio: 3-/5
Luettu kesäkuun puolivälissä

43. Katarina Wennstam: Petturi



Wennstamin uusin kertoo vihamurhasta. Aluksi löytyy raa'asti murhattu nuori mies. Voidaanko jalkapalloilija tosiaan tappaa siksi, että hän vaihtoi seuraa? Myöhemmin paljastuu, että murhattu jalkapalloilija oli homo. Kuka hänet murhasi ja miksi? Siksikö mitä hän teki vai siksi mitä hän edusti?

Olen pitänyt Wennstamin kirjoista ja melko karustakin yhteiskuntakriittisestä otteesta. Tässäkin jalkapallohuligaanien käytös on niin brutaalia, ettei sitä halua edes uskoa todeksi. Tämä oli hyvin helppolukuinen ja sujuvasti etenevä, mutta pistää miettimään maailmaa ympärillään ja osoittaa epäkohtia. Jostain muistan lukeneeni tai kuulleeni, että tämä olisi uuden trilogian alku. Vaikka olenkin huono muistamaan itseään toistavien ja kuitenkin aika samankaltaisten dekkareitten yksityiskohtia, mielestäni tässä on osaksi samoja henkilöitä kuin Wennstamin edellisissä kirjoissa. Olisikohan niin, että edellisen trilogian päähenkilöt ovat väistyneet sivuun ja sivuhenkilöistä on tullut päähenkilöitä? Seuraavat  osat varmasti jatkavat asianajaja Shirinin ja poliisi Charlotan rikostutkimuksia. Itseäni täysin kiinnostamaton Shirinin avioliittokin jäi täysin levälleen, joten eiköhän tarina jatku. Ehdottomasti luen jatkonkin. Enemmän tämänkaltaiset dekkarit minuun uppoavat kuin camillaläckbergit.

Arvio: 4-/5
Luettu kesäkuun lopulla, e-kirjana

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

37. Muriel Barbery: Siilin eleganssi



Pariisiin sijoittuvissa tarinoissa on vaikeasti selitettävissä oleva omalaatuinen tunnelmansa. Tästäkin kirjasta tuli heti Katherine Pancolin kirjojen atmosfääri mieleen. Tarinassa on kaksi yksin viihtyvää päähahmoa: Kerrostalon ovenvartijarouva, joka on fiksu ja sivistynyt, mutta teeskentelee yksinkertaista ja tietämätöntä sekä esiteini-ikäinen tyttö, joka on kaikessa suuressa elämänkokemuksessaan niin vakuuttunut elämän tyhjänpäiväisyydestä ja epäaitoudesta, että on päättänyt tehdä seuraavana syntymäpäivänään itsemurhan. Epätavalliselta kuulostavat henkilöt kiinnostivat heti. Taloon muuttaa japanilainen herra, joka kiinnostuu näistä yksinäisistä ja näkee heidän pintansa alle. Sen suurempia juonenkäänteitä kirjassa ei olekaan, paitsi lopussa on yllätys, jota en itse osannut odottaa yhtään.

Kirja on melko erityylinen kuin mitä olen viime aikoina lukenut ja siksipä se olikin raikas ja virkistävä välipala. Hieman opettavainen sävykään ei tökkinyt tai ärsyttänyt. Odotin siirappista loppua, jota en saanut, ja se muuttikin tarinan heti särmikkäämmäksi. Pidin tästä yllättävän paljon, vaikka yleensä tämänkaltaiset kirjat eivät ihan minua varten ehkä ole.

Arvio: 3½/5

Taas muutama uusi kotimainen

34. Annamari Marttinen: Vapaa



Mitä ajattelee Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka vastaanottokeskuksessa päivästä toiseen odottaa päätöstä omasta tulevaisuudestaan? Mahdi on paennut Irakista ja päätynyt Joutsenoon, keskelle ei-mitään, entiseen vankilaan. Päivät ovat yksitoikkoisia, yöt painajaisten täyttämiä, muut pakolaiset ympärillä hajoavat mielenterveytensä vankeina. Parasta kirjassa on uskottavuus ja todentuntuisuus. Pystyn täysin uskomaan, että Mahdin elämä ja ajatukset menevät juuri niin kuin Marttinen ne kuvaa. Sisältöä elämäänsä Mahdi saa löytämästään entisen vangin muistivihosta ja ihastuksesta suomen kielen opettajaan. Rakkaustarina on haikea ja hienovarainen, eikä ärsyttänyt minua ollenkaan.

Tämä on todellakin lukemisen arvoinen kirja. Vaikuttaa siltä, että Marttinen parantaa otetta kirja kirjalta.

Arvio: 4+/5

35. Elina Hirvonen: Kun aika loppuu



Muistan lukeneeni pari Hirvosen kirjaa, jotka olivat miellyttäviä, mutta unohtuivat nopeasti. Tämä sijoittuu lähitulevaisuuteen, mikä ilahdutti kovasti ja vielä enemmän ilahduin tämänkin tarinan uskottavuudesta. Pidän yleensäkin tarinoista, joissa kyseenalaistetaan vanhemmuus, koska se tuntuu edelleenkin olevan melkoisen tabu aihe. Perhe-elämä ei todellakaan ole tässä kirjassa idylliä. Lapsista ei kasvakaan sellaisia, kuin Laura, yksi päähenkilöistä, olisi toivonut. Laura ei koskaan edes halunnut lapsia, vaan ryhtyy äidiksi miestään miellyttääkseen. Lauran lapsi Aslak tekee kirjassa jotain peruuttamattoman karmeaa, ja taas kerran mieleeni tulee suosikkikirjani Poikani Kevin. Asetelmakin on sama - nainen ei halua lasta mutta saa sellaisen kuitenkin, lapsi kasvaa kieroon. Aloin miettiä voiko äiti koskaan kätkeä vastentahtoisen äitiyden lapseltaan. Vaikka kuinka yrittää olla hyvä äiti ja rakastaa lastaan, entä jos toiveet toisenlaisesta elämästä kuitenkin paistavat läpi sieltä jostain ja vaikuttavat lapseen, tietoisesti tai tiedostamatta?

Pidin kirjasta kovasti. Se on uskottava, vaikuttava, ajatuksia herättävä, tahdikkaasti kuvattu. Tällaisesta aiheesta olisi saanut paljon räväkämmän ja mässäilevämmänkin kuvauksen, mutta pidän tarinan kielestä ja kerronnasta juuri tällaisenaan.

Arvio: 4/5

36. Aki Ollikainen: Musta satu



En innostunut Ollikaisen Nälkävuodesta samoin kuin monet muut, joten tätäkään tarinaa kohtaan suurempia odotuksia ei ollut. Kirja on lyhyt, kerralla lukaistava ja se kertoo usean sukupolven miesten tarinan, johon kietoutuu mukaan Tattarisuon mysteeri ja suolta löytyneet ruumiinpalaset.  Tämä on maskuliininen tarina, jossa naisen rooli on kovin kapea. Nopeasti lukaisin, kirjan salamyhkäisestä tunnelmasta pidinkin ja jäin siihen leijumaan hetkeksi kirjan takakannen kohdattuani. Tarinassa on paljon aukkoja, joista osa jäi mietityttämään. Jotain kumman kiehtovaa tässä on. Ei huono.

Arvio: 3½/5

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

33. Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma



Odotin tältä(kin) kirjalta paljon, mutta eipä tämä(kään) erinomaiseksi lukuelämykseksi osoittautunut. Harmi. Yllätyin ja petyin, koska tämä ei mielestäni ollut edes erityisen hyvä kirja. Tarinassa useat henkilöt muistelevat edesmennyttä taiteilijaa, Harriet Burdenia. Burdenin kuva piirtyy myös kirjailijan muistiinpanojen kautta. Kuten aiemmistakin lukemistani Hustvedtin kirjoista, tästäkin jäi hieman ristiriitainen olo. Välillä nautin tämän lukemisesta ja pidin lukemastani, välillä taas jopa hieman pitkästyin. Paljon vähemmän pidin tästä kuin kuvittelin, jopa niin vähän, että jos tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani Hustvedtin kirja, voi olla etten lukisi enää toista. Hajanainen ja sirpaleinen, sinne tänne hajoileva tilitys siitä, kuinka vaikeaa on olla naistaiteilija, kun ei saa arvostusta ja sitten kuolee pois.

Olosuhteiden pakosta jouduin vieläpä pitämään kesken kirjan lukemisen melko pitkän tauon, ja se ei ainakaan parantanut lukukokemusta. Totta puhuen meinasin jopa jättää lukemisen kesken. Ajoittain kaikki suuri ja mahtava taiteellisuus ja akateemisuuden korostaminen vain tympäisivät. Ja alaviitteet... Sopivatko ne todella kaunokirjallisuuteen? Kahlasin ja rämmin tämän loppuun, mutta nautinnollinen lukuelämys tämä ei minulle ollut.

Arvio: 2/5

Katherine Pancol: Mimmit 2

32. Katherine Pancol: Mimmit 2



Jos inhosin Pancolin edellistä Mimmit-kirjaa, mikä ihme sai minut tarttumaan Mimmit 2 -nimiseen teokseen? Nämä Pancolin kirjat ovat kuin isoja meheviä finnejä - todella ärsyttäviä, mutta niin mehukkaita, ettei niistä malta pitää näppejään erossa. Tällainen aikuisten satu on aika erikoinen tekstilaji. Ihmettelen lukijoita, joihin tällainen naiivi rakkaushömppä uppoaa ja silti minä, chick litin ja romanttisen kirjallisuuden inhoaja, luen näitä!

Tässä tarinassa ei ole ollenkaan edellisen kirjan Stellaa, mikä ihmetytti. Yksi eniten ärsyttävistä hahmoista on fantasiahahmo Juniori, koska tarinat kuitenkin sijoittuvat realistiseen ympäristöön, ei mihinkään fantasiamaailmaan. Taas tulee totutusti väärinkäsityksiä rakastavaisten välille, oi ja voi. Tarina jää kesken ja ihmiskohtalot auki, joten eiköhän Mimmit 3 ole jossain vaiheessa tulossa myös. Enkä taida enää luvata olla lukematta sitä...

Arvio: 2/5

Pari nuortenkirjaa

30. Anu Ojala: Aino, neljän tuulen tyttö

Ihan kiva ja symppis nuorten- vai pitäisikö sanoa lastenkirja Lapista Etelä-Suomeen muuttaneesta tytöstä, joka löytää kaipaamansa luonnon, hevosia, ystäviä ja seikkailuita kaupungistakin, vaikka ikävöikin koko ajan takaisin Lappiin. Todella helppolukuinen kirja, ehkä yläkouluikäisille jo liian lapsellinenkin. Vastoinkäymiset ratkeavat lastenkirjamaisen kivuttomasti ja lopussa odottaa jännittävät seikkailut ja pieni ihastuksen värekin.

31. Mikael Niemi: Kirkon piru

Tämä junioreille suunnattu kauhutarina sijoittuu Pajalaan, Tornionjokilaaksoon niin kuin monet muutkin Niemen tarinat. Ehkäpä juuri siksi halusinkin tämän lukea. Yläkouluikäinen Matti löytää pelottavia otuksia, jotka osoittautuvat piruiksi ja yhdessä luokkakavereitten kanssa hän alkaa tutkia tapahtumia ja tapahtunutta, myös salaperäisen kiven tapausta. Ihan luettava, pelottava ja karmiva nuortenkirja.

En oikein osaa arvioida näitä. Nuortenkirjoina molemmat ovat hyviä, eivät ehkä ihan loistavia kuitenkaan.

Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

29. Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta



Luin tästä kirjasta muutaman arvostelun varmaan jo vuosi sitten, ja siitä saakka olen halunnut lukea tämän. Jostain määrittelemättömästä syystä olin vaan varma, että nauttisin tästä kirjasta. Ja kyllä, tämä oli koukuttava kirja, sellainen, jonka vuoksi halusi iltaisin kömpiä aiemmin petiin, jotta lukuaikaa jäisi enemmän. Mutta ei tämä kuitenkaan tajuntaa räjäyttänyt eikä sittenkään ollut niin loistava kuin kuvittelin. Hyvä kirja kyllä, jos haluaa aivottomasti sukeltaa sujuvaan ja viihdyttävään tarinaan, muttei erinomainen, ei todellakaan.

Kirja kertoo kirjailijana olemisen vaikeudessa raadollisen pinnallisessa Amerikassa, ja se leikittelee jonkin verran metafiktiivisyydellä. Päähenkilöinä on kaksi kirjailijaa, nuorehko minäkertoja Marcus, jonka opettaja, mentori ja ystävä jo keski-iän ylittänyt Harry Quebert on. Marcus on kirjoittanut bestsellerin, ja nyt hänen pitäisi kirjoittaa toinen kirja, mistä ei meinaa tulla mitään. Yllättäen Quebertin pihamaalta löytyy 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan tytön ruumis, ja Harry Quebert joutuu syylliseksi. Marcus päättää tutkia, mitä vuonna 1975 todella tapahtui, ja menneisyydestä paljastuukin melkoinen vyyhti.

Kirja on nokkela, mukaansatempaava, erikoinen ja omalaatuinen. Se on alkavinaan lopusta ja päätyvinään alkuun. Juonenkäänteet venkoilevat sinne tänne uskottavuuden kustannuksella, mistä itse en erityisemmin pitänyt. Epäuskottavuus vei kirjalta terävyyttä. Myös henkilöt ovat varsin karikatyyppisiä eivätkä oikein tunnu uskottavilta hekään. Rakkaustarina on suorastaan yltiösiirappisen imelä ja rakastuneiden dialogi tuntuu lähinnä vitsiltä. Tunnistan Twin Peaksin ja Nabokovin Lolitan vaikutuksen, mutta äh. Tämä jää kuitenkin liian pinnalliseksi ja kepoiseksi ollakseen erinomainen lukuelämys. Aivan loistavaa viihdettähän tämä on, mutta kun minä olisin halunnut lukea loistavaa kirjallisuutta.

Suosittelen niille, jotka halajavat helppoa, kevyttä ja mukaansatempaavaa luettavaa. Tämä olisi pitänyt säästää kevyeksi kesälukemiseksi. En suosittele niille, jotka Tammen keltaisesta kirjastosta etsivät tasokasta ja laadukasta luettavaa, koska tämä on kuitenkin höyhenenkevyttä höttöä. Siihen petyin.

Arviotakaan en osaa antaa. Harvoista kirjoita ei pysty sanomaan, olisiko 2/5 vai 4/5 lähempänä oikeaa! Hämmentävää.

Pari uutta kotimaista

27. Hanna Tuuri: Ranta



En ollut koskaan kuullutkaan aiemmin Hanna Tuuri -nimisestä kirjailijasta. Olisi varmaan pitänyt, koska tämä ei ole hänen ensimmäinen Irlantiin sijoittuva teoksensa. Miljöö, Irlanti ja sen luonto, piirtyykin tarinassa vahvana, keskeisenä ja hyvin kuvattuna. En ole käynyt Irlannissa, mutta kerronta sai kieltämättä aikaan voimakkaita mielikuvia. Kieli ja kerronta on muutenkin hyvin miellyttävää, paljon kliseettömiä kielikuvia sisältävää.

Itse tarinassa keski-iän kynnyksellä rimpuilevat henkilöt sinnittelevät ajankohtaisesti 2010-luvun lamassa ja arjen haasteissa. Tarinassa ovat pariskunnat Nora ja Paul, Seamus ja Lisa, molemmat lapsineen sekä Noran ja Seamusin yhteinen nuoruudenystävä Jim, joka löytyy pahasti pahoinpideltynä ja kokoaa siksi vanhat ystävät yhteen. Henkilöiden väliset suhteet jäivät hieman epäselviksi - Nora on ilmeisesti nuorena ollut ihastunut Jimiin ja Seamus Noraan. Mielelläni tämän luin, mutta se isompi kolahdus jäi kolahtamatta. Tarina ja henkilöt jäivät jotenkin ehkä etäisiksi miljöön noustessa omissa mielikuvissani etualalle ja lopulta mietin, mitäköhän tällä tarinalla loppujen lopuksi haluttiinkaan kertoa.

Arvio: 3+/5

28. Reijo Mäen novellikirjailija Luusalmi: Siivellä eläjä



Kuvittelin, että tämä olisi novellikirjailija Luusalmen kirjoittama novellikokoelma, mutta tämä onkin tarina Luusalmen elämästä ja näkökulmasta. Luusalmihan on suositun yksityisetsivä Jussi Vareksen ryyppykavereita. En tiedä, miksi luin tämän kirjan. Mäki on parhaimmillaan nokkelaa ja näppärää verbaalista ilottelua, mutta tästä jäi hieman väsähtänyt fiilis. Kirjailija Luusalmi ryypiskelee ympäriinsä, näkee enkeleitä ja muita yliluonnollisia olentoja sekä yrittää kirjoittaa parisuhdeopasta. Vähän väkisinväännetyn rahastuksen maku jäi tästä.

Arvio: 1½/5

Maalis-huhtikuun dekkarit

Maalis- ja huhtikuussa luin 6 dekkaria.

21. Erik Axl Sund: Unissakulkija 



Unissakulkija jatkaa täsmälleen siitä, mihin koukuttavaa Varistyttö päättyy. Kirjat kannattaa siis ehdottomasti lukea järjestyksessä, kuten nyt trilogiaa luettaessa tietenkin on luontevaakin. Sofian ja Victorian kuviot käyvät kieltämättä yhä kiinnostavimmiksi ja nopeasti tämänkin haluaa lukea saadakseen tietää, miten kaikki lopulta ratkeaa. Henkilöt ovat myös edelleen kovin mielenkiintoisia joskaan eivät välttämättä kovin miellyttäviä. Jeannetteen ja hänen perhekuvoihinsa keskitytään huomattavasti vähemmän kuin edellisessä kirjassa ja aiheen vastenmielisyyteenkin on jo hivenen turtunut, jos näin nyt edes voi sanoa. Hyvää matkalukemista ja niin koukuttavaa viihdettä, että kolmannen osan aion lukea heti perään.

Arvio: 4/5
Luettu maaliskuun alussa, e-kirjana

22. Erik Axl Sund: Varjojen huone



Sen verran koukuttavaa ja uutuudenviehättävää todellakin tämä Sund, että pakko oli korkata päätösosa heti kakkosen lukemisen jälkeen. Ruumiita on tullut jo paljon ja jännitteet kasvavat. Turhaan tarinaa ei mielestäni ole kuitenkaan pitkitetty, kuten joissakin trilogioissa, vaan tämä kolmas osakin onnistuu vielä yllättämään. Melko mielikuvituksekas ja epäuskottava tarina toki on, ja toivoa pitää että näin hulluja ihmisiä olisi olemassa vain fiktiossa. Loppuun vähän petyin, mutta en tiedä olisiko se edes voinut olla toisenlainen.


Pyyhkiikö trilogia sitten lattiaa Stieg Larssonilla, kuten ensimmäisen osan takakannessa luvataan? Mielestäni ei. Mutta ehdottomasti Larssonin trilogiaan mieltyneiden kannattaa lukea tämäkin.

Arvio: 4-/5
Luettu maaliskuun puolivälissä, e-kirjana

23. Belinda Bauer: Ruumis nro 19



Televisiosarjoissa on nähty superälykkäitä ja sosiaalisesti kömpelöitä asperger-ihmisiä, mutta enpä muista ennen heistä dekkareista lukeneeni. Sillä aikaa kun Aspergerin oireyhtymää kantava Patrick opiskelee anatomiaa ja tutkii ruumiita, tarinan minäkertoja joutuu onnettomuuteen ja viruu tiedottomuuden partaalla sairaalassa, jossa hän näkee ja kuulee yhtä sun toista, mutta ei pysty kommunikoimaan. Bimbo hoitaja Tracy taas yrittää iskeä potilaiden omaisista itselleen rikkaan miehen. Tracyn osuus tarinan kulkuun tuntuu ensin hieman epärelevantilta, mutta tarinan lopussa on selittäviä käänteitä ja yllätyksiä.

Tämä ei ole tyypillinen "poliisi etsii murhaajaa" -dekkari ja sepä miellyttikin kovasti. Omaperäisyys on aina hyvästä, varsinkin näin kaavamaisessa genressä kuin dekkari. Muistan pitäneeni kovasti Bauerin dekkarista Hautanummi, kun taas Tappajan katse oli mielestäni vain keskinkertainen. Tämä on ehdottomasti samaa tasoa kuin Hautanummi, koukuttava ja viihdyttävä, keskivertodekkaria kiintoisampi.

Arvio: 3½/5
Luettu huhtikuun puolivälissä

24. Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
 


Varjopojan nimi on samantyylinen kuin Varistyttö. Toivoin heti, ettei kirjassa keskeistä olisi pedofilia. Olen lukenut tästäkin ylistyksiä, mutta eipä tämä kovin erikoiselta vaikuttanut. Kirja muistuttaa joitakin muita uudehkoja ruotsalaisia nopeatemposia dekkareita, joissa hyvisten ja pahisten roolit eivät ole selkeät, syyllisiä lavastetaan, narkkariluolista päädytään korkeisiin asemiin tai päinvastoin.

Pikkupoika katoaa ja 40 vuotta myöhemmin hänen aikuinen veljensä katoaa myös. Asiaa tutkimaan ryhtyvä, oikeastaan täysin ulkopuolinen päähenkilö huomaa joutuvansa ajojahdin kohteeksi ja paetessaan hän jättää jälkeensä vain lisää ruumiita, joita hän ei itse kuitenkaan tapa. Ihan vetävä, mutta lopulta melko tavanomainen dekkari.

Arvio: 3+/5
Luettu huhtikuun puolivälissä

25. Mari Jungstedt: Viimeinen näytös

 


En ole enää oikein pitänyt viimeksi lukemistani Jungstedtin kirjoista; niiden sisältö on tuntunut kovin köykäiseltä ja heppoiselta.  Tämä on samaa sarjaa ja vieläpä melko runsaalla romantiikalla höystettynä, hyh. Nainen murhataan, myöhemmin toinenkin nainen murhataan. Keski-ikäinen nainen on järjettömästi rakastunut nuorempaan näyttelijään, ja samaa tuntee yksi päähenkilöistä, komisario Knutas kollegaansa kohtaan. Toimittaja Johanin suhde vaimoonsa Emmaan kärsii pikkuryppysistä, mutta kukoistaa lopussa autuaasti. Murhaaja ei ole se kaikkein todennäköisin vaihtoehto, mutta arvattavissa kuitenkin.

Todella helppolukuinen ja -tajuinen, nopein näkökulmavaihdoksin etenevä viihdyttävä tarina, jota voi suositella etenkin vähän lukeville ja romantiikan ystäville.

Arvio: 2½/5
Luettu huhtikuun lopulla

26. Alexander Söderberg: Kolumbialainen liitto



Tämä lienee trilogian toinen osa? Henkilöt olisi pitänyt varmaan muistaa edellisestä osasta Andalusialainen ystävä. En muistanut. Tarina tempaa mukaansa toimintaelokuvamaisilla juonenkäänteillään ja kertoo kiehtovasti alamaailman kuvioista, mutta henkilöitä on liikaa ja he eivät piirry esiin kovin vahvoina persoonallisuuksina. Edellisen kirjan tapahtumien yksityiskohdat olivat nekin päässeet unohtumaan, joten kaikki pahikset ja heidän pahistelunsa motiivit eivät heti meinanneet aueta. Tarina on kovin tyly ja maskuliininen. Lukijan kannattaa varautua siihen, että kuka tahansa keskeisimmistäkin hahmoista voi kuolla hetkellä millä hyvänsä. Hieman yksioikoista luettavaa, mutta helppoa ja viihdyttävää toki. Dekkarikiintiö tuli tämän myötä hetkeksi aikaa täyteen.

Arvio: 3+/5
Luettu huhtikuun lopulla

Piper Kerman: Orange is the New Black. Vuosi vankilassa

20. Piper Kerman: Orange is the New Black. Vuosi vankilassa



Kiinnostuksen kirjaan herätti tietenkin samanniminen televisiosarja, jonka kaksi värikästä kautta jaksoivat kieltämättä viihdyttää. Voisi ajatella, että kirja on huomattavasti enemmän tositapahtumiin pohjautuva kuin tv-sarja, jota on tietenkin pitänyt dramatisoida ja värittää useammilla henkilöillä ja todellisuutta mehukkaammilla juonenkäänteillä. Huomasin, että tv-sarja ohjasi omaa lukemistani liikaa ja niin käy varmaan muillekin, koska luulisi, että tv-sarjan katsoneet löytävät kirjan eikä päinvastoin. Vähän petyin, kun henkilöhahmot olivat erinimisiä kuin tv-sarjassa. Jotkut heistä ovat tietenkin selkeästi tunnistettavissa, mutta monia televisiosarjasta tuttuja henkilöitä ja käänteitä ei alkuperäisteoksessa olekaan.

Kirja on arkisempi, kuivempi, uskottavampi kuin tv-sarja, lähempänä realistista elämää, voisi sanoa, vaikken vankilan todellisuudesta Yhdysvalloissa mitään tiedäkään. Ihan sujuva, viihdyttävä ja helppolukuinen kirja, kelpoa ajanvietettä.

Arvio: 3/5

Neljä uudehkoa kotimaista

16. Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä ja muita kirjoituksia



Härkösen kolumnikokoelmat ovat ihan näppäriä välipaloja. Tämäkin on todella nopealukuinen, ihan kiva, mutta ei tehnyt erityistä vaikutusta. Matkalukemisena kirja on mainio, koska se ei vaadi juurikaan keskittymistä. Kolumnit ovat lyhyitä ja tarjoavat viihdykettä, mutta eipä tästä juuri mitään mieleen jäänyt. Suosittelen helppoa ja kepeää lukemista etsiville.

Arvio: 2+/5

17. Pirjo Hassinen: Sauna Paradis



Olen aina pitänyt enemmän tai joskus vähän vähemmänkin Hassisen kirjoista, joten ihan innolla tartuin tähän uusimpaankin. Tarinassa on Anne-niminen kirjailija, jonka vanha lapsuudentuttu Lauri samalta kadulta ei kykene muistamaan lapsuudestaan asioita, jotka haluaisi muistaa. Anne auttaa häntä muistamaan. Molemmilla henkilöillä on tietenkin omat ongelmansa, kipupisteensä, painolastinsa ja lisäksi Anne kirjoittaa kirjaa, joka on myös sisäkertomuksena osana tarinassa ja jossa peilautuu hänen oman elämänsä kipeät ja vaikeat asiat. Pidän kirjailijan tyylistä ja tavasta kirjoittaa, kovastikin. Arjen kuvaus on onnistunutta ja soljuvaa eikä koskaan voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mihin suuntaan henkilöt aktiivisesti menevät tai passiivisesti ajautuvat.

Miellyttävä arkinen tarina yllätyksineen, mukavalukuinen, uskottava, mukanaanvievä lukukokemus. Ei mikään järisyttävä tai maailman paras kirja kuitenkaan.

Arvio: 3½/5

18. Patjim Statovki: Kissani Jugoslavia



Olin kuullut paljon hyvää tästä kirjasta enkä joutunut pettymään. Itse asiassa tämä on yksi niistä (harvoista) kirjoista, jonka lukemisen haluaisi aloittaa heti loppuun päästyään uudestaan, jotta vaivaamaan jääneet asiat ehkä selviäisivät paremmin. Kissa- ja käärmesymboliikka kiinnosti kovasti. Onko käärme paha ja kissa hyvä? Ei. Kai? Mitä symboloi käärmeentappo? Isänmurhaa? Kuka tai mikä on puhuva kissa?

Kirja kertoo äidin ja pojan erilaiset tarinat. Kumpikin päätyy maahanmuuttajiksi Suomeen eikä se tee heistä onnellisia. Äidin tarina kiinnosti alussa enemmän, mutta loppua kohden pojan tarina kasvoi kiinnostavammaksi. Hyvä kirja, erottui massasta positiivisesti, uteliaisuutta herättelevä aihe ja kaikin puolin positiivinen lukuelämys. Kirjailija on tavattoman taitava!

Arvio: 4½/5

19. Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja



Aloittaessani tämän kirjan lukemista mietin, mahtaako mielensäpahoittajan idea olla jo ammennettu tyhjiin. Mutta ehei, kyllä tämä kirja toimii loistavasti. Erityisesti mieli ei pahoitu siitä, että kirja onkin edellisistä poiketen jatkuvajuoninen romaani, mikä on mielestäni erinomainen jatke (vaiko päätös?) mielensäpahoittamiselle.

Mielensäpahoittaja odottaa kuolemaa, tekee testamenttia ja rakentaa arkkua. Kuoleman vastapainona tietenkin myös elämä on hyvin vahvasti läsnä. Päähenkilön viisaudet edelleen hymähdyttävät, hymyilyttävät ja välillä hihityttävätkin. Lukemisen arvoinen kirja, ehdottomasti.

Arvio: 4-/5

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Epänormaalin elämäntilanteen vuoksi maaliskuun luetut ovat päivittämättä.

15. Michael Cunningham: Lumikuningatar



Olen yleensä pitänyt Cunninghamin kirjoista, ja tältäkin odotin paljon. Mutta mikäköhän nyt on, kun mikään ei tunnu miltään? Odotin enemmän kuin sain, vaikka onhan tämä kieltämättä ihan miellyttävälukuinen kirja. New York, veljekset. Toisella on vakavasti syöpäsairas vaimo, toinen näkee taivaalla valon, jota tarinassa (yli)analysoidaan. Elämän merkityksestä tai merkityksettömyydestä tässä lienee kyse?

Vielä loppua kohden odotin, että tarinassa tapahtuisi jokin käänne, joka saisi innostumaan, mutta ei. Ei sitten. Tämä jätti kylmäksi. Henkilökohtaisesti ei kolahtanut, vaikka objektiivisesti ehkä ansiokas tarina onkin. En vaan päässyt sisälle sen maailmaan. Ihan kiva kirja, siinä kaikki. Kansi on hieno.

Arvio: 3/5

Pari nuortenkirjaa

13. Reija Kaskiaho: Nikottelua

Kaskiahon nuortenkirja antaa melko tylyn kuvan siitä, millaista on olla nuori poika ja tulla ulos kaapista. Vanhemmat nihkeilevät ja kadulla tulee turpaan.  Tällaistako se todella on, vielä nykyaikanakin? Ei kai? Mielestäni nykynuoriso suhtautuu seksuaalivähemmistöihin hyvinkin luontevasti? Kirja on kuitenkin lähes upouusi, viime vuonna julkaistu. Toisaalta taas poikaystäväehdokkaita päähenkilölle löytyy todella helposti, joten ehkä se kuvaa sitten nykyaikaa?

En tiedä, sekoavatko tottumattomat teinilukijat tarinan rakenteeseen, sillä tarina ei etene täysin kronologisesti. Kokonaisuutena kiva, nopea lukupala.

14. Aleksi Delikouras: Nörtti: New game

Tämäpä vasta varsinainen teinikirja. Teinipoika pelkää elämää ja tyttöjä ja viettää siksi kaiken aikansa tietokoneella pelaillen. Kieli on perusteiniangstista, päähenkilön asenne kaikkeen negatiivinen ja kiukkuinen. Jaa-a. Jos tämä jonkun oikean maailman teininörtin saa lukemaan, hyvä niin. Keski-ikäisen tätilukijan mielestä harvinaisen tylsä kirja, joka saattaa kohderyhmässään hyvinkin olla napakymppi.

Tammi-helmikuun dekkarit

Tammi- ja helmikuussa luin 5 dekkaria.

8. Ursula Poznanski: Sokeat linnut




Edellinen lukemani Podnanskin kirja Viisi oli lukukokemuksena ihan viihdyttävä dekkari, joten innolla aloin lukea tätäkin. Ja kyllähän tämäkin tempaisi mukaansa. Pidän kirjailijan tyylistä; se on mukaansatempaavuuden lisäksi myös kovin viihdyttävää ja miellyttävää ja siinä on ripaus raikkautta ja tuoreutta.  Toisaalta kyseessä on hyvin perinteinen perusdekkari, jossa selvitellään murhia, ja toisaalta taas tämä sijoittuu sosiaaliseen mediaan ja on täten hyvinkin moderni ja trendikäs. Facebookin runoryhmään kuuluvia jäseniä murhataan, mutta miksi?

Pidin siitä, että tapahtumien kulkua oli mahdotonta arvailla ja mysteeri säilyi tarinan loppumetreille saakka. Myös päähenkilöpoliisit ovat miellyttäviä, eikä heidän välillään leijuva romantiikan virekään onnistu ärsyttämään niin kuin yleensä. Onnistuneen dekkarin loppu on toki kovin epäuskottava, mutta sekään ei suuremmin häiritse. Omassa lajissaan hyvä kirja.

Arvio: 4-/5
Luettu tammikuun puolivälissä

9. Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?



Jossain vaiheessa pidin Atkinsonia yhtenä suosikkikirjailijoistani. Jossain vaiheessa lakkasin pitämästä. Tästä Jackson Brodie -sarjasta olen lukenut lukuisia ylistäviä arvioita, mutta kaksi aiemmin lukemaani, Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia ovat olleet mielestäni vain ihan kivoja, ei sen enempää. Tässä sarjan kolmannessa osassa miellytti eniten kirjoitustapa ja -tyyli, oudolla tapaa hieman piilossa oleva huumori ja absurdi sivumaku, vaikka tarina onkin realistinen. En oikein muistanut tätä Jackson Brodie -hahmoa edellisistä kirjoista ja henkilö jäikin aika etäiseksi. Tällä kertaa Brodie on joutunut junaonnettomuuteen. Samaan aikaan vankilasta vapautuu vanki, joka 30 vuotta sitten puukotti pienen Joannan perheen. Joanna jäi eloon ja on nykyään Tohtori Hunter. Tohtori katoaa, hänen miehensä käyttäytyy oudosti, lastenhoitaja Reggie, joka on lapsi itsekin, alkaa tutkia tapausta. Eikö 16-vuotias muka Briteissä ole alaikäinen? Tämä hämmensi. Joukkoon mahtuu vielä poliisi Louisenkin näkökulma.

Atkinson on kiistämättä taitava kirjoittaja. Alussa pidin tästä kovastikin, puolivälissä kirjaa mielenkiinto katosi ja loppua kohden se taas löytyi. Jälkimaku on kuitenkin miellyttävä ja huomasin pitäneeni tästä enemmän kuin alunperin ajattelin. Plussaa kirja saa ehdottomasti omaleimaisuudesta. Tämä ei ole mikään tyypillinen perusdekkari.

Arvio 3½/5
Luettu tammikuun lopulla

10. Jens Lapidus: Vip-huone



Lapidus taitaa tällä hetkellä olla melko trendikäs ja suosittu kirjailija. Vähän pelkäsin, että tämä olisi liian samantyylinen kuin Stockholm Noir -trilogia, mutta kyllä tässä ihan oma ideansa on. Varakkaan perheen poika kidnapataan, vanhemmat pelkäävät julkisuutta ja ottavat poliisin sijasta yhteyttä lakiasiaintoimistoon. Urallaan nousua tekevä, kunnianhimoinen nuori juristi Emelie alkaa selvitellä juttua ja hänelle palkataan avuksi vankilasta vapautunut (ex)rikollinen Teddy.

Kirjan selkeä kohderyhmä on kaunokirjallisuuskammoiset miehet. Toiminta alkaa heti ja näkökulmat vaihtuvat nopein leikkauksin. Kirja on helppoa, sujuvaa, takuuvarmaa, toimivaa viihdettä, mutta itse olen ehkä viime aikoina lukenut tämäntyyppistä kirjallisuutta hieman liikaakin, koska ajoittain tarina jopa hieman tympäisi. Omalla kohdallani Lapiduksen uutuudenviehätys on kadonnut.

Arvio: 3/5
Luettu tammikuun lopulla

11. Kati Hiekkapelto: Suojattomat



Oli aika tarrata toiseen Anna Fekete - romaaniin. Sarjan ensimmäinen osa Kolibri oli muistaakseni ihan sujuva ja näppärä, ja maahanmuuttonäkökulmasta kai pidin. Tässäkin teemana on maahanmuutto useastakin näkökulmasta. Poliisi Anna on maahanmuuttajataustainen. Hänen kollegansa Esko yrittää estää rikollisen maahanmuuttajajengin tulon Suomeen. Laittomasti maassa asusteleva, paperiton siirtolainen Sammy pakoilee poliisia, yrittää löytää katon päänsä päälle ja saada tavalla tai toisella päivittäisen annoksensa Subutexia. Näiden kolmen tarinat tietenkin risteävät.

Tarina on ensimmäisen osan lailla sujuva, näppärä ja helppo ja sitä voisi suositella vähän lukevillekin. Tarina soljuu mukavasti kohti ratkaisua ja näkökulmien vaihtelut tuskin sekoittavat ketään. Dekkareitten ystävä ei pety, mutta ei kilju riemustakaan. Melko perusdekkari.

Arvio: 3+/5
Luettu helmikuun alussa

12. Erik Axl Sund: Varistyttö



Varistyttö-trilogia on kiinnostanut siitä saakka, kun syksyllä kuuntelin kirjailijoiden tarinointia kirjamessuilla. Kirjasta olen kuullut pelkkiä kehuja, joten toki mokoma suitsutus alkaa kiinnostaa. Alusta tarina on hyvin tyypillinen dekkari, enkä oikein ymmärtänyt mitä takakannessa oleva lupaus pyyhkiä lattiaa Stieg Larssonilla muka tarkoittaa. Löytyy kuollut poika. Poliisi Jeannette tekee paljon töitä, elättää poikaansa ja taivaanrannanmaalarimiestään, kärsii naisena aliarvostusta miesvaltaisessa työyhteisössä eikä saa tukea oikein mistään. Terapeutti Sofia joutuu auttamaan poliisia, koska poliisin tähtäimessä on pedofiileja, joiden uhreja Sofia on työssään terapoinut. Tarinassa on hyvin vastenmielistä ja jopa skandaalihakuista lasten hyväksikäyttöä ja kaltoinkohtelua, ja voisi kuvitella, että tämä ei tuo kirjalle lisää lukijoita vaan pikemmin päinvastoin.

Vaikka tarina alkaa normaalin dekkarin tavoin, on sen käännekohta kuitenkin sen verran kutkuttava, että kiinnostuskäyrä syöksähtää äkkiä pystysuoraan nousuun. Loppua kohden kirjasta kehkeytyykin melkoinen pageturner. Sen verran pahasti tämä jää kesken, että eiköhän toinen osa ole pakko hankkia luettavaksi mahdollisimman pian. Raakuudesta ja epäuskottavuudesta miinusta, muuten loistavaa viihdettä.

Arvio: 4/5
Luettu helmikuun lopulla

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

7. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja



Melkein hihkaisin ääneen, kun huomasin tämän kirjaston palautushyllyssä. Knausgårdin taisteluiden osat 2 ja 3 olivat viime vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa, ja jo etukäteen olin innostunut tämän aiheesta, Knausgårdin opettajavuosista Pohjois-Norjassa.

Neljännessä osassa tosiaan kuvataan Karl Oven nuoruusvuosia lukiossa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa ovat eronneet sekä lukion jälkeen aikaa sijaisopettajana Pohjois-Norjassa keskellä ei-mitään. Päähenkilöstä piirtyy alkoholinhuuruisten muisteluiden kautta ikävämpi ja vastenmielisempi kuva kuin mitä aiemmista kirjoista muistan, mutta toisaalta kaikki epävarmuus ja itsekeskeisyys on ihailtavan rehellistä  ja lienee kovin luontaista aikuisuuden kynnyksellä rämpivälle myöhäisteinipojalle. Kerronta on edellisistä kirjoista tuttua, yksityiskohtaista arkea, harvinaisen mielenkiintoista kuvausta erittäin arkisesta elosta. Viidennen osan suomennosta odotellessa.

Arvio: 4/5

Lionel Shriver: A Perfectly Good Family

6. Lionel Shriver: A Perfectly Good Family



Vähän tympäisee, että yhdeltä suosikkikirjailijoistani ei ole suomennettu kuin muutama hassu teos. Englanniksi lukeminen on toki hyödyllistä, mutta ei yhtä rentouttavaa kuin omalla äidinkielellä lueskelu. Täydellisen perheen tarinassa kolme sisarusta perii yhdessä ison talon. Sisarukset eivät ole juurikaan olleet toistensa kanssa tekemisissä, mutta yhtäkkiä he omistavat talon yhdessä. Lisäksi he saavat tietää, että neljännes talosta on testamentattu jollekin yhdistykselle. Sisarusten välit toisiinsa ja varsinkaan heidän edesmenneisiin vanhempiinsa eivät ole olleet erityisen lämpimät ja läheiset, ja etenkin Lontoosta saakka perinnönjakoon saapunut minäkertoja Corlis joutuu outoon asemaan nyhverön peräkammarinpikkuveljen ja kiusaajaisoveljen väliin. Molemmat veljet haluavat hänet kumppanikseen ostaakseen yhdistyksen ja toisen veljistä ulos talosta. 

Pidän kovasti Shriverin tavasta kuvata ihmistä, inhimillisiä heikkouksia ja ihmisten välisiä suhteita. Se on aitoa ja raadollista ja tavoittaa mielestäni pinnan alta jotain vaikeasti kuvattavaa ja kielellistettävää. Tässäkin tarinassa pidin eniten henkilöistä. He olivat kaikki vahvoja, eläviä ja mielenkiintoisia. Loppuun odotin käännettä ja olihan se siellä, tosin ehkä toisenlaisena kuin mitä olin ennakoinut. Ehkä vähän petyin loppuun; se olisi voinut olla vieläkin yllättävämpi.

Toivoin tästä täyden viiden pisteen lukukokemusta, koska niitä lähdin tältä vuodelta havittelemaan, mutta en sitä saanut. Englanniksi lukeminen syystä tai toisesta tällä kertaa hieman tökki, ja tavasinkin tätä viikkotolkulla. Niin kovasti mielelläni lukisin Shriveriä suomeksi. Hyvä kirja tämä on joka tapauksessa, muttei niin hyvä kuin odotin.

Arvio: 3½/5

Yksi Liksom ja kaksi Marttista

3. Rosa Liksom: Perhe



Pidin edellisestä lukemastani Liksomin novellikokoelmasta niin paljon, että oli pakko etsiä jokin vanhempikin kokoelma luettavaksi. Kirjassa on novelleja miesnäkökulmasta, naisnäkökulmasta, perheenlisäyksestä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä. Suurin osa novelleista on lyhyitä välähdyksiä, enemmän tai vähemmän absurdeja, yhteiskunnan laitamilla elävien ihmisten surkuhupaisehkoja hetkiä. Mielelläni lukaisin tämänkin. Yksi vuoden haasteista oli lukea novellikokoelma, joten tässäpä sekin sitten.

Arvio: 3+/5

4. Annamari Marttinen: Kuu huoneessa



Pidin myös ennen joulua lukemastani Marttisen realistisesta ja kaunistelemattomasta erotarinasta Ero, ja halusin kokeilla jotain muutakin samalta kirjailijalta. Tämäkin tarina on hyvin arkinen. Kahden lapsen työtön äiti Katja elää tylsistyttävää elämää neljän seinän sisällä. Hän kaipaa sisältöä elämäänsä ja hurahtaa sitten terveellisiin elämäntapoihin, astrologiaan, luontaishoitoihin...

Opiskele luontaishoitajaksi. Reikihoitajaksi. Rosen-terapeutiksi. Viikonlopun johdantokurssit vyöhyketerapeutiksi alkavat. Myy hyvinvointituotteitamme itsenäisenä yrittäjänä. Elinvoimaa antava mehu. Vitamiini- ja hivenainekapselit. Kristallit. Magneetit. Hänen hengityksensä kiihtyi ja pulssinsa kohosi. Hän halusi niitä kaikkia. 

Tarina kuvaa realistisesti sitä, miten tyhjää ja pitkäveteistä kotiäidin elämä voi olla, miten ontoksi ja etäiseksi avioliitto voi muuttua ja miten pelkkä perhe ei riitä elämänsisällöksi. Katja on niin hukassa kuin ihminen voi olla. Hän tarvitsee jotain omaa ja etsii sitä epätoivoisesti.

Olisin ehkä toivonut tämän olevan suoraviivaisempi kehitystarina, mutta toisaalta arkiseen tyyliin sopii arkinen loppu. Toivoa loppu ainakin antaa. Nopealukuinen ja kiva kirja.

Arvio: 3/5

5. Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla



Kolmas(kin) lukemani Marttisen kirja käsittelee avioliiton ongelmia, tällä kertaa uskottomuutta. Aluksi ajattelin, etten jaksa innostua näin romanttisesta hömppäaiheesta, mutta pidinkin tarinan rakenteesta. Marttinen tuo tarinaansa kaikkien osapuolten näkökulmat - pettäjämiehen, vaimon ja toisen naisen. Häiritsevältä toistolta vältytään, vaikka samat tilanteet samoine vuoropuheluineen on kuvattu monta kertaa eri näkökulmista. Vaikka tarinan rakenne miellyttikin, oli tämä sittenkin minulle liian romanttista diipadaapaa. Seksi on vain mielestäni äärettömän epäkiinnostava aihe, ja tarinan "aistilliset" kohtaukset halusin lähinnä hypätä yli. Suhteen alkuhuuman vielä ymmärrän, mutta että petetty vaimokin ajattelee koko ajan seksiä, oli mielestäni hieman yliampuvaa.

Kirjoittaja kirjoittaa edelleen mukavan sujuvasti ja edelleen pidän hänen arkielämän kuvauksestaan kovasti, mutta tämän tarinan aihe oli minulle vähän blääh. Onneksi loppua kohden jännite tiivistyi, kun alkoi kiinnostaa, koska ja miten vaimo saa tietää. Mutta olen oikeassa, kun en juuri lue romantiikkaa. Se ei vaan ole minun juttuni, ei edes näin realistisessa paketissa tarjoiltuna.

Arvio: 3/5