Michael Cunningham: Tunnit

48. Michael Cunningham: Tunnit

Elokuun kirja omasta hyllystäni

Kolme naista eri vuosikymmenillä enemmän tai vähemmän vankeina omissa elämissään, kolme elämää kietoutuen yhteen Mrs. Dallowayn elämään. Luulin lukeneeni kyseisen teoksen, Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn joskus opiskeluaikoina, mutta enää en olekaan asiasta varma. Ärsyttävää, miten sitä unohtaakin. Kirja on kiehtova tarina naisista, joita yhdistää joko uinuva tai tietoinen rakkaus naiseen ja kuolema. Joskus parikymmentä vuotta sitten muistan lukeneeni monta Cunninghamin kirjaa peräjälkeen ja pitäneeni Cunninghamia jopa suosikkikirjailijoideni joukossa. Tämäkin tarina täytti odotukset. Lähes kaikki kirjassa miellytti - kerronta, kieli, rakenne. Loppu kokoaa naisten elämät nerokkaasti yhteen. Kyllä, tämä oli ehdottomasti parempi lukukokemus kuin kaikki ne dekkarit, joita olen nyt kesällä aivottomasti ahminut. Kirjasta tehtyä elokuvaa en ole nähnyt, mutta ehkä pitäisi?

Arvio: 4+/5

Kate Atkinson: Elämä elämältä

47. Kate Atkinson: Elämä elämältä



Miten merkillisen kiehtova ja kiehtovan merkillinen kirja tämä onkaan! Onneksi rakennetta hieman avataan takakannessa, koska muuten tarina saattaisi hämmentää monia lukijoita ehkä liikaakin. Kyseessä on 1900-luku ja pitkä ankara sota, kuten kirjan eräs osakin on nimetty. Päähenkilö Ursula syntyy ja kuolee, kuolee monta kertaa jo lapsena ja myöhemmin aikuisena sodassa, paitsi että rinnakkaistarinoissa hän ei kuolekaan vaan jatkaa elämää. Tarina alkaa uudestaan kerta toisensa jälkeen ja onnistuu todella herättämään mielenkiinnon: Mihin tarinan rakenteella pyritään? Miten auki jääneet langanpäät saadaan sidottua vai saadaanko edes?

Tarina kertoo tietenkin siitä, miten pienet valinnat tai sattumanvaraisuudet saattavat muuttaa elämän suunnan täysin. Nautin tästä kovasti - henkilöt miellyttivät, tarinan tunnelma piti otteessaan ja jos päähenkilöllä alkoi mennä huonosti ja pimeys laskeutui, tiesin, että hän saa seuraavassa luvussa uuden mahdollisuuden elää elämänsä hivenen tai hieman enemmänkin toisin. Täydelliseksi napakymppilukuelämykseksi tämä ei kuitenkaan kohonnut, sillä suku- ja perhetarinana tämä oli melko tavanomainen, jos jätetään rakenne huomiotta. Onnistunut ja erikoinen lukuelämys kuitenkin.

Arvio: 4+/5

Jo Nesbo: Lumiukko

46. Jo Nesbo: Lumiukko



Heinäkuun kirja omasta hyllystäni

Kiehtovasti lumiukkoteeman ympärille rakentuva rikostarina on parasta viihdettä. Nesbo on yksi ehdottomia dekkarisuosikkejani ja olen jopa hieman säästellyt tämän kirjan lukemista. Nyt kuitenkin nappasin sen matkalukemiseksi, koska tiesin sen sopivan siihen tarkoitukseen mainiosti.  Juoni on vetävä, tarina on fiksu muttei liikaa keskittymistä vaativa sopiakseen matkalle ja luvut ovat lyhyitä, joten tarvittaessa kirjaa voi lukea vain vähän kerrallaan.

Pidin tästä, mutta hieman petyin, kun osasin jonkin verran ennakoida ja aavistaa tarinan kulkua. Tosin jos murhaaja näyttää selviävän, kun kirjaa on vielä lukematta monta sataa sivua, niin johan siinä tyhmempikin tajuaa, että tämä ei ollut tässä. Kaipa olen kuitenkin lukenut riittävästi dekkareita ja sisäistänyt tiettyjä toistuvia kaavoja, kun erästä käännekohtaa epäilin jo takakansitekstin perusteella. Loppuratkaisua en kuitenkaan hoksannut, mikä tietysti ilahdutti.  Kaikkiaan kesälukemisena täydellistä, dekkarina odotin ehkä vieläkin enemmän.

Arvio: 3½/5

Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo

45. Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo



Enpä muista, koska olisin viimeksi lukenut espanjalaisen kirjan. Tuulen varjo tuntui alusta saakka mukavalukuiselta; tuli lähinnä mieleen jokin vanha nuortenklassikko. Lisäksi se on kirja kirjoista ja niiden tärkeydestä, mikä tietysti ilahduttaa lukevaa ihmistä. Nuori poika löytää vanhan kirjan, josta tulee tärkeämpi kuin hän uskookaan. Kirjan kirjoittaneen kirjailijan elämä alkaa kiinnostaa, kiehtoa ja jopa vainota häntä. 1940- ja -50-luvun Barcelona on mukavan salaperäinen ympäristö, hivenen romanttinen, mutta taustalla väijyy kuitenkin mystisesti jotain uhkaavaa. Tarina etenee hitaahkosti junnaten välillä liikaakin paikallaan.

Luin tätä melkein kuukauden. Jouduin pitämään lukemisessa melkein kahden viikon tauon, koska elämä kiilasi väliin, mutta ihmeen hyvin pääsin takaisin kärryille tarinan mukaan.  Kokonaisuutena kuitenkin kirja oli hienoinen pettymys. Kannen ja kansiliepeen hehkutusten ja kuulemieni ja lukemieni kehujen perusteella odotin iskevämpää tarinaa. Tämä ei vienyt mukanaan. Luin hetken, laitoin kirjan syrjään, yritin lukea lisää, toivoin innostuvani. Mutta ei. Kyllähän tämän luki, mutta mitään sen suurempaa innostusta tai kiinnostusta ei missään vaiheessa herännyt. Koko ajan odotin, että lopussa tarina palkitsee sitkeän lukijansa ja onneksi olin oikeassa. Loppua kohden tarina ehdottomasti käy kiinnostavammaksi. Ymmärrän kirjan viehätyksen, vaikka minua se ei ihmeemmin viehättänytkään. Minun lempikirjaani tästä ei tullut, enkä usko ihan heti lainaavani toista saman kirjailijan kirjaa.

Arvio: 3/5

Heli Laaksonen: Pursu

44. Heli Laaksonen: Pursu



Kesäkuun kirja omasta hyllystäni

Vessalukemiseksi valikoitui tällä kertaa Heli Laaksosen lyhyitä tarinoita, kolumneja tai pakinoita, mitä lienevätkään. Olen asunut Keski- ja Itä-Suomessa, joten lounaismurre on viehättävää, mutta vierasta ja vähän vaikeaakin. Kirjan jutut ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi mainioita. Niissä pohditaan mm. sitä, miksi ihmisellä pitää olla liikaa tavaraa, kannattaako luontoon muuttaa asumaan ja voiko ladossa yöpyä, ihmetellään puluja, ruokarajoitteita, sanontoja. Mielestäni kuitenkin tälläiset lyhyet pakinat toimivat parhaiten yksitellen silloin tällöin luettuna vaikkapa lehdestä kuin suurena kertarysäyksenä yksien kansien välissä. Vessalukemiseksi tämä sopii paremmin kuin iltalukemiseksi.

Alkaa muuten käydä melkoiseksi suorittamiseksi ja pakkopullaksi tämä kirja kuussa omasta hyllystäni -haaste. Mulla on tällä hetkellä kirjastosta 39 kirjaa lainassa, ja niistä noin kolmasosassa uusimisraja on ylitetty ja muutama on varattu, joten lukemista on pakko kiirehtiä. Ei meinaa millään riittää aika oman hyllyn kirjoille! Itseäni saan syyttää, mitäs olen näin ahne. Silkkaa typeryyttä lainata paljon enemmän kirjoja kuin mitä ehtii lukea. Mutta kun ne ovat niin houkuttelevia...

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

43. Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema



"Tänään on jouluaatto.
Tänään on minun syntymäpäiväni.
Tänään minä täytän viisitoista.
Tänään minä hautasin vanhempani takapihalle.
Eivät olleet rakkaita vanhempia."

Kirjan etukannessa oleva teksti kertoo hyvin, mistä kirjassa on kyse. Teini-ikäiset tytöt ovat haudanneet vanhempansa takapihalle ja elävät keskenään talossaan piilotellen viranomaisilta. Ennen kuin ehdin edes ajatella miksi, mieleeni tuli Ian McEwanin Sementtipuutarha, jossa on lähes samanlainen asetelma. On jo muutama vuosi siitä, kun luin Sementtipuutarhan enkä tarkempaan vertailuun pysty, mutta ei tästä tarinasta McEwan mieleen tullut yhtään.

Kirjassa on kolme kertojaa, joista eniten äänessä on 15-vuotias Marnie. Tämän vuoksi kerronta on paikoin nuortenkirjamaista, mutta rankan aiheen vuoksi en välttämättä suosittelisi tätä yläkouluikäisille. Tarina on turhan makaaberi. En muista koska olisin viimeksi edes käyttänyt sanaa makaaberi, mutta se kyllä sopii kuvaamaan tätä kirjaa. Vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta on useimmilla meistä kovin ihannoitu ja romanttinen kuva, jonka todellakin voi tätä kirjaa lukiessaan unohtaa. Toisaalta tarinassa on myös jotain kovin inhimillistä, vaikka alussa lasten ajatteleekin olevan tunteettomia hirviöitä. Herää taas se kliseinen kysymys miksi.

Pidin tarinan rakenteesta, nopealukuisuudesta, kerronnan helppoudesta ja mutkattomuudesta sekä ennalta-arvaamattomuudesta. Ja siitä, ettei tämä helppoudestaan huolimatta ole mitään kevyttä viihdemössöä kuitenkaan.

Arvio: 3½/5

Maria Kallio -extra

42. Maria Kallio -extra. Toimittaneet Hannu Harju ja Ismo Loivamaa



Luulin nappaavani kirjaston uutuushyllystä Leena Lehtolaisen novellikokoelman, mutta vasta kotona huomasin, että tämä onkin Maria Kallion fani- ja opaskirja. Jaahas, että kaikenlaista. Kuulostaa korvissani hieman rahastukselta. En ole mikään erityinen Maria Kallio -fani, mutta ihan kiva ja monipuolinen lukupala tästä tuli. Tai rehellisesti sanottuna tästä kirjasta tuli vessalukemista...

Kirja sisältää monipuolista tietoa Lehtolaisen luomasta poliisista. Erityisen kiinnostavia kirjassa on muiden suomalaisten kirjailijoiden lyhyet Maria Kallio -kyhäelmät. Mukana on jopa Maria Kallio -sarjakuva. Ja lopussa on sitten muutama ihan oikea Maria Kallio - novellikin. Lehtolaisen faneille kirja on ihan ykkönen, ja jos joku opiskelija tahi koululainen tekee tutkielmaa tai esitelmää Leena Lehtolaisesta, tämä on myös erinomainen lähdekirja.

Arvio: 3/5

John Irving: Vapauttakaa karhut!

41. John Irving: Vapauttakaa karhut!



Toukokuun kirja omasta hyllystäni

On kummallista, että Irvingin 60-luvulla kirjoittama esikoisromaani suomennettiin vasta pari vuotta sitten. Yhtä outoa on se, että minä luen tämän vasta nyt. Kirja on kummitellut mielessä ja pistänyt silmään omasta kirjahyllystäni silloin tällöin, mutta ne kirjastosta kotiin haetut päälle kaatuvat kirjakasat ovat aina kiilanneet yöpöydän lukupinoon ensin.

Tarina kertoo kahdesta nuoresta miehestä, jotka ostavat Wienistä yhteisen moottoripyörän ja lähtevät sillä valloittamaan maailmaa tai ainakin Itävaltaa. Ensimmäinen pysäkki on eläintarha, josta luettuani heti ajattelin, että älkää nyt hemmetissä ruvetko vapauttelemaan karhuja tai muita elukoita - en halua lukea mitään eläintenlahtauskirjaa. Eläintarhaan palataan vielä myöhemmin uudestaan, ja samalla tarina laajenee toisen nuoren miehen suvun tarinaksi.

Yllätyksekseni luin tätä monta viikkoa. Tarina ei tempaissut mukaansa toivomallani ja odottamallani tavalla, vaan juoni jynnäsi puolivälissä paikoillaan ja sai minut hieman malttamattomaksi: Siis mitä nyt oikein tapahtuu, mistä on oikein kyse. Onneksi loppu hieman selvensi ja palkitsi, vaikka en erityisemmin lopusta pitänytkään. Tuttuja irvingmäisyyksiä pilkahtelee siellä täällä, ja vaikka tästä ei suosikki-irvingini tullutkaan, herätti tämä halun lukea uudelleen monta muuta, 90-luvulla lukemaani irvingiä.

Arvio: 3/5

Nura Farah: Aavikon tyttäret

40. Nura Farah: Aavikon tyttäret



Nuori tyttö Khadija elää tavallista arkielämää noin 1950-luvun Somaliassa. Elämä ei ole helppoa, koska Khadija on menettänyt nuorena isänsä ja veljensä ja joutuu elämään miesvaltaisessa kulttuurissa kaksin äitinsä kanssa. Khadija varttuu ja joutuu naimisiin, synnyttää lapsia ja yrittää tulla toimeen miehensä ensimmäisen vaimon kanssa. Vastoinkäymisiä naisen arkielämässä on monenlaisia, mutta kaikesta selviää ja lopulta elämä näyttäytyy melko hyvänä. Siitäkin huolimatta, että nainen ei koskaan ole yhtä arvokas kuin mies eikä kahdeksankaan poikalapsen synnyttäminen riitä, kun poikia voisi olla kymmenenkin.

Suomalaiselle lukijalle tämä on kiehtova sukellus täysin erilaiseen kulttuuriin, ja tästä näkökulmasta tarina ja arjen kuvaus onkin erittäin kiinnostavaa. Kirjailija kuvaa taitavasti ja elävästi omaa maailmaansa ja vetää sinne mukaansa lukijansa. Aavikon osaa kuvitella edessään, tuoksutkin miltei haistaa. Erikoisinta kirjassa on se, että tämä on suomalaista kirjallisuutta. Kirjan on kirjoittanut teini-iässä Suomeen muuttanut somalinainen, suomeksi. Kaunokirjallisuutena kirja tuskin mullistaa maailmaa, mutta tarinana saattaa olla lukijalleen hyvinkin merkityksellinen ja arvokas.

Arvio: 3+/5

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

39. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu



Olen varmaan pitkään ollut Suomen ainoa lukeva ihminen, joka ei ole Taivaslaulua lukenut; siltä on välillä tuntunut. Kirjaa ei ole helppo saada kirjastosta eikä jonotusnumero 234 tai jotain sinnepäin houkuttanut varausjonon jatkeeksi ryhtymistä. Vaikka kirja kiinnosti kovasti, ajattelin kuitenkin, että onhan maailmassa kirjoja ja eiköhän tämäkin joskus kohdalle osu. Ei olisi vahingossa osunut nytkään, mutta huomattuani kirjaston hakujärjestelmästä, että tämä on sivukirjaston pikalainahyllyssä, koukkasin töistä parinkymmenen kilometrin ylimääräisen lenkin vain ja ainoastaan tämän kirjan vuoksi.

Taivaslaulu ei kerro pelkästään lestadiolaisnaisen uupumisesta kohtuuttomalta tuntuvan jokavuotisen synnytyspakon alla, vaan se sisältää myös nuoren lestadiolaismiehen elämäpohdintoja. Rauhala on taitava kirjoittaja. Ajattelin, että kirja on pakko lukea sen aiheuttaman kohun ja kiitosten vuoksi, mutta uskoin lukevani tämän kaukaa ulkopuolelta, koska en ole uskovainen enkä äiti. Tarina kuitenkin koukutti ja kosketti enemmän kuin aiheen perusteella osasin kuvitellakaan. Äitiydellä, uskolla tai kirjan ahtaalla naiskuvalla ei ole mitään sijaa omassa elämässäni, mutta silti en malttanut lopettaa tämän lukemista ennen kuin pääsin loppuun. Loistavaa kaunokirjallisuutta, voi suositella kaikille lukeville ja ajatteleville ihmisille.

Arvio: 4½/5

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

38. Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Olin nähnyt tämän kirjan monta kertaa kirjaston uutuushyllyssä, mutta chick litiltä näyttävä kansi sai minut ohittamaan kirjan nopeasti. Kerran kuitenkin silmäilin kirjaa tarkemmin, ja huomasin Jonathan Franzenin ja Kate Atkinsonin suosittelevan tätä. Siitä heräsi kiinnostus ja lopulta kuitenkin kirja päätyi kirjaston hyllystä kotiin saakka.

Tarina kertoo Bernadette-nimisestä arkkitehdistä, joka "vihaa ihmisiä, tuhoaa toisten koteja ja nukahtelee kauppoihin". Kyseessä ei siis ole mikään peruspirkko, vaan hyvin erikoinen naishenkilö. Tarinaa kertoo Bernadetten tytär, mutta suuri osa kerronnasta on muodikkaasti sähköpostiviestejä, kirjeitä ja erilaisia dokumentteja. Juoni on hyvin erikoinen ja kyllä tämä minua viihdytti ja huvitti. En kutsuisi tätä chick litiksi, vaikka nopean googletuksen seurauksena huomasin monien niin tekevänkin. Ei tässä ole romantiikkaa tai muutakaan naisen elämään kuuluvaa kynsilakkahömppää, vaan jotain ihan muuta.

Kepeä, nopea, hauska ja erikoinen välipalakirja. Minuun tällaiset ihmisiä vihaavat, yhteisöön sopeutumattomat päähenkilöt vetoavat.

Arvio: 3½/5

Anne B. Radge: Aion tehdä sinut onnelliseksi

37. Anne B. Radge: Aion tehdä sinut onnelliseksi




Suhtaudun Radgen kirjoihin hyvin ristiriitaisesti. Berliininpoppelit-trilogiaa rakastin, chick lit - hömppäkirjaa Satunnaista seuraa inhosin. Aion tehdä sinut onnelliseksi kuulostaa myös chick litiltä, mutta onneksi takakansiteksti lupaili jotain muuta. Uskalsin siis käydä kirjan kimppuun ennakkoluulottomin mielin.

Tarina vie lukijansa 60-luvulle, aikaan, jolloin koti oli naisten valtakunta, lasten sopi näkyä muttei kuulua, vesivessa ja suihku olivat uusinta uutta ja televisio ja pakastin lähes ihmeitä, joita ei läheskään kaikista kotitalouksista löytynyt. Norjalaisessa kerrostalossa närää aiheuttavat sekä alakerran rouva, joka luuttuaa rappukäytävästä enemmän kuin oman osuutensa ja etenkin yläkerran hempukkamainen alasti siivoava rouva, jonka mies ei ole koskaan kotona. Närkästystä aiheuttaa myös kaupasta ostettu leipä, kateutta rappukäytävän ainoa pakastin ja sääliä äiditön pikkutyttö, joka kulkee pissat housussa ja viettää iltäpäivät rappukäytävässä. Tupakka käryää kaikkien huulilla ja kotitöiden lisäksi vain juoruilu tarjoaa jonkinlaista sisältöä kotirouvien elämään.

Tarina on huvittavan kammottava ja kammottavan huvittava. Siivousta syvästi inhoavana voi vain olla tyytyväinen, ettei tarvinnut elää aikaa, jolloin siivousräteillä kilpailu naapurin rouvien kanssa olisi ollut ainoa elämän sisältö. Arkiaskareista lukeminen ei ole kovin kiinnostavaa, vaikka ajankuvana tarina onkin onnistunut ja kerronta on ihan viehättävää.

Arvio 3+/5

Nuortenkirjoja - Simukka ja Gorman

34. Salla Simukka: Jäljellä

         

Simukan luomassa lähitulevaisuuden Suomessa ihmiset on jaettu persoonallisuustyypin mukaan ryhmiin. 15-vuotias Emmi on Potentiaali eli käytännössä näkymätön, ei kukaan, ei mitään. Yhtäkkiä Emmi huomaa kuitenkin olevansa kaikki, maailman ainoa ihminen, sillä karkureissun jälkeen maailman kaikki muut ihmiset ovat kadonneet. Hän on yksin maailmassa vai onko sittenkään? Kuka lähettää hänelle viestejä satukirjan lausein?

Simukka osaa kirjoittaa nuorille niin, että aikuinenkin lukee kirjoja mielellään. Tämä yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta käsittelevä tarina ei ole pinnallinen muttei kuitenkaan myöskään liian vaikea nuorille lukijoille. Tarina jää kutkuttavasti auki ja kesken ja sen salaisuudet luvataan paljastaa jatko-osassa.

Arvio: 4/5

35. Salla Simukka: Toisaalla

Jäljellä-kirjan salaisuudet, arvoitukset ja outoudet paljastetaan tässä tarinassa. Mieleen tulee toisaalta Nälkäpeli, vaikkei tämä olekaan yhtään raaka tai väkivaltainen ja toisaalta Truman Show -niminen elokuva. Jos lukee Jäljellä-kirjan, tämä on ehdottomasti luettava myös. Kyseessä ei ole perinteinen jatko-osa vaan rinnakkaisteos, sama tarina toisesta näkökulmasta.

Suosittelen molempia etenkin mielenkiintoista ja koukuttavaa luettavaa etsiville nuorille, mutta kyllä nämä aikuisillekin uppoavat.

Arvio: 4/5

36. Carol Gorman: Jerry, hurmaava hikke


Sopivan yksinkertainen ja helppolukuinen nuortenkirja kuvaa oivasti sitä, miten pöljä teini-ikäisten maailma on: Jos haluat olla suosittu, et saa olla fiksu. Tarinan teeman ja sanoman onnistuu tunnistamaan varmaan tottumattomampikin pikkulukija, mikä on plussan arvoista. Lisäksi jokunen teini saattaa tähän samastuakin?

Suosittelen nuorille lukijoillle, ehkä noin 12-vuotiaille. Simukan lukijaryhmälle tämä on luultavasti liian lapsellinen.

Arvio: 3/5

Tarkastelussa neljä ruotsalaista dekkaria

30. Mari Jungstedt: Neljäs uhri



Olen lukenut Jungstedtin dekkarisarjan kahdeksan edellistä osaa, ja tämä jatkaa täysin samaa linjaa. Sarjasta pitäville tarina tuskin aiheuttaa pettymystä.  Gotlannissa tehdään arvokuljetusryöstö, jonka tekijöiden taustalla vellovat menneisyyden pahat teot. Päähenkilöistä sekä Anders Knutasin että Emman ja Johanin elämässä tapahtuu muutoksia.

Arvion voisi tehdä kahdeksasta edellisestä kirjasta raapustettujen arvioiden pohjalta: Mitään uutta ja mullistavaa tuskin osaan tästä sanoa. Helppokiva viihdyttävä perusdekkari. Viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa, muttei mitään erityistä. Hyvää seuraa laiskana sunnuntaina. Juoni on ihan näppärä ja kirjan lukaisee nopeasti. Vaikea sanoa mitään muuta, kun kirja ei mitään muuta tarjoa. Joskus on silti kiva lukea heppoista viihdettä.

Arvio: 2½/5

31. Anders de la Motte: Peli



Epämääräistä luuserielämää viettävä HP-niminen miekkonen löytää junasta kännykän, jonka hän nappaa mukaansa. Kännykkä alkaa ohjailla hänen elämäänsä. Toisaalla nuori naispoliisi yrittää selviytyä työstään ja taistella samalla menneisyyden mörköjä vastaan.

Kirja oli alusta alkaen todella koukuttava eikä sen lukemista meinannut malttaa keskeyttää. Hivenen häiritsi, että onko tämän tarkoitus olla realistisen arkielämän kuvausta vai jonkinlainen dystopia, jossa isoveli valvoo ihan jokaista liikettä, kännykkä vie ja ihminen vikisee perässä. Idea ei ole kaukaa haettu; vaikuttavathan monet nykynuoret täysin kännyköittensä orjilta. Tarina kertoo hyvin siitä, miten valtava internetin ja sosiaalisen median merkitys voi olla yksinäiselle nobodylle. Huomiota, egonpönkitystä ja kehuja kai nuoretkin hakevat ladatessaan loputtomia kuviaan ja videoitaan jatkuvasti nettiin.

Kirjan kieli englanninkielisine iskulauseineen on välillä hieman annoying ja funny, mutta toisaalta englannin käyttö sopii hyvin kirjan tyyliin ja päähenkilön tietynlaisen cooliuden tavoitteluun. Tätä voi suositella vähän lukevillekin, jossei nyt niin tottumaton lukija ole, että näkökulman vaihdokset kahden päähenkilön välillä sekoittaisivat. Tarina on omassa lajissaan erittäin onnistunut ja otteessaanpitävä ja onnistuu tarjoamaan käänteitä ja yllätyksiä viimeiseen virkkeeseen saakka. Very nice.

Arvio: 4/5

32. Håkan Nesser: Herra Roosin tarina



Kuusikymppinen Valdemar Roos on kyllästynyt elämäänsä, etenkin vaimoonsa ja tämän tyttäriin. Kun Roos voittaa veikkauksesta huomattavan summan rahaa, hän ostaa itselleen metsän keskeltä piilopirtin, jonne pakenee arkipäiviksi jättäen kertomatta perheelleen rahoista tai työnteon lopettamisesta. Eräänä päivänä hänen erämökilleen on kuitenkin ilmestynyt karkulainen.

Nesserin tapa kuvata, kirjoittaa ja kertoa on erittäin miellyttävälukuista. Ensimmäisessä osassa ei tapahdu rikoksia, vaan lukija tutustuu päähenkilöihin, alkaa pitää heistä ja ymmärtää heidän motiivejaan. Vaikka tarina ei ihan jokapäiväistä elämää kuvaakaan, on se kuitenkin sävyltään ja tunnelmaltaan kovin arkinen ja uskottava. Henkilöt tuntuvat elävän ja hengittävän.

Arvio: 3½/5


33. Lars Kepler: Nukkumatti



Keplerin uusin on todella jännittävä. Mielisairaalan suljetuimmalla osastolla viruu psykopaattinen ja oudon vaikutusvaltainen Hannibal Lecteria muistuttava vaarallinen sarjamurhaaja, joka ei tapa kidnappaamiaan ihmisiä vaan pitää heitä vankeina täysin sairaissa olosuhteissa.  Hänen 13 vuotta sitten sieppaamaksi luultu poika, nykyään nuori mies, löytyy yllättäen elossa. Samaan aikaan kadonnut sisar saattaa siis olla elossa myös, mutta yhtäkään johtolankaa ei ole. Nuori naispoliisi soluttautuu potilaana vankimielisairaalan suljetulle osastolle tarkoituksenaan lypsää psykopaatilta tietoja.  Mutta sairaalassapa onkin muitakin uhkia kuin yksi psykopaatti.

Luvassa on melkoisia käänteitä, painajaismaista jännitystä ja mielikuvituksellista menoa. Kirja on paksu, mutta lyhyet luvut tekevät siitä nopealukuisen. Uskottava tämä ei ole, mieleen tulee lähinnä jokin amerikkalainen toimintajännäri. Mutta tykkäsin, jopa enemmän kuin muistan pitäneeni edellisistä Joona Linna -dekkareista. Loppua kohden tosin jatkuva takaa-ajo ja tappaminen alkoivat hieman puuduttaa.

Arvio: 3½/5

Näistä kirjoista mukaansatempaavin ja koukuttavin, mutta samalla kuitenkin epäuskottavin oli Peli, mutta mielipiteeni saattaa johtua uutuudenviehätyksestä, sillä Peli oli ensimmäinen lukemani de la Motten kirja. Jungstedtilta, Nesseriltä ja Kepleriltä olen lukenut useita kirjoja. Myös Nukkumatti kuuluu ehdottomasti epäuskottavien joukkoon toimintajännärimäisen otteenssa vuoksi. Vähiten näistä neljästä miellytti Neljäs uhri. Se oli kaikkein yksinkertaisin, köykäisin ja heppoisin, ei kovin kummoinen. Miellyttävin  kieli ja kerronta oli Herra Roosin tarinassa ja sen henkilöt olivat myös miellyttävimpiä. Jännittävin ja pelottavin oli ehdottomasti Nukkumatti.

Nuorille lukijoille suosittelen Peliä, koska internetin maailma on heidän maailmansa. Herra Roosin tarina miellyttänee kuusikymppisen päähenkilönsä vuoksi myös vanhempaa lukijakuntaa.

Juhani Karila: Gorilla

29. Juhani Karila: Gorilla



Huhtikuun kirja omasta hyllystäni

Karilan novellikokoelma ällistyttää, kummastuttaa, huvittaa ja pöyristyttää. Lähes jokaisen novellin lukemisen jälkeen tunnelma oli lähinnä tasoa höh tai häh. Pidän kyllä outouksista, mutta tätä lukiessani henkilökohtainen kummallisuudensietorajani taisi ylittyä, vaikken vielä viikko sitten oikeastaan tiennyt sellaista rajaa olevan olemassakaan.

Jos olisin lukion äidinkielen opettaja, ottaisin tästä kokoelmasta yhden novellin abien kokeeseen analysoitavaksi. Ja sitten olisin mitä luultavimmin aivan pulassa koepapereiden arvioinnin kanssa.

Suosittelen lukijoille, jotka eivät halua päästä helpolla, joille tavallinen ei riitä.

Arvio: En osaa sanoa

Maahanmuuttajien elämää: Bulawayo ja Hetekivi Ohlsson

Luin kaksi maahanmuuttajia käsittelevää kirjaa, jotka molemmat on kerrottu lapsen näkökulmasta.

27. Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet



Ensinäkemältä ja -kuulemalta Me tarvitaan uudet nimet ei välttämättä suuresti kiinnostanut - ajattelin, että jos tarina on samalla teinipuhekielellä kirjoitettu kuin kirjan nimi, en jaksa lukea sitä. Ja olihan se, ainakin aluksi. Ymmärrän toki, että tyylillä tavoitellaan lapsen näkökulmaa, mutta en silti jaksanut innostua kielestä. Itse tarinassa sen sijaan ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Kertoja, lapsi siis itsekin, kuvaa afrikkalaisten lasten elämää tavallisena arkena, mutta ulkopuolisen silmin se on kaikkea muuta kuin tavallista. Lukijaa alkaa puistattaa viimeistään siinä vaiheessa, kun 11-vuotiaan tytön kasvavasta vatsasta yritetään hankkiutua eroon henkarilla, koska liian suuri vatsa häiritsee leikkejä.

Yllättäen kertojan haave päästä tädin luo Amerikkaan toteutuukin. Samalla muuttuu paljon - arvot, kulttuuri, tavat, näkemykset. Eniten pidin kirjan loppupuolella olevasta Miten he elivät - nimisestä luvusta, joka kuvaa varsin osuvasti maahanmuuton problematiikkaa ja merkitystä:

Ja sitten syntyivät omat lapsemme. Puristimme tiukasti heidän amerikkalaisia syntymätodistuksiaan. Emme nimenneet heitä vanhempiemme kaimoiksi emmekä omiksi kaimoiksemme. Pelkäsimme, etteivät he osaisi muuten lausua nimiään eivätkä heidän ystävänsä ja opettajansa tietäisi, miten kutsua heitä. Annoimme heille nimiä, joiden ansiosta he kuuluisivat Amerikkaan, nimiä, jotka eivät merkinneet heille mitään: Josh, Jack, Dana, Corey,  Aaron, Kathleen. Kun lapsemme syntyivät, emme haudanneet heidän napanuoraansa, jotta he kiinnittyisivät maahan, koska heillä ei ollut maata, jota olisimme voineet sanoa omaksemme. Emme pidelleet heidän päätään savuavien yrttien yläpuolella, jotta heistä tulisi vahvoja, emme sitoneet taikakaluja heidän vyötäisilleen, jotta ne suojelisivat heitä pahoilta hengiltä, emme panneet olutta emmekä riputelleet tupakkaa maahan, jotta esi-isämme saisivat tietää heidän syntymästään. Sen sijaan me hymyilimme. 

Afrikkalainen kirjallisuus on lähes aina kiinnostavaa, koska se on niin marginaalista. Tämä oli hyvin kirjoitettu tarina, joka jää mieleen.

Arvio: 3½/5

28. Eija Hetekivi Ohlsson: Tämä ei ole lasten maa



Hetekivi Ohlssonin esikoisromaani kertoo Suomesta Ruotsiin muuttaneiden vanhempien tyttärestä, jota edelleen pidetään maahanmuuttajana, vaikka hän on syntynyt Ruotsissa. Myös tässä romaanissa näkökulma on lapsen. Miira on vihainen tyttö, joka vetää poikia armotta turpaan, käyttäytyy koulun ärsyttävällä suomiluokalla huonosti, polttaa sytkärillä rappukäytävien kattoja ja kokeilee jo nuorenaa tupakkaa, alkoholia, kaikkea mitä kokeiltavissa on. Maahanmuuttajien lähiöt eivät näyttäydy järin idyllisinä.

Tarinaa voi pitää onnistuneena kuvauksena nuoruuden karuudesta, mutta mitä luultavimmin nuori lukija pitäisi tästä enemmän kuin minä, vajaa nelikymppinen. Osa tarinan käänteistä on myös täysin epäuskottavia. Vaikka 80-luvulla olikin vapaampaa eikä lapsia suojeltu ja paapottu samoin kuin nykypäivänä, tuskin silti kukaan vanhempi silloinkaan olisi jättänyt ala-asteelta päässyttä lasta neljäksi viikoksi yksin kotiin tai päästänyt 14-vuotiasta jonkun ostarilla tavatun maahanmuuttajapojan kanssa Afrikkaan?

Arvio: 3+/5

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 2. Sairaus

26. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 2. Sairaus





Muistan pitäneeni Gardellin trilogian ensimmäisestä osasta kovasti, ja ilahduin huomatessani toisen osan kirjaston uutuushyllyssä. Ensimmäisessä osassa tutustuttiin kahteen Tukholmaan muuttavaan poikaan. Toisessa osassa he elävät yhdessä parisuhteessa ja näkevät, kuinka heidän ystävänsä alkavat sairastua ja kuolla pelottavaan homoruttoon. He pelkäävät.

Kirja on hätkähdyttävää luettavaa, koska se on totta. Tuntuu uskomattomalta, miten käsittämättömän julmia ja tietämättömiä ihmiset ovat olleet vain 30 vuotta sitten. Papit ovat julistaneet sanomalehtien lööpeissä, kuinka aids on hyvä ja oikein, koska se käännyttää väärän elämäntavan valinneet takaisin oikealle tielle. Lääkärit ovat patistaneet lopettamaan homona olemisen. Isä hätkähtää huomatessaan oman aamutakkinsa homoseksuaaliksi tunnustautuneen poikansa yllä ja miettii saisiko sen pesemällä puhtaaksi. Huh.

Tarinan rakenne hyppelee sinne tänne päähenkilön lapsuudesta hänen kuolinvuoteelleen. Lukija tietää, mitä tapahtuu, mutta se ei haittaa, koska tarinan jännite on jossain muualla kuin juonessa. Erityisen riipaiseva on Jehovan todistaja Benjaminin ristiriita kodin arvojen ja oman suuntautumisen välillä.

Minuun tämä kolahti. Kosketti. Ahmin vain hienosti kuvattua tarinaa enkä malttanut lopettaa ennen loppua. Tämä oli vielä parempi kuin ensimmäinen osa.

Arvio: 5/5

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

25. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja



Knausgårdin taistelut eli käsittämättömän yksityiskohtainen oman elämän kuvaus jatkuu. Siitä saakka kun luin ensimmäisen kirjan, olen halunnut tarttua tähän toiseenkin ja nyt sen aika sitten koitti. Tarinassa hämmästyttää se, miten kiinnostavaa on lukea jotain, mikä ei oikeasti kiinnosta, kuten vaikka yksityiskohtaista kuvausta lastenkutsuista. Kirjailija vain jotenkin mystisesti hallitsee kerronnan. Lisäksi kiinnostaa se, kuinka paljon tarinassa kuitenkin on fiktiota mukana. Kaikkia pieniä yksityiskohtiahan hän ei voi mitenkään muistaa, vaan aukkoja on pakko paikata. Voisikohan olla niin, että vain suuret linjat ovat omaelämäkerrallisia ja kaikki yksityiskohdat fiktiota?

Tässä tarinassa kertoja muuttaa Tukholmaan, tapaa naisen, saa lapsen. Pidän siitä, ettei tarina etene kronologisesti. Päähenkilö on yhtä aikaa miellyttävän inhimillinen ja sympaattinen ja toisaalta äärettömän ärsyttävä ja neuroottinen. Välillä ymmärrän häntä täydellisesti ja välillä en ollenkaan.

Esimerkiksi seuraavasta tavoitan täydellisesti ajatuksen ja olen viime aikoina itsekin kokenut jotain vastaavaa:

Minua sitoi sosiaalinen tilanne, eivät siinä olevat ihmiset. Näiden kahden näkökulman välillä ei ollut mitään. Oli vain pienuutta ja itsetuhoa, toisaalta suuruutta ja etäisyyttä. Ja niiden välillähän arki on. Ehkä juuri siksi minun oli niin vaikea elää siinä. Siedin kyllä arjen velvollisuuksia ja rutiineja, en iloinnut niistä, niillä ei ollut minulle merkitystä eivätkä ne tehneet minua onnelliseksi. Tässä ei ollut kyse siitä ettei minua huvittanut luututa lattioita tai vaihtaa vaippoja, kyse oli jostakin olennaisemmasta, siitä, ettei arki tuntunut minusta arvokkaalta, kaipasin siitä aina pois, olin aina kaivannut. Elämä jota elin ei ollut omaani. Yritin tehdä siitä omaani, kävin taistelua koska halusin sitä mutta epäonnistuin, kaipuuni teki tyhjäksi kaiken mitä tein.

Ehdottomasti luen lisää, kun taistelut jatkuvat.

Arvio: 4+/5

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

24. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu



Maaliskuun kirja omasta hyllystäni

Olen vältellyt tämän kirjan lukemista, koska tiesin sen kertovan avioerosta ja syöpäsairaasta lapsesta. Ajattelin tarinan olevan ankea, ahdistava tai sitten elämä on kamalaa -tyylinen ruikutus. Mutta kirja olikin pääpiirteissään ihan miellyttävä, kerralla luettava, toiveikaskin kaiken kurjuuden alla. Toki tarina on aiheensa vuoksi hyvin melankolinen ja päähenkilön alistuminen pettäjäsikamiehensä mielivaltaan paikoin ärsyttääkin. Tietty toiveikkuus ja vahvuus tässä kuitenkin miellytti, vaikka elämän varjopuolia kuvataankin. Pidin kerrontatavasta ja tarinan rytmistä, kovastikin. Onnistunut tarina, viimeistellyn ja mietityn oloinen.

Arvio: 3½/5

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

23. Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu



En muista koskaan lukeneeni yhtäkään kirjaa saamelaisista, joten tartuin kirjaan kiinnostuneena. Lisäksi muistan pitäneeni ennenkin Alasalmen kirjoista, joten odotukset olivat melko korkealla. Enkä todellakaan joutunut pettymään.

Kirjassa on kolme tarinaa, 1500-luvulta, 1800-luvulta ja vuodelta 2013. Pidin kaikista tarinoista, myös Lars Levi Laestadiuksesta kertovasta, vaikka etukäteen ajattelinkin sen ehkä kiinnostavan vähiten. 1500-luvun tarinassa on maaginen ja kiehtova tunnelma. Sen päähenkilö, nuori tyttö Soruia on kovin sympaattinen ja hänen tarinalleen toivoo onnellista loppua, vaikkei se kovin todennäköiseltä näytäkään. Myös Laestadius näyttäytyy ehkä hieman yllättäen melko miellyttävänä hahmona. Epämiellyttävin, tosin ehkä helpoiten lähestyttävä hahmo on nykyajan tarinan pikkurikollinen Sami, mutta hänenkin tarinansa on uskottava ja kiinnostava.

Tämä kirja yllätti positiivisesti. Kirjalla on tärkeä viesti vähemmistön puolustuspuheena, joka on kuitenkin hienovarainen eikä mikään meuhkaava paasaus. Kieli on kaunista ja tarina elää ja hengittää. Lapin maisemat piirtyvät kovin elävinä mieleen. Mielestäni tämä on Alasalmen paras kirja ja voisin sanoa jo nyt, että tämä tulee sijoittumaan parhaiden tänä vuonna lukemieni joukkoon.

Arvio: 4/5

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

22. Camilla Läckberg: Enkelintekijä



Rakastan inhota Läckbergin kirjoja. En todellakaan erityisemmin pidä näistä, mutta silti tartun innoissani uusimpaan päästäkseni pöyristymään kökkökielisyyksistä ja ylenkatsomaan turhanpäiväistä epäuskottavaa hössötystä. Olenpa varmaan jokaisen kirjailijan ihannelukija, hah.

Nyt jouduin kyllä pettymään, koska kirja ei ollutkaan niin yliampuvan mehukas huonoudessaan kuin olin ajatellut. Tai sitten olen lukenut viime aikoina liikaa hömppää enkä enää erota hyvää kirjallisuutta huonosta? Tämä on ihan kelpo helppolukuinen viihdedekkari, joka pitää otteessaan ja jonka parissa kyllä viihtyy illan jos toisenkin. Melkoisen epäuskottavaahan juonenkulku on, mutta niinhän dekkareissa yleensäkin. Edellisistä kirjoista tuttujen henkilöiden maailmaan on mukava palata ja tätä voi kyllä suositella helppojen dekkareitten ystäville. Itse janoan nyt jotain hieman toisenlaista luettavaa.

Sarjan edelliset osat, joiden arvioissa mielipiteeni Läckbergin kirjoista käy hyvin ilmi:
Jääprinsessa, Saarnaaja, Kivenhakkaaja, Pahanilmanlintu,
Perillinen,  Merenneito ja Majakanvartija.

Arvio: 3-/5

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

21. Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin



Luettuani Pancolin edelliset kirjat Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi taisin päättää, etten lue enää tätä kolmatta osaa, mutta toisinaan sitä vain kaipaa hömpähköä, aivot nollaavaa luettavaa. Pancolin kirjoissa olisi hyvinkin aineksia kivahkoiksi lukuromaaneiksi, jolleivat ne löisi niin pahasti yli. Eniten minua ärsyttää yksiulotteiset henkilöhahmot - ylimielinen ja kova on ylimielinen ja kova vailla mitään heikkouksia tai inhimillisyyttä ja alistuva ja nöyrä nöyrtyy ja nöyristelee kerta toisensa jälkeen. Vielä tätäkin enemmän tympäisee realistiseksi tarkoitetussa kirjassa hahmot, jotka ovat kuin fantasiahahmoja, kuten vaikkapa ihmelapsi Juniori, joka esimerkiksi seuraavassa läksyttää äitiään:

"Ei", sanoi Juniori. "Se on kyllä puoli yksi absoluuttisessa ajassa mutta ei puoli yksi paikallista aikaa, koska sinä et ota huomioon valonnopeutta etkä signaalia, jonka valo aikaa laskettaessa välittää... Aikaa ei voi määritellä absoluuttisesti, ja ajan ja aikaa mittaavien signaalien nopeuden välillä on erottamaton yhteys. Se, mitä sinä kutsut ajaksi kun puhut esimerkiksi seinäkellon ajasta, on pelkkää paikallista aikaa. Absoluuttista aikaa eivät koske todellisen ajan rajoitukset. Liikkuva seinäkello ei lyö samaan tahtiin kuin liikkumaton seinäkello. Sorrut samoihin virheisiin kuin Leibnitz ja Poincare. Arvasinhan minä!"

Niin, tämä ihmelapsihan ei ole 15-vuotias, vaan KAKSIvuotias! Lisäksi kyseinen tyyppi osaa lukea ajatuksia. Hoh-hoijjaa...

Kirja on varsin pitkä, 917 sivua, mutta se on nopea- ja helppolukuinen.  Tarina yllättää, viehättää ja ärsyttää rönsyilyllään ja aivan liian monilla henkilöillään sekä useaan kertaan käytetyillä juonenkäänteillään. Kuinkakohan monet täydellisesti toisilleen tarkoitetut rakastavaiset erottaa tarinassa turhantärkeä ylpeys ja väärinkäsitykset. Henkilöt riutuvat ilman toisiaan, koska eivät kykene selvittämään välejään. Tällaisia pareja ovat ainakin Josephine ja Philippe, Hortense ja Gary, Shirley ja Oliver... Kaikkien osalta loppu on tietenkin onnellinen.

En yleensä lue tämäntyyppistä kirjallisuutta, mutta jokin Pancolin tyylissä pienistä ja vähän isommistakin ärsyttävyyksistä huolimatta kuitenkin viehättää, vetää ja vetoaa. En enää päätä, ettenkö lukisi seuraavaakin osaa mikäli sellainen on joskus tulossa.

Ja niin, 1100-luvulta on kuulemma peräisin seuraava viisaus: Jumala loi opettajat ja saatana kollegat. Huvitti.

Arvio: 3-/5