Knausgårdin taistelut eli käsittämättömän yksityiskohtainen oman elämän kuvaus jatkuu. Siitä saakka kun luin ensimmäisen kirjan, olen halunnut tarttua tähän toiseenkin ja nyt sen aika sitten koitti. Tarinassa hämmästyttää se, miten kiinnostavaa on lukea jotain, mikä ei oikeasti kiinnosta, kuten vaikka yksityiskohtaista kuvausta lastenkutsuista. Kirjailija vain jotenkin mystisesti hallitsee kerronnan. Lisäksi kiinnostaa se, kuinka paljon tarinassa kuitenkin on fiktiota mukana. Kaikkia pieniä yksityiskohtiahan hän ei voi mitenkään muistaa, vaan aukkoja on pakko paikata. Voisikohan olla niin, että vain suuret linjat ovat omaelämäkerrallisia ja kaikki yksityiskohdat fiktiota?
Tässä tarinassa kertoja muuttaa Tukholmaan, tapaa naisen, saa lapsen. Pidän siitä, ettei tarina etene kronologisesti. Päähenkilö on yhtä aikaa miellyttävän inhimillinen ja sympaattinen ja toisaalta äärettömän ärsyttävä ja neuroottinen. Välillä ymmärrän häntä täydellisesti ja välillä en ollenkaan.
Esimerkiksi seuraavasta tavoitan täydellisesti ajatuksen ja olen viime aikoina itsekin kokenut jotain vastaavaa:
Minua sitoi sosiaalinen tilanne, eivät siinä olevat ihmiset. Näiden kahden näkökulman välillä ei ollut mitään. Oli vain pienuutta ja itsetuhoa, toisaalta suuruutta ja etäisyyttä. Ja niiden välillähän arki on. Ehkä juuri siksi minun oli niin vaikea elää siinä. Siedin kyllä arjen velvollisuuksia ja rutiineja, en iloinnut niistä, niillä ei ollut minulle merkitystä eivätkä ne tehneet minua onnelliseksi. Tässä ei ollut kyse siitä ettei minua huvittanut luututa lattioita tai vaihtaa vaippoja, kyse oli jostakin olennaisemmasta, siitä, ettei arki tuntunut minusta arvokkaalta, kaipasin siitä aina pois, olin aina kaivannut. Elämä jota elin ei ollut omaani. Yritin tehdä siitä omaani, kävin taistelua koska halusin sitä mutta epäonnistuin, kaipuuni teki tyhjäksi kaiken mitä tein.
Ehdottomasti luen lisää, kun taistelut jatkuvat.
Arvio: 4+/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti