Nuortenkirjoja - Simukka ja Gorman

34. Salla Simukka: Jäljellä

         

Simukan luomassa lähitulevaisuuden Suomessa ihmiset on jaettu persoonallisuustyypin mukaan ryhmiin. 15-vuotias Emmi on Potentiaali eli käytännössä näkymätön, ei kukaan, ei mitään. Yhtäkkiä Emmi huomaa kuitenkin olevansa kaikki, maailman ainoa ihminen, sillä karkureissun jälkeen maailman kaikki muut ihmiset ovat kadonneet. Hän on yksin maailmassa vai onko sittenkään? Kuka lähettää hänelle viestejä satukirjan lausein?

Simukka osaa kirjoittaa nuorille niin, että aikuinenkin lukee kirjoja mielellään. Tämä yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta käsittelevä tarina ei ole pinnallinen muttei kuitenkaan myöskään liian vaikea nuorille lukijoille. Tarina jää kutkuttavasti auki ja kesken ja sen salaisuudet luvataan paljastaa jatko-osassa.

Arvio: 4/5

35. Salla Simukka: Toisaalla

Jäljellä-kirjan salaisuudet, arvoitukset ja outoudet paljastetaan tässä tarinassa. Mieleen tulee toisaalta Nälkäpeli, vaikkei tämä olekaan yhtään raaka tai väkivaltainen ja toisaalta Truman Show -niminen elokuva. Jos lukee Jäljellä-kirjan, tämä on ehdottomasti luettava myös. Kyseessä ei ole perinteinen jatko-osa vaan rinnakkaisteos, sama tarina toisesta näkökulmasta.

Suosittelen molempia etenkin mielenkiintoista ja koukuttavaa luettavaa etsiville nuorille, mutta kyllä nämä aikuisillekin uppoavat.

Arvio: 4/5

36. Carol Gorman: Jerry, hurmaava hikke


Sopivan yksinkertainen ja helppolukuinen nuortenkirja kuvaa oivasti sitä, miten pöljä teini-ikäisten maailma on: Jos haluat olla suosittu, et saa olla fiksu. Tarinan teeman ja sanoman onnistuu tunnistamaan varmaan tottumattomampikin pikkulukija, mikä on plussan arvoista. Lisäksi jokunen teini saattaa tähän samastuakin?

Suosittelen nuorille lukijoillle, ehkä noin 12-vuotiaille. Simukan lukijaryhmälle tämä on luultavasti liian lapsellinen.

Arvio: 3/5

Tarkastelussa neljä ruotsalaista dekkaria

30. Mari Jungstedt: Neljäs uhri



Olen lukenut Jungstedtin dekkarisarjan kahdeksan edellistä osaa, ja tämä jatkaa täysin samaa linjaa. Sarjasta pitäville tarina tuskin aiheuttaa pettymystä.  Gotlannissa tehdään arvokuljetusryöstö, jonka tekijöiden taustalla vellovat menneisyyden pahat teot. Päähenkilöistä sekä Anders Knutasin että Emman ja Johanin elämässä tapahtuu muutoksia.

Arvion voisi tehdä kahdeksasta edellisestä kirjasta raapustettujen arvioiden pohjalta: Mitään uutta ja mullistavaa tuskin osaan tästä sanoa. Helppokiva viihdyttävä perusdekkari. Viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa, muttei mitään erityistä. Hyvää seuraa laiskana sunnuntaina. Juoni on ihan näppärä ja kirjan lukaisee nopeasti. Vaikea sanoa mitään muuta, kun kirja ei mitään muuta tarjoa. Joskus on silti kiva lukea heppoista viihdettä.

Arvio: 2½/5

31. Anders de la Motte: Peli



Epämääräistä luuserielämää viettävä HP-niminen miekkonen löytää junasta kännykän, jonka hän nappaa mukaansa. Kännykkä alkaa ohjailla hänen elämäänsä. Toisaalla nuori naispoliisi yrittää selviytyä työstään ja taistella samalla menneisyyden mörköjä vastaan.

Kirja oli alusta alkaen todella koukuttava eikä sen lukemista meinannut malttaa keskeyttää. Hivenen häiritsi, että onko tämän tarkoitus olla realistisen arkielämän kuvausta vai jonkinlainen dystopia, jossa isoveli valvoo ihan jokaista liikettä, kännykkä vie ja ihminen vikisee perässä. Idea ei ole kaukaa haettu; vaikuttavathan monet nykynuoret täysin kännyköittensä orjilta. Tarina kertoo hyvin siitä, miten valtava internetin ja sosiaalisen median merkitys voi olla yksinäiselle nobodylle. Huomiota, egonpönkitystä ja kehuja kai nuoretkin hakevat ladatessaan loputtomia kuviaan ja videoitaan jatkuvasti nettiin.

Kirjan kieli englanninkielisine iskulauseineen on välillä hieman annoying ja funny, mutta toisaalta englannin käyttö sopii hyvin kirjan tyyliin ja päähenkilön tietynlaisen cooliuden tavoitteluun. Tätä voi suositella vähän lukevillekin, jossei nyt niin tottumaton lukija ole, että näkökulman vaihdokset kahden päähenkilön välillä sekoittaisivat. Tarina on omassa lajissaan erittäin onnistunut ja otteessaanpitävä ja onnistuu tarjoamaan käänteitä ja yllätyksiä viimeiseen virkkeeseen saakka. Very nice.

Arvio: 4/5

32. Håkan Nesser: Herra Roosin tarina



Kuusikymppinen Valdemar Roos on kyllästynyt elämäänsä, etenkin vaimoonsa ja tämän tyttäriin. Kun Roos voittaa veikkauksesta huomattavan summan rahaa, hän ostaa itselleen metsän keskeltä piilopirtin, jonne pakenee arkipäiviksi jättäen kertomatta perheelleen rahoista tai työnteon lopettamisesta. Eräänä päivänä hänen erämökilleen on kuitenkin ilmestynyt karkulainen.

Nesserin tapa kuvata, kirjoittaa ja kertoa on erittäin miellyttävälukuista. Ensimmäisessä osassa ei tapahdu rikoksia, vaan lukija tutustuu päähenkilöihin, alkaa pitää heistä ja ymmärtää heidän motiivejaan. Vaikka tarina ei ihan jokapäiväistä elämää kuvaakaan, on se kuitenkin sävyltään ja tunnelmaltaan kovin arkinen ja uskottava. Henkilöt tuntuvat elävän ja hengittävän.

Arvio: 3½/5


33. Lars Kepler: Nukkumatti



Keplerin uusin on todella jännittävä. Mielisairaalan suljetuimmalla osastolla viruu psykopaattinen ja oudon vaikutusvaltainen Hannibal Lecteria muistuttava vaarallinen sarjamurhaaja, joka ei tapa kidnappaamiaan ihmisiä vaan pitää heitä vankeina täysin sairaissa olosuhteissa.  Hänen 13 vuotta sitten sieppaamaksi luultu poika, nykyään nuori mies, löytyy yllättäen elossa. Samaan aikaan kadonnut sisar saattaa siis olla elossa myös, mutta yhtäkään johtolankaa ei ole. Nuori naispoliisi soluttautuu potilaana vankimielisairaalan suljetulle osastolle tarkoituksenaan lypsää psykopaatilta tietoja.  Mutta sairaalassapa onkin muitakin uhkia kuin yksi psykopaatti.

Luvassa on melkoisia käänteitä, painajaismaista jännitystä ja mielikuvituksellista menoa. Kirja on paksu, mutta lyhyet luvut tekevät siitä nopealukuisen. Uskottava tämä ei ole, mieleen tulee lähinnä jokin amerikkalainen toimintajännäri. Mutta tykkäsin, jopa enemmän kuin muistan pitäneeni edellisistä Joona Linna -dekkareista. Loppua kohden tosin jatkuva takaa-ajo ja tappaminen alkoivat hieman puuduttaa.

Arvio: 3½/5

Näistä kirjoista mukaansatempaavin ja koukuttavin, mutta samalla kuitenkin epäuskottavin oli Peli, mutta mielipiteeni saattaa johtua uutuudenviehätyksestä, sillä Peli oli ensimmäinen lukemani de la Motten kirja. Jungstedtilta, Nesseriltä ja Kepleriltä olen lukenut useita kirjoja. Myös Nukkumatti kuuluu ehdottomasti epäuskottavien joukkoon toimintajännärimäisen otteenssa vuoksi. Vähiten näistä neljästä miellytti Neljäs uhri. Se oli kaikkein yksinkertaisin, köykäisin ja heppoisin, ei kovin kummoinen. Miellyttävin  kieli ja kerronta oli Herra Roosin tarinassa ja sen henkilöt olivat myös miellyttävimpiä. Jännittävin ja pelottavin oli ehdottomasti Nukkumatti.

Nuorille lukijoille suosittelen Peliä, koska internetin maailma on heidän maailmansa. Herra Roosin tarina miellyttänee kuusikymppisen päähenkilönsä vuoksi myös vanhempaa lukijakuntaa.

Juhani Karila: Gorilla

29. Juhani Karila: Gorilla



Huhtikuun kirja omasta hyllystäni

Karilan novellikokoelma ällistyttää, kummastuttaa, huvittaa ja pöyristyttää. Lähes jokaisen novellin lukemisen jälkeen tunnelma oli lähinnä tasoa höh tai häh. Pidän kyllä outouksista, mutta tätä lukiessani henkilökohtainen kummallisuudensietorajani taisi ylittyä, vaikken vielä viikko sitten oikeastaan tiennyt sellaista rajaa olevan olemassakaan.

Jos olisin lukion äidinkielen opettaja, ottaisin tästä kokoelmasta yhden novellin abien kokeeseen analysoitavaksi. Ja sitten olisin mitä luultavimmin aivan pulassa koepapereiden arvioinnin kanssa.

Suosittelen lukijoille, jotka eivät halua päästä helpolla, joille tavallinen ei riitä.

Arvio: En osaa sanoa

Maahanmuuttajien elämää: Bulawayo ja Hetekivi Ohlsson

Luin kaksi maahanmuuttajia käsittelevää kirjaa, jotka molemmat on kerrottu lapsen näkökulmasta.

27. Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet



Ensinäkemältä ja -kuulemalta Me tarvitaan uudet nimet ei välttämättä suuresti kiinnostanut - ajattelin, että jos tarina on samalla teinipuhekielellä kirjoitettu kuin kirjan nimi, en jaksa lukea sitä. Ja olihan se, ainakin aluksi. Ymmärrän toki, että tyylillä tavoitellaan lapsen näkökulmaa, mutta en silti jaksanut innostua kielestä. Itse tarinassa sen sijaan ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Kertoja, lapsi siis itsekin, kuvaa afrikkalaisten lasten elämää tavallisena arkena, mutta ulkopuolisen silmin se on kaikkea muuta kuin tavallista. Lukijaa alkaa puistattaa viimeistään siinä vaiheessa, kun 11-vuotiaan tytön kasvavasta vatsasta yritetään hankkiutua eroon henkarilla, koska liian suuri vatsa häiritsee leikkejä.

Yllättäen kertojan haave päästä tädin luo Amerikkaan toteutuukin. Samalla muuttuu paljon - arvot, kulttuuri, tavat, näkemykset. Eniten pidin kirjan loppupuolella olevasta Miten he elivät - nimisestä luvusta, joka kuvaa varsin osuvasti maahanmuuton problematiikkaa ja merkitystä:

Ja sitten syntyivät omat lapsemme. Puristimme tiukasti heidän amerikkalaisia syntymätodistuksiaan. Emme nimenneet heitä vanhempiemme kaimoiksi emmekä omiksi kaimoiksemme. Pelkäsimme, etteivät he osaisi muuten lausua nimiään eivätkä heidän ystävänsä ja opettajansa tietäisi, miten kutsua heitä. Annoimme heille nimiä, joiden ansiosta he kuuluisivat Amerikkaan, nimiä, jotka eivät merkinneet heille mitään: Josh, Jack, Dana, Corey,  Aaron, Kathleen. Kun lapsemme syntyivät, emme haudanneet heidän napanuoraansa, jotta he kiinnittyisivät maahan, koska heillä ei ollut maata, jota olisimme voineet sanoa omaksemme. Emme pidelleet heidän päätään savuavien yrttien yläpuolella, jotta heistä tulisi vahvoja, emme sitoneet taikakaluja heidän vyötäisilleen, jotta ne suojelisivat heitä pahoilta hengiltä, emme panneet olutta emmekä riputelleet tupakkaa maahan, jotta esi-isämme saisivat tietää heidän syntymästään. Sen sijaan me hymyilimme. 

Afrikkalainen kirjallisuus on lähes aina kiinnostavaa, koska se on niin marginaalista. Tämä oli hyvin kirjoitettu tarina, joka jää mieleen.

Arvio: 3½/5

28. Eija Hetekivi Ohlsson: Tämä ei ole lasten maa



Hetekivi Ohlssonin esikoisromaani kertoo Suomesta Ruotsiin muuttaneiden vanhempien tyttärestä, jota edelleen pidetään maahanmuuttajana, vaikka hän on syntynyt Ruotsissa. Myös tässä romaanissa näkökulma on lapsen. Miira on vihainen tyttö, joka vetää poikia armotta turpaan, käyttäytyy koulun ärsyttävällä suomiluokalla huonosti, polttaa sytkärillä rappukäytävien kattoja ja kokeilee jo nuorenaa tupakkaa, alkoholia, kaikkea mitä kokeiltavissa on. Maahanmuuttajien lähiöt eivät näyttäydy järin idyllisinä.

Tarinaa voi pitää onnistuneena kuvauksena nuoruuden karuudesta, mutta mitä luultavimmin nuori lukija pitäisi tästä enemmän kuin minä, vajaa nelikymppinen. Osa tarinan käänteistä on myös täysin epäuskottavia. Vaikka 80-luvulla olikin vapaampaa eikä lapsia suojeltu ja paapottu samoin kuin nykypäivänä, tuskin silti kukaan vanhempi silloinkaan olisi jättänyt ala-asteelta päässyttä lasta neljäksi viikoksi yksin kotiin tai päästänyt 14-vuotiasta jonkun ostarilla tavatun maahanmuuttajapojan kanssa Afrikkaan?

Arvio: 3+/5

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 2. Sairaus

26. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 2. Sairaus





Muistan pitäneeni Gardellin trilogian ensimmäisestä osasta kovasti, ja ilahduin huomatessani toisen osan kirjaston uutuushyllyssä. Ensimmäisessä osassa tutustuttiin kahteen Tukholmaan muuttavaan poikaan. Toisessa osassa he elävät yhdessä parisuhteessa ja näkevät, kuinka heidän ystävänsä alkavat sairastua ja kuolla pelottavaan homoruttoon. He pelkäävät.

Kirja on hätkähdyttävää luettavaa, koska se on totta. Tuntuu uskomattomalta, miten käsittämättömän julmia ja tietämättömiä ihmiset ovat olleet vain 30 vuotta sitten. Papit ovat julistaneet sanomalehtien lööpeissä, kuinka aids on hyvä ja oikein, koska se käännyttää väärän elämäntavan valinneet takaisin oikealle tielle. Lääkärit ovat patistaneet lopettamaan homona olemisen. Isä hätkähtää huomatessaan oman aamutakkinsa homoseksuaaliksi tunnustautuneen poikansa yllä ja miettii saisiko sen pesemällä puhtaaksi. Huh.

Tarinan rakenne hyppelee sinne tänne päähenkilön lapsuudesta hänen kuolinvuoteelleen. Lukija tietää, mitä tapahtuu, mutta se ei haittaa, koska tarinan jännite on jossain muualla kuin juonessa. Erityisen riipaiseva on Jehovan todistaja Benjaminin ristiriita kodin arvojen ja oman suuntautumisen välillä.

Minuun tämä kolahti. Kosketti. Ahmin vain hienosti kuvattua tarinaa enkä malttanut lopettaa ennen loppua. Tämä oli vielä parempi kuin ensimmäinen osa.

Arvio: 5/5

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

25. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja



Knausgårdin taistelut eli käsittämättömän yksityiskohtainen oman elämän kuvaus jatkuu. Siitä saakka kun luin ensimmäisen kirjan, olen halunnut tarttua tähän toiseenkin ja nyt sen aika sitten koitti. Tarinassa hämmästyttää se, miten kiinnostavaa on lukea jotain, mikä ei oikeasti kiinnosta, kuten vaikka yksityiskohtaista kuvausta lastenkutsuista. Kirjailija vain jotenkin mystisesti hallitsee kerronnan. Lisäksi kiinnostaa se, kuinka paljon tarinassa kuitenkin on fiktiota mukana. Kaikkia pieniä yksityiskohtiahan hän ei voi mitenkään muistaa, vaan aukkoja on pakko paikata. Voisikohan olla niin, että vain suuret linjat ovat omaelämäkerrallisia ja kaikki yksityiskohdat fiktiota?

Tässä tarinassa kertoja muuttaa Tukholmaan, tapaa naisen, saa lapsen. Pidän siitä, ettei tarina etene kronologisesti. Päähenkilö on yhtä aikaa miellyttävän inhimillinen ja sympaattinen ja toisaalta äärettömän ärsyttävä ja neuroottinen. Välillä ymmärrän häntä täydellisesti ja välillä en ollenkaan.

Esimerkiksi seuraavasta tavoitan täydellisesti ajatuksen ja olen viime aikoina itsekin kokenut jotain vastaavaa:

Minua sitoi sosiaalinen tilanne, eivät siinä olevat ihmiset. Näiden kahden näkökulman välillä ei ollut mitään. Oli vain pienuutta ja itsetuhoa, toisaalta suuruutta ja etäisyyttä. Ja niiden välillähän arki on. Ehkä juuri siksi minun oli niin vaikea elää siinä. Siedin kyllä arjen velvollisuuksia ja rutiineja, en iloinnut niistä, niillä ei ollut minulle merkitystä eivätkä ne tehneet minua onnelliseksi. Tässä ei ollut kyse siitä ettei minua huvittanut luututa lattioita tai vaihtaa vaippoja, kyse oli jostakin olennaisemmasta, siitä, ettei arki tuntunut minusta arvokkaalta, kaipasin siitä aina pois, olin aina kaivannut. Elämä jota elin ei ollut omaani. Yritin tehdä siitä omaani, kävin taistelua koska halusin sitä mutta epäonnistuin, kaipuuni teki tyhjäksi kaiken mitä tein.

Ehdottomasti luen lisää, kun taistelut jatkuvat.

Arvio: 4+/5

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

24. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu



Maaliskuun kirja omasta hyllystäni

Olen vältellyt tämän kirjan lukemista, koska tiesin sen kertovan avioerosta ja syöpäsairaasta lapsesta. Ajattelin tarinan olevan ankea, ahdistava tai sitten elämä on kamalaa -tyylinen ruikutus. Mutta kirja olikin pääpiirteissään ihan miellyttävä, kerralla luettava, toiveikaskin kaiken kurjuuden alla. Toki tarina on aiheensa vuoksi hyvin melankolinen ja päähenkilön alistuminen pettäjäsikamiehensä mielivaltaan paikoin ärsyttääkin. Tietty toiveikkuus ja vahvuus tässä kuitenkin miellytti, vaikka elämän varjopuolia kuvataankin. Pidin kerrontatavasta ja tarinan rytmistä, kovastikin. Onnistunut tarina, viimeistellyn ja mietityn oloinen.

Arvio: 3½/5

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

23. Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu



En muista koskaan lukeneeni yhtäkään kirjaa saamelaisista, joten tartuin kirjaan kiinnostuneena. Lisäksi muistan pitäneeni ennenkin Alasalmen kirjoista, joten odotukset olivat melko korkealla. Enkä todellakaan joutunut pettymään.

Kirjassa on kolme tarinaa, 1500-luvulta, 1800-luvulta ja vuodelta 2013. Pidin kaikista tarinoista, myös Lars Levi Laestadiuksesta kertovasta, vaikka etukäteen ajattelinkin sen ehkä kiinnostavan vähiten. 1500-luvun tarinassa on maaginen ja kiehtova tunnelma. Sen päähenkilö, nuori tyttö Soruia on kovin sympaattinen ja hänen tarinalleen toivoo onnellista loppua, vaikkei se kovin todennäköiseltä näytäkään. Myös Laestadius näyttäytyy ehkä hieman yllättäen melko miellyttävänä hahmona. Epämiellyttävin, tosin ehkä helpoiten lähestyttävä hahmo on nykyajan tarinan pikkurikollinen Sami, mutta hänenkin tarinansa on uskottava ja kiinnostava.

Tämä kirja yllätti positiivisesti. Kirjalla on tärkeä viesti vähemmistön puolustuspuheena, joka on kuitenkin hienovarainen eikä mikään meuhkaava paasaus. Kieli on kaunista ja tarina elää ja hengittää. Lapin maisemat piirtyvät kovin elävinä mieleen. Mielestäni tämä on Alasalmen paras kirja ja voisin sanoa jo nyt, että tämä tulee sijoittumaan parhaiden tänä vuonna lukemieni joukkoon.

Arvio: 4/5

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

22. Camilla Läckberg: Enkelintekijä



Rakastan inhota Läckbergin kirjoja. En todellakaan erityisemmin pidä näistä, mutta silti tartun innoissani uusimpaan päästäkseni pöyristymään kökkökielisyyksistä ja ylenkatsomaan turhanpäiväistä epäuskottavaa hössötystä. Olenpa varmaan jokaisen kirjailijan ihannelukija, hah.

Nyt jouduin kyllä pettymään, koska kirja ei ollutkaan niin yliampuvan mehukas huonoudessaan kuin olin ajatellut. Tai sitten olen lukenut viime aikoina liikaa hömppää enkä enää erota hyvää kirjallisuutta huonosta? Tämä on ihan kelpo helppolukuinen viihdedekkari, joka pitää otteessaan ja jonka parissa kyllä viihtyy illan jos toisenkin. Melkoisen epäuskottavaahan juonenkulku on, mutta niinhän dekkareissa yleensäkin. Edellisistä kirjoista tuttujen henkilöiden maailmaan on mukava palata ja tätä voi kyllä suositella helppojen dekkareitten ystäville. Itse janoan nyt jotain hieman toisenlaista luettavaa.

Sarjan edelliset osat, joiden arvioissa mielipiteeni Läckbergin kirjoista käy hyvin ilmi:
Jääprinsessa, Saarnaaja, Kivenhakkaaja, Pahanilmanlintu,
Perillinen,  Merenneito ja Majakanvartija.

Arvio: 3-/5

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

21. Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin



Luettuani Pancolin edelliset kirjat Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi taisin päättää, etten lue enää tätä kolmatta osaa, mutta toisinaan sitä vain kaipaa hömpähköä, aivot nollaavaa luettavaa. Pancolin kirjoissa olisi hyvinkin aineksia kivahkoiksi lukuromaaneiksi, jolleivat ne löisi niin pahasti yli. Eniten minua ärsyttää yksiulotteiset henkilöhahmot - ylimielinen ja kova on ylimielinen ja kova vailla mitään heikkouksia tai inhimillisyyttä ja alistuva ja nöyrä nöyrtyy ja nöyristelee kerta toisensa jälkeen. Vielä tätäkin enemmän tympäisee realistiseksi tarkoitetussa kirjassa hahmot, jotka ovat kuin fantasiahahmoja, kuten vaikkapa ihmelapsi Juniori, joka esimerkiksi seuraavassa läksyttää äitiään:

"Ei", sanoi Juniori. "Se on kyllä puoli yksi absoluuttisessa ajassa mutta ei puoli yksi paikallista aikaa, koska sinä et ota huomioon valonnopeutta etkä signaalia, jonka valo aikaa laskettaessa välittää... Aikaa ei voi määritellä absoluuttisesti, ja ajan ja aikaa mittaavien signaalien nopeuden välillä on erottamaton yhteys. Se, mitä sinä kutsut ajaksi kun puhut esimerkiksi seinäkellon ajasta, on pelkkää paikallista aikaa. Absoluuttista aikaa eivät koske todellisen ajan rajoitukset. Liikkuva seinäkello ei lyö samaan tahtiin kuin liikkumaton seinäkello. Sorrut samoihin virheisiin kuin Leibnitz ja Poincare. Arvasinhan minä!"

Niin, tämä ihmelapsihan ei ole 15-vuotias, vaan KAKSIvuotias! Lisäksi kyseinen tyyppi osaa lukea ajatuksia. Hoh-hoijjaa...

Kirja on varsin pitkä, 917 sivua, mutta se on nopea- ja helppolukuinen.  Tarina yllättää, viehättää ja ärsyttää rönsyilyllään ja aivan liian monilla henkilöillään sekä useaan kertaan käytetyillä juonenkäänteillään. Kuinkakohan monet täydellisesti toisilleen tarkoitetut rakastavaiset erottaa tarinassa turhantärkeä ylpeys ja väärinkäsitykset. Henkilöt riutuvat ilman toisiaan, koska eivät kykene selvittämään välejään. Tällaisia pareja ovat ainakin Josephine ja Philippe, Hortense ja Gary, Shirley ja Oliver... Kaikkien osalta loppu on tietenkin onnellinen.

En yleensä lue tämäntyyppistä kirjallisuutta, mutta jokin Pancolin tyylissä pienistä ja vähän isommistakin ärsyttävyyksistä huolimatta kuitenkin viehättää, vetää ja vetoaa. En enää päätä, ettenkö lukisi seuraavaakin osaa mikäli sellainen on joskus tulossa.

Ja niin, 1100-luvulta on kuulemma peräisin seuraava viisaus: Jumala loi opettajat ja saatana kollegat. Huvitti.

Arvio: 3-/5

Matkalla - Merimaa ja McEwan

Luin kaksi kirjaa, joissa molemmissa ollaan matkalla. Juuri mitään muuta yhteistä kirjoilla ei sitten olekaan.

19. Kirsi Merimaa: Hotelli Kalifornia



Muistelin, että Merimaan edellinen kirja Baltia express oli ihan siedettävä välipala luettavaksi, joten nappasin mukaan kirjastosta tarinan jatko-osankin. Vasta nyt sitten huomasin, että muistin väärin enkä olekaan edellisestä kirjasta kovin mairittelevaa arviota kirjoittanut. Jaa, tämä siis on juuri hyvä syy kirjoittaa ylös lukemansa kirjat.

Tässäkin kirjassa ollaan liikkeellä, matkalla, mistä pidän. Edellisestä kirjasta tuttu yksin viihtyvä tyttönen lähtee etsimään nettituttuaan Arabiemiraateista ja hyvin nopeasti juonikuviot käyvät melkoisen epäuskottaviksi. Suosittelen helppoa ja mutkatonta lukemista etsiville.

Arvio: 3-/5

20. Ian McEwan: Vieraan turva



Ihan miellyttävää vaihteeksi lukea kirja, joka on niin lyhyt (138 s.), että sen voi lukea yhdeltä istumalta. McEwanilla on täysin oma tyylinsä ja odotin kummallista tarinaa, jossa on erikoinen tunnelma - ja sen sain, en todellakaan pettynyt. Tarinassa pariskunta lomailee Venetsiassa, tapaa sen kujille eksyttyään toisen pariskunnan ja tämän jälkeen mikään ei ole entisensä. Kirjan tunnelma on uhkaava, jännitteinen, surrealistinen ja loppu jättää tyhjän olon. Huh, unenomaista, painajaismaista, kammottavaa. Jotkut vain osaavat.

Arvio: 4/5

Nuortenkirjoja

15. Kira Poutanen: Ihana meri

Jo monta kertaa aiemmin lukemani säväyttävä nuortenkirja paljastaa, miten tyly ja karu miesten ja poikien maailma voi olla nuorelle täydellisyyttä tavoittelevalle tytölle. Ihana meri on edelleen vaikuttava kirja, joka kuvaa hyvin yhteiskunnan ja ympäristön (piilo)sovinismia ja nuoren tytön pelkoa kasvaa aikuiseksi naiseksi. Tarina on uskottava eikä ole vuosien myötä vanhentunut, paitsi toivottavasti anoreksian hoidon ja ymmärtämisen osalta.

Arvio: 4/5

16. Salla Simukka: Kun enkelit katsoivat muualle

Simukan nuortenromaani tyttöön ihastuvasta lukiolaistytöstä on jotenkin viehättävän teini ja onnistuu tavoittamaan dramaattisia teinitunteita hyvin. Aikuinen lukija hymähtelee, mutta voi kuvitella, että ensimmäisissä sydänsuruissaan vellovaan teiniin tämä uppoaa ihan täysillä.

Arvio: 3/5

17. Tuija Lehtinen: Traktori

Tyttö on hurahtanut Intiaan, poika on ihastunut tyttöön ja tekee kaikkensa miellyttääkseen tätä. Tyttö huomaa, että poika vain teeskentelee olevansa kiinnostunut samoista asioista kuin tyttökin ja häviää kuvioista. Poika perii isosedältään traktorin ja sydänsuruissaan lähtee sillä kesälomareissulle. Reissun aikana sattuu jos minkälaista ja monenlaisia ihmisiäkin osuu pojan kohdalle. Ihan kiva kirja, sujuva ja miellyttävä, ei liikaa nuoria mielistelevä.

Arvio: 3/5

18. Louis Sachar: Riskitekijä

Tapansa parantanut entinen paha poika nimeltä Kainalo joutuu uskomattomiin tilanteisiin oltuaan väärään aikaan oikeassa paikassa tai päinvastoin, väärien tai oikeiden ihmisten seurassa. Kaveruus pääsylipputrokarin kanssa heittää hänet väärennetyllä lipulla teinitähden konserttiin ja ystävyys kehitysvammaisen pikkutytön kanssa johtaa tapaamiseen ja tutustumiseen itse teinitähden kanssa. Lopulta kasassa on melkoinen vyyhti. Kovin uskottava tämä ei ole, mutta kieltämättä mukavaa ja viihdyttävää luettavaa.

Arvio: 3½/5

Marja Björk: Poika

14. Marja Björk: Poika




Helmikuun kirja omasta hyllystäni

Hämmästyin, kun huomasin tämän kirjan olevan Finlandia Junior - ehdokkaana. En ollut itse ajatellut tätä nuortenkirjaksi, mutta kyllä tämä yhtä hyvin sopii luettavaksi niin nuorille kuin vanhemmillekin. Tarina on inhimillinen, rehellinen, konstailematon ja nopealukuinen, ja se kuvaa mielestäni ihan uskottavasti sitä, kuinka vaikeaa on olla tyttö, jos on lapsesta saakka tuntenut olevansa poika. Aiheesta en ole aiemmin montakaan kirjaa lukenut, joten mielelläni ja kiinnostuneena tämän luin. Ainoa silmiinpistävä epäuskottavuus tarinassa oli mielestäni se, että päähenkilön äiti lukee netistä tyttärensä olevan transsukupuolinen ja opastaa häntä eteenpäin. Missä maailmassa vanhemmat ovat näppärämpiä netinkäyttäjiä kuin lapsensa? Ei olla vielä sellaisia aikoja eletty.

Arvio: 3+/5

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä

13. Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä



Kirja kirjablogeista oli vain pakko lukea. Omia ajatuksiani kirjablogin pitämisestä on täällä, joten ei aiheesta sen enempää; en viitsi jauhaa jatkuvasti samaa. Ja jauhan kuitenkin. En tunnistanut kirjablogikirjasta itseäni ja omaa blogiani. En ole koskaan ajatellut, että joku lukisi tekstejäni arvioidakseen ovatko ne "ammattitasoisia" vai "mutuhuttua". Minä vain kirjoitan muistiin lukemani kirjat, siinä kaikki. En tiedä yllättyykö joku tekstieni heikosta tasosta, jos kerron, että osa työtäni on lukea ja arvioida (pääasiassa huonoja) kirja-arvosteluita, antaa niistä palautetta ja ohjata ja opettaa kirjoittamaan parempia? Siis ihan sitä työtä, josta maksetaan palkkaa? :)

Minä kirjoitan blogitekstejä, lyhyitä subjektiivisia mielipiteitäni kirjoista, en ammattimaisia kirja-arvosteluita. Eikä minua oikeasti haittaa tai häiritse, jos kukaan ei näitä tekstejä lue. Minulle tämä on vain muistikirjan modernimpi muoto. Ei sitä minun muistikirjaanikaan lukenut kukaan muu kuin minä itse. Kirjablogikirjan luettuani aloin kuitenkin tuntea itseni kummajaiseksi. Ikään kuin olisin Facebookissa ilman yhtäkään kaveria. Mitä järkeä siinä on? Luen kyllä toisinaan muidenkin blogeja, mutta ei minulla ole aikaa, intoa ja energiaa roikkua jatkuvasti netissä! Ja tiedän, jos minä en kommentoi, ei minunkaan juttujani kommentoida. Mutta mitä väliä? Edelleenkin, haluan vain muistaa lukemani kirjat. Blogini katsojakertojen määrä on kuitenkin kasvussa koko ajan - se on ollut jopa yli 1000 kuussa. Vau.

Kirjablogikirja oli mielenkiintoista luettavaa, mutta minulle se aiheutti jonkinlaista rimakauhua. Pitäisi kirjoittaa fiksummin, pitäisi olla yhteisöllisempi. Pitäisi ja pitäisi, mutta taidan jatkaa samaan malliin kuin ennenkin.

Jos saisin tämän tekstin työssäni eteeni, kirjoittaisin loppuun: Kirjoitat itsestäsi, et lukemastasi kirjasta.
:)

Muuten, jos kirjan kansikuvaa ei saa tässä yhteydessä käyttää, kommentoi ja kiellä. Kuva on kustantajan sivulta.  

Ohlsson, Hammer, Lapidus - Rikoksia Ruotsista ja Tanskasta

10. Kristina Ohlsson: Nukketalo



Pikkutyttö katoaa junassa ennen Tukholmaa, poliisi alkaa tutkia rikosta. En ollut aiemmin lukenut Kristina Ohlssonin kirjoja, mutta tämä tempaisi mukaansa. Miinusta kirjassa on kuitenkin lähes kaikkien henkilöiden epämiellyttävyys. Poliisien keskinäinen valtapeli ja pelko koulutettua naista kohtaan tuntui niin tympeältä ja lapselliselta, että rikosten vastenmielisyydestä huolimatta lukijan - ainakin minun - oli alussa vaikea asettua poliisin puolelle. Lisäksi kirjailijan tyyli muistuttaa hieman Camilla Läckbergiä, mikä minulle on enemmän miinusta kuin plussaa. Toivottavasti tämä korjaantuu tulevissa kirjoissa.

Kaikkiaan kuitenkin oivallinen dekkari, jonka parissa viihdyin. Ehdottomasti nappaan kirjastosta mukaani lisääkin Ohlssonin dekkareita.

Arvio: 3½/5

11. Lotte ja Soren Hammer: Kaikella on hintansa



Grönlannista löytyy ruumis, joka on ollut jäässä viimeiset 25 vuotta. Täysin samalla tavalla murhattu samannäköinen tyttö on löytynyt aiemminkin. Alkaa sarjamurhaajan metsästys.

Kyseessä on ihan ok perusdekkari, joka ei kuitenkaan alusta saakka samalla tavalla tempaise mukaansa kuin tätä ennen lukemani Nukketalo. Sitä luin kaksi päivää, tätä yli viikon. Ei tämä pitkästyttävä tai epäonnistunut ole kuitenkaan, vähän jahkaileva vain. Itse asiassa tarinan idea on aika ovela, koska murhaaja löytyy melko varhaisessa vaiheessa, mutta pitäviä todisteita häntä vastaan ei meinata saada aikaiseksi. Loppua kohden jännitys tiivistyy, ja tarinasta tulee piinaavan jännittävä. Loppu sinänsä on melko ennalta-arvattava. Enemmän tästä kuitenkin pidin kuin olin pitämättä.

Arvio: 3/5


12. Jens Lapidus: Siisti kosto


Stockholm noir - trilogia jatkuu. Lapidus kuvaa rikollisia kiintoisalla tavalla tehden heistä ja heidän teoistaan jos ei nyt ihan sympaattisia niin ymmärrettäviä kuitenkin. Kirjoitustyylissä kaksoispisteen käsittämättömän laaja käyttö pistää silmään. Odotin tarinan olevan jatkoa Rahalla saa -dekkarille,  Stockholm noirin ensimmäiselle osalle, ja vähän petyin kun näin ei ollutkaan, vaan kirjassa oli täysin eri henkilöt. Tosin henkilöt ovat kiintoisia tässäkin - virkavirheeseen syyllistyvä poliisi, jonka yksityiselämä on yhtä sekasotkua, sotatantereilta palannut, osittain todellisuudentajunsa menettänyt mies, joka vihaa naisia hakkaavia miehiä ja pikkurikollinen maahanmuuttaja.

Ihan jees dekkari, mutta tämän lukemisen loppumetreillä tuli olo, että seuraavaksi jotain muuta kuin rikoksia.

Arvio: 3/5